Oletko kiusattu? Miten kiusaaminen on vaikuttanut sinuun?

Minnuo on kiusattu koko elämäni ajan enemmän kuin jaksan muistaa mutta koulussa minulla oli aina palijo tyttökavereita, pojat kiusasivat mutta sitten minusta kehittyi kaunotar ja vientiä oli siis palijo.

Minun on vaikea luottaa ihmisiin. Koen myös yhä ulkopuolisuutta helposti. 

9 vuotta - koko peruskoulu. 

Muut oppilaat ja muutama opettajakin vainosivat ja simputtivat minua vuosikausia. Olin paras oppilas, olin myös perheeni vihatuin lapsi, se joka piti adoptoida ennen syntymää. Vanhempani peruivat adoption loppuvuonna v.1969, juuri ennen kuin synnyin, koska sukulaiset näkivät raskauden.

 Minut puettiin rääsyihin ja kohdeltiin rumasti koko lapsuuteni. Kouluajan vaino oli tähän luonnollinen jatkumo.

 Sain hermoromahduksen 13-vuotiaana, mitä ei kukaan huomannut. Lukiossa vasta aloin oireilla: myöhästelin ja lopetin syömisen.

Pääsin/ jouduin eläkkeelle hiukan yli 20-vuotiaana. Elämäni oli siis ohi melko nuorena.

Aika erilainen ihminen minusta tuli ja persoonallisuuteni muuttui sosiaalisesta, älykkäästä, suositusta ja hymyilevästä 10-vuotiaasta epävarmaksi, sosiaalisesti kömpelöksi, ujoksi ja ahdistuneeksi ihmiseksi. Entisestä ekstrovertista tuli introvertti muutamassa viikossa.

En 20 vuoteen pystynyt olemaan luontevasti ihmisten kanssa tekemisissä. Pakotin itseni olemaan sosiaalinen, unohdin omat tarpeeni ja mielistelin toisia. En pystynyt olemaan aito itseni kenenkään seurassa. Ihmisten seurassa oleminen oli tosi ahdistavaa. S'ksiä harrastin ensimmäisen kerran vasta 21-vuotiaana ja seurustelusuhteita on ollut tasan yksi koko elämäni aikana.

Nyt viisikymppisenä, selvittyäni tuosta kaikesta tajuan että olihan tässä hyviäkin puolia:

- opin pärjäämään omillani ja jossain vaiheessa pitämään puoleni ja vetämään rajat. Vei aikaa mutta oli pakko.

- lähdin heti kun pystyin unelmieni perässä pois kotoa ja peruskoulumaisemista, 16-v ensin lukioon muualle ja sitten opiskelemaan

- tuli hirveä halu näyttää että minähän pärjään ja olen fiksu. Luin itseni maisteriksi ja hankin hyväpalkkaisen ammatin. Sivutuotteena tuli ehkä mukavempi ja kivempi elämä muutenkin, vaikka en ajattelekaan että iso liksa ja titteli tekisi onnelliseksi.

- en ole aivopestävissä. Opin jo lapsena että ns. enemmistö on usein väärässä, ja loppujen lopuksi vain sillä on merkitystä mitä itse ajattelet itsestäsi.

- tunnistan epärehelliset ja epäluotettavat ihmiset heti. Minulle kehittyi aika hyvä sosiaalinen vaisto, kun joutui koko ajan tarkkailemaan ja haistelemaan kuka toisista lapsista (tai aikuisista!) on vaarallinen ja ketä pitää varoa.

- jouduin tekemään hirveästi työtä itseni kanssa, mm. terapiassa useampaan otteeseen, mutta sen seurauksena minulla on nykyään hyvä itsetunto, tunnen itseni ja tarpeeni. Ne ihmissuhteet jotka olen nyt aikuisiällä saanut rakennettua, ovatkin sitten tosi syviä ja luottamuksellisia.

Kaikille entisille kiusatuille haluan sanoa että voimia ja uskokaa itseenne: myrskypilvellekin tulee jossain vaiheessa kultareunus <3

En luota kehen tahansa. Jos vidduillaan niin takas tulee.

Vierailija kirjoitti:

9 vuotta - koko peruskoulu. 

Muut oppilaat ja muutama opettajakin vainosivat ja simputtivat minua vuosikausia. Olin paras oppilas, olin myös perheeni vihatuin lapsi, se joka piti adoptoida ennen syntymää. Vanhempani peruivat adoption loppuvuonna v.1969, juuri ennen kuin synnyin, koska sukulaiset näkivät raskauden.

 Minut puettiin rääsyihin ja kohdeltiin rumasti koko lapsuuteni. Kouluajan vaino oli tähän luonnollinen jatkumo.

 Sain hermoromahduksen 13-vuotiaana, mitä ei kukaan huomannut. Lukiossa vasta aloin oireilla: myöhästelin ja lopetin syömisen.

Pääsin/ jouduin eläkkeelle hiukan yli 20-vuotiaana. Elämäni oli siis ohi melko nuorena.

Tuli niin surullinen olo tästä kirjoituksesta. Oikein paljon voimia sinulle ja kaikkia kivoja hetkiä elämääsi🌻

Käytännön kokemuksien vahvistama/varmistama tieto että ihmiset voivat olla täysiä hirviöitä.

Ihmiset ovat todella julmia, pahoja ja ilkeitä. Olin ennen sinisilmäinen. En voinut kuvitella miten hirveitä ihmiset voivat olla. Ennen kuin tuhottiin täysin. Mitä ihanampi ja kiltimpi on, sitä kamala mun ihmiset kohtelee. Tämä on surullista, mutta totta. Sama kohtalo äidilläni oli. Nyt olen vainoharhaisen varovainen. 

Vierailija kirjoitti:

Poikani joskus diagnosoi minut niin, että olen perusepäluuloinen pessimisti enkä luota kehenkään, en aina edes itseeni. Puhun puuta heinää ja valmistaudun aina katastrofeihin. Ihmisiä en päästä lähelle lainkaan, vaikka olen sosiaalinen.

Olit sentään avoin seurustelulle ja perheen perustamiseen. 

Olen erilainen, omasta mielestä fiksu. En luota ihmisiin. Osittain vihaan heitä. Olen luulosairas ja vainoharhainen. Ihmiset ovat lauma-eläimiä ja siksi typeriä. Leipää ja sirkushuveja. En viihdy ihmisten parissa jos esim yli 1 ihminen. Persut ja urheilua katsovat ääliöt nro1 inhokkeja. Sekä Trumpin kannattajat. Tuijottavat typerillä lehmän silmillään ja kommunikoivat alkeellisesti. Puhuvat usein typeriä asioita. Olen ulkopuolinen. Viihdyn yksin. En kaipaa kaveriseuraa mihinkään. Sänkyseura kyllä kiinnostaisi muttei ole vientiä. Teen sen siis itse. 

Tulin varovaiseksi ja epäluuloiseksi.Joillakin on huono tuuri ja kiusaaminen tuntuu jatkuvan loputtomiin.Ilkeitä ihmisiä riittää.Olen melkein erakoitunut,mutta tilanne ei haittaa.Ainakin on turvassa.

Minua on haukuttu sen takia laiskaksi, vialliseksi, itsekkääksi, lastenvihaajaksi jne. Kun en ole halunnut omia lapsia. Olen mielestäni paljon ahkerampi, kuin moni, jolla on lapsia ja epäitsekkäämpi. Aina ollut monta rautaa tulessa ja olen aseksuaali. Vihdoin ja viimein löysin miehen, jonka kanssa voi elää hyvää elämää ilman seksiä. Ja paljon omaa aikaa ja tilaa. En halua olla enää tekemisissä mielelläni ihmisten kanssa, vain pakolliset kuviot ja työasiat hoidan.