Lue keskustelun säännöt.
Onko järkeä jatkaa tällaista avioliittoa?
17.07.2024 |
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä koko aikuiselämäni, yli 20 vuotta. Alkuvuodet ennen naimisiin menoa olivat pääosin onnellisia parisuhteen kannalta. Samoin esikoisemme ensimmäinen vuosi. Kuopuksen syntyessä hän lakkasi täysin huomioimatta minua, aloin herkästi ihastua muihin ja päädyimme eroon ja asumaan erilleen siitä n. parin vuoden kuluttua. Selvisi, että hän oli pettänyt menneisyydessä minua. Palasimme kuitenkin yhteen, mutta sen jälkeen parisuhde on muuttunut vuosi vuodelta kurjemmaksi.
Mieheni ei ilmeisesti enää rakasta minua, sillä hän ei halua tehdä mitään kanssani pyynnöistä huolimatta. Ei lenkillä käymistä, ei elokuvan katselua, ei kaupassa tai kahvilla yhdessä käymistä, ei ystävien tapaamista, ei romanttisia illallisia tai matkoja. Emme pysty edes kunnolla keskustelemaan kahdestaan, kun lasten käytyä nukkumaan mies alkaa pelata ja kömpii sänkyyn vasta 2-3 aikaan yöllä, jos ei nuku sohvalla. Hän ilmeisesti haluaa elää yhdessä vain vielä alaikäisten lastemme takia, mutta ei ole osoittanut minua kohtaan mitään parisuhdekiinnostusta enää moneen vuoteen. Seksiä on harvoin, mutta kun sitä on, se on ihan ok.
Olemme yrittäneet silloin tällöin keskustella. Kumpikaan ei ole onnellinen, mutta kumpikaan ei oikein haluaisi erota ja rikkoa perhettä. Tämä olisi taloudellisestikin hankalaa. Olemme käyneet myös puhumassa parisuhdeneuvojalla, mutta sekään ei ole johtanut mihinkään. Jopa siihen pisteeseen, että parisuhdeneuvojakin on turhautunut.
Perhedynamiikka muuten on ihan ok, tulemme arkisessa keskustelussa toimeen ja teemme asioita yhdessä perheenä, mutta emme pariskuntana (lapset jo kohta teini-iässä). Välitämme kyllä toisistamme ja haluamme toisillemme hyvää.
Olen nelikymppinen. Minulle olisi tärkeä kokea, että minua rakastetaan, vaikka en enää tiedä onko se edes mahdollista. Pitäisikö erota vai jatkaa tätä ja toivoa, että asiat muuttuu paremmiksi, tai että sopeudun tällaiseen?
Toisaalta olen ylipainoinen (kuten miehenikin) ja menettänyt oman arvon tuntoni ja uskoni siihen, että kukaan minua rakastaisi. Pelkään, että, jos nyt lähden tästä avioliitosta, joudun kuitenkin elämään loppuelämäni yksin, joka tuntuisi kurjalta ja pelottavalta. Huolettaa myös, että taloudellisen tilanteen heiketessä emme pystyisi tarjoamaan lapsille riittävää elintasoa.
En kuitenkaan ole mikään yksinäinen ja säälittävä vaan minulla on lasten ja työn lisäksi paljon kavereita ja mielenkiintoisia harrastuksia, joiden kautta olen siltä osin tyytyväinen elämään.
Kommentit (30)
Vierailija kirjoitti:
Kenelle tämmöinen sopeutuminen sopii niin sitten varmaan jää lasten ja talouden takia.
Itse en sellaiseen pysty, yritin kyllä.
Tähän omaan kommenttiin vielä se ajatus, että onko se lopulta aina lapsien etu jos hammasta purren "sopeudutaan"? Onnelliset ja tyytyväiset vanhemmat ovat varmasti lapsille paras.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tästä ei ole kysymys. Olemme kiireisiä, meillä on paljon omia menoja, kavereita ja harrastuksia. Ongelma on siinä, että elämme käytännössä erillisiä elämiä emmekä tee (eikä hän halua tehdä) oikeastaan mitään yhdessä (paitsi "pakosta" joitain perhejuttuja, ei usein niitäkään, jos mies onnistuu ne välttämään).
Jos teillä on erilliset elämät jo nyt, niin onko eroamisen ja yksinjäämisen pelko ainoa, mikä pitää teitä yhdessä?
Kysymys, johon sinun pitää vastata: olisitko onnellisempi/tyytyväisempi yksin kuin miehesi kanssa? Jos kyllä, eroaisin.
Huomioi kuitenkin, että ei sinua sinkkunakaan kukaan rakastaisi etkä välttämättä löydä uutta parisuhdetta, jos eroat.
Sitten kun eroatte niin lapset tokaiseen "vihdoinkin". Mitä nuorempi lapsi sitä enemmän ymmärtää sanatonta viestintää ja olotiloja. Tuo teidän välinen kitka on ollut heidän tiedossaan alusta asti, vaikka eivät sitä ääneen sano.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ihmeessä nainen tuhlaat elämänsä parhaita vuosia miehen kanssa joka ei halua tehdä kanssasi mitään. Itse olisin eronnut jo 2 viikossa jos mies ei jaksa tehdä kanssani mitään. Toisaalta en olisi miehen kanssa jos se olisi pettänyt niin suhde loppuu siihen enkä siihen palaa.
Miehellä varmaankin salarakas/salarakkaita kun parisuhde vaimon kanssa kuvatun kaltainen.
Ap:n ei välttämättä tarvitse itse tehdä eropäätöstä, mies voi yllättäen ilmoittaa lähtevänsä toisen naisen matkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on takana vielä pitempi avioliitto ja alussa kaikki oli tietenkin hyvin ja olimme rakastuneita kumpikin ja mies ehkä vieläkin. Miehestä kuitenkin paljastui ajan saatossa sellaisia asioita, joita on vieläkin vaikea uhohtaa, vaikka niistä on jo ikuisuus aikaa. Tai ainakin rakkaus häneen kuoli, mutta lasten takia sinnittelin. Lapset on jo muuttaneet kotoa ja ollaan kaksin, mutta kuitenkin yksin. Mies on aina mennyt omia menojaan selittelemättä ja itsekään en enää halua mennä minnekkkään miehen kanssa. Minua ei asia sinällään haittaa, koska olen introvertti ja viihdyn yksin ja olen vain tyytyväinen, jos mies on pois. En kaipaa hänen seuraansa, mutta en voi väittää, että olisin tilanteesta onnellinen. Välillä ajattelen, että olisi pitänyt tajuta valita mies, jonka kanssa olisi sielunkumppanuus, nyt meillä ei ole mitään yhteistä ja kaikki arvot on ihan erilaisia. Olin vain niin saamarin nuori, kun tapasin tämän miehen, enkä sitä enn
Siis oot miehen kanssa yhdessä säälistä ja siitä kun saat salaa tuntea itsesi omahyväiseksi. Teidän lapset oppii oikein hyvän parisuhdemallin...
Liekö miehesi koskaan sinua aidosti rakastanutkaan, kun miettii tuota teidän historiaa? Ymmärrän kyllä, mutta....
Jos avioliittonne on muuttunut ns. kämppäkaveruudeksi, niin itse kestäisin vielä jonkun aikaa lasten vuoksi. Teini-ikäiset lapset kuluttaa paljon ja ovat hyvin epävarmoja itsestään. Heillä on monesti myös hyvin mustavalkoinen maailmankuva ja herkästi hakevat hyväksyntää vääristä paikoista.. Heidän kannaltaan, jos ette riitele ettekä ryyppää, ero ei ehkä ole hyvä juttu. Vanhemmat etsimässä uusia kumppaneita ja eivät asu saman katon alla.....miten heidän maailmansa menisi sekaisin?
Siskoni on aika samanlaisessa tilanteessa kuin sinä, ja on päättänyt jaksaa kunnes saa esikoisen lukion loppuun ja samalla säästää rahaa mikä olisi hänen tuloillaan yh:na aika vaikeaa, kun lapsilisätkin loppuu kun nuori 17 täyttää. Sitähän hän pelkää että miten sitten rahallisesti pärjää. Lasten harrastuskuskaukset sun muut on aika hankala hoitaa vuorotyötä tekevänä yksinhuoltajana ja lisäksi isä on tärkeä pojille. Muuten liitto on aika lailla kuvailemasi kaltainen. Arki sujuu ihan normisti, parisuhde on kadotettu.
Mikä yksinäisyydessä on niin pelottavaa? Menitkö yhteen hänen kanssaan suoraan lapsuudenkodista? Itse asuin sinkkuna kotoa muutettuani 10 vuotta. Siinä oli puolensa. Ei rakkautta kannata etsiä sen itsensä vuoksi, pitää opetella tuntemaan itsensä ja löytää se omanarvontuntonsa. Siitä seuraa se, että et kelpuuta ihan ketä hyvänsä lipevää Luigia, joka sulle hymyilee. Pitää muistaa se, että nelikymppisten markkinoilla on aika paljon ihan hyvistä syistä toiseen tai useampaan kertaan kierrätykseen laitettuja miehiä. Rakkaudennälässäsi saatat herkästi hatkahtaa sellaiseen. Älä eroa rakkauden etsimisen vuoksi vaan sisäisen rauhan ja vapauden vuoksi. Jos eroat, ole ainakin pari vuotta ihan vaan lasten kanssa. He ei ainakaan tarvitse elämäänsä siinä tilanteessa ja hämmennyksessä uusia ihmisiä.
Itse en silloin aikoinaan rynninyt yhteen ihan kenen hyvänsä kanssa, ja opin vähän nirsoksi. Se oli hyvä se, sisäiset kelloni hälyttivät pari kertaa ja oikeassa paikassa....(Lasteni isän kanssa olen ollut naimisissa 25 vuotta nyt syksyllä ja tänä aamuna tätä kirjoittaessani työpöydälleni oli ilmestynyt kaksi ruusua ja lappu hyvää työpäivää.)
Ylipainoon auttaa ihan rehellisesti vaikka Yazion ja Fitin lataaminen kännykkään ja rehellinen kaloreiden laskenta ja lenkille lähteminen 3-4 kertaa viikossa ja rehellinen puhelu itsensä kanssa, että "jääkaapissa ei asu sun paras kaverisi, älä kyläile siellä koko ajan". Siinä saa samalla päänuppi tuuletusta. Nimimerkillä -21 kiloa ja 15 vielä jäljellä.