Millaisen elämän olisit halunnut ja millaisen sait

Olihan niitä haaveita,  utopistisia ja sitten enemmän jalat maassa olevia.

Synnyin terveenä, opiskella en saanut niin kauan kun kotona asuin mutta kun muutin omilleni parikymppisenä aloin iltaopiskelun työn ohessa ja sain ammatin.  Työskentelin siinä jonkin aikaa ja aloin opiskella taas lisää aikuiskoulutuksen kautta iltaopiskeluna. 

Olin taas työelämässä mutta halu eteenpäin voitti  ja aloin taas opiskella, monimuoto-opiskeluna tällä kertaa, eli oli siis itsenäistä opiskelua työn ohessa ja sitten myös lähiopetusta koululla sekä käytännön harjoittleua.  Näihin hain opintovapaata.  Tätä kesti 2 ja puoli vuotta koska emme pitäneet kesälomaa vaan jatkoimme yhteen putkeen koska kaikki halusivat valmistua mahdollisimman nopeasti.

Olen aina ollut eteenpäin pyrkivä ja oppimishalu on kova.  Koska minulla oli vakituinen työ kunnalla jo edellisten opiskelujen jälkeen, ei ollut hätää työpaikan suhteen.  Pääsin parempaan työhön kunnan palveluksessa.

En tiedä miten tämä nykyään onnistuisi, ei kai mitenkään kun kaikki on tehty mahdottomaksi.

No, kaksi lasta sitten sain joiden yh olen ollut valtaosan heidän elämästään. Olen ollut hyvin tyytyväinen näin, enkä mitään vaihtaisi paitsi jos olisi jo kotoa käsin saanut alkaa opinnot olisi ollut helpompaa.  Elän sinkkuna enkä vaihda.

Lapsiani en ole halunnut altistaa vaihtuville variaatioille  erilaisista "isukki"-ehdokkaista. Tärkeintä on ollut taata heille terve tasapainoinen kasvu, ja koska sen olen niin taloudellisesti, fyysisesti sekä henkisesti kyennyt huolehtia ei elämässäni ole ollut valittamista.  Meillä ei aina ole uitu rahassa, mutta perustarpeet on aina taattu ja aina jotain pientä ylimääräistäkin. On käyty ulkomaanmatkoillakin.  

Nyt elämä on väljempää ja taloudellisesti menee hyvin.  Onneksi osaan olla taloudellinen ja tarkka ja fiksukin rahan kanssa.  Kotoa en apua ole saanut, rahallista tai lastenhoitoon.

Vastaukseni kaikkiin kysymyksiin on ei.

Kuvittelin nuorena, että musta voisi tulla vaikka lääkäri, kun en vielä ymmärtänyt kuinka vammainen oikein olenkaan. Ei minusta oikein tullut mitään, ei työelämässä eikä ihmissuhteissa vaikka lopulta ammattikorkeakoulututkinnon sain jollain ihmeellä raavittua kasaan. Hävettää kun olen niin huono.

Rehellisesti sanoen en olisi ikinä kuvitellut että pääsen näin pitkälle!

Hyvä aloitus, pitäisi olla kiitollisempi!

Haaveena oli korkeakoulututkinto, hyväpalkkainen ja mielenkiintoinen työ, perhe, omakotitalo, kesämökki, kavereita ja asuinpaikkakuntana joku suuremmista kaupungeista.

Nykyinen tilanne:

- Korkeakoulututkinto on, mutta väärälle alalle. Alaa valitessa näytti sille, että töitä on loputtomiin joka paikassa. Ei ollut ja maailma muuttui niin, että ko. työt ovat häviämässä, eikä ole juuri varaa valita työpaikkaakaan saati asuinkaupunkia downgreidaamatta reippaasti.

- Hyväpalkkainen työ on, mutta itse työ on ihan hirveää kuraa. Umpisurkea johtaminen on pilannut työni totaalisesti, eikä ko. kokemuksella pääse mihinkään muuhun kuin vastaaviin tehtäviin alan vähäisissä firmoissa. Työ on ollut liian spesifistä. Alunperin työpaikkani oli varmaankin se kaikkein halutuin alallani. Nykyään kukaan ei halua enää tänne kiitos umpisurkean johtamisen ja täydellisesti epäonnistuneiden strategisten päätösten.

- Perhe on.

- Omakotitaloa ei ole. Jatkuva epävarmuus työn jatkuvuudesta johti siihen, ettei omakotitaloa ole tullut hankittua. Lisäksi vaimo tienaa niin vähän, etten halua käyttää koko palkkaani pelkkiin laskuihin ja lainoihin ja kituuttaa siinä talossa.

- Omaa kesämökkiä ei ole. Vaimon suvun kesämökillä voi toki käydä.

- Asuinpaikkakuntana oli aluksi suurehko kaupunki, mutta erehdyin muuttmaaan työn perässä pieneen kaupunkiin ns. huippufirmaan, mikä oli suuri virhe. Nyt täältä ei enää pääse helposti pois, koska muualta ei löydy työpaikkaa ja asuminen ja muut kustannukset ovat isommissa kaupungeissa 2-3 kertaiset.