Muita kenellä menee kaikki päin helvettiä?

Minulla mennyt kaikki päin persettä. Ei yhtään ihmissuhdetta kenenkään kanssa elämäni aikana ja täytän pian 49v. Naiset ei ole koskaan halunneet treffeille kanssani. Ei voi kellään mennä huonommin.

T: kiltti ja kunnollinen mies

En jaa tähän kaikkea mikä on mennyt väärin elämässä, mutta sanotaanko, että se alkoi jo ennen syntymääni vanhempien huonoista valinnoista. Ongelma ei ole se, että asiat menee huonosti, vaan se, että Suomessa ihmisille on huonosti tarjolla oikeita neuvoja asioiden korjaamiseksi ja elämän viemiseksi takaisin raiteilleen, kun jotain sattuu. Kaiken jouduin itse opettelemaan netin avulla, onneksi olen millenniaali ja puhun hyvää englantia, niin olen voinut hankkia neuvoja muualtakin kuin kotimaasta. Edelleen hapuilen ja on vaikeaa, mutta askel askelelta alkaa tuntua, että elämästä saa taas otteen. Ja muihin vertaaminen on ihan se viimeinen juttu, mitä kannattaa koskaan ehdä. Jotkut syntyy kultalusikka suussa, se on fakta, ja jotkut piilottelee valtavia ongelmia kaikenlaisen kiiltopinnan alle. Esim. kotona voi olla vaikka minkälaista ongelmaa, joista ei puhuta ennen kuin lapset alkaa oirehtia, ja ongelmia paikkaillaan rahalla.

Se raha todellakin auttaa monessa asiassa, se on vaan fakta, mutta itse aloin voida paremmin kun hyväksyin, että olen varmaan ikuisesti köyhä. Katosi häpeä asiasta, ja oli pakko alkaa löytää niitä halpoja hupeja elämässä. Ja ei, ne ei ole päihteet tai muut, vaan liikunta yms.

Mutta niin, elämässä tosiaan sattuu joillekin ihan kohtuuton määrä tragedioita, ja olen monesti itkenyt ihmisten elämäntarinoita, koska se on niin epäreilua. Mutta se tarina niiden ympärillä on se tärkein asia, eli mitä kerrot itsellesi siitä, mitä olet kokenut. Luen tällä hetkellä kirjaa nimeltä Unbroken: The Trauma Response Is Never Wrong, kirjailija on Marycatherine McDonald. Tosi hyvä kirja siitä, miten traumaattiset kokemukset vaikuttaa ihmisen mieleen ja miten niitä asioita voi käsitellä. Tosi hyviä käytännön ohjeita, aidosti suosittelen lämmöllä. On täysin OK myöntää, että tuntuu ihan tosi pahalta kun asiat menee päin metsää ja pitkään niiden tapahtumien jälkeenkin, mutta on olemassa keinoja parantua ja elää parempaa elämää. Me ei oikein voida mitään meidän ympärillä tapahtuville asioille eikä sille, että ne vaikuttaa meihin joskus paljonkin, mutta ihan vaan sen tiedostaminen, että kärsimys on niin yleinen asia, että sille on kehitetty paljon erilaisia parannuskeinoja, on jo iso asia, ainakin itselleni. Niiden ratkaisujen etsiminen ja yhteisen inhimillisen sävelen löytäminen on hyvä eka askel.

Up

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos menisit töihin? Työpaikkaa sinulla ei varmaankaan ole?

Kenelle tämä kysymys oli osoitettu?

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos menisit töihin? Työpaikkaa sinulla ei varmaankaan ole?

Jos Ap:ta tarkoitat niin olen vakituisessa töissä, akateeminen koulutus enkä ole koskaan ollut päivääkään työtön. Onko muita ennakko-oletuksia? Kuvitteletko, että ongelmia on vain työttömillä?

Ap

Minulla on 50 000 euroa ulosotossa, ei koulutusta, ei työkokemusta, ei kumppania, ei kavereita ja viimeinenkin perheenjäsen, jonka kanssa en edes tullut toimeen, kuoli vuosi sitten. Elämänparannus on miljoonavaiheinen koettelemus, jonka jälkeen olisin vasta ns. lähtöpisteessä menestymisen suhteen. Kilpailisin elämässä yli 40-vuotiaana yläasteelta päässeiden elämänintoisten nuorukaisten kanssa. Työvoimatoimisto tietää että valehtelen joka kuukausi kun sanon hakeneeni neljään työpaikkaan, mutta eivät jaksa välittää. Ei kiinnosta yrittää. Elän elämäni loppuun jonkinlaisena hengellisenä kokeena että voiko onnea tavoitella todellisena kelarottana ja parasiittina. Olen oman elämäni Diogenes.

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos menisit töihin? Työpaikkaa sinulla ei varmaankaan ole?

Sano aika ja paikka.

Tosi tavallinen tunne!

Onnenpotkuja tulee aina vain 1 mut onnettomuuksia kasapäin 

40 vuotta neitsyt edelleen. Eipä enää edes kiinnosta.

Opsikellut useita ammattaeja, mihinkään en ikinä työllistynyt vakituisesti. Nykyään ollut useita vuosia jo siivoojana, johon pääsin ilman koulutusta. En varmaan ikinä enää jaksa edes lähteä yrittämään mitään muuta työtä. Vihaan nykyistä työtäni, mutta tää on tämmöistä. 

Yhtään ystävää ei ole ikinä ollut eikä tule olemaankaan. Joskus yrittänyt, mutta olen aina se jota ei kutsuta tai josta kukaan ei kiinnostu. tai ihan sama. Ei ketään ole ikinä kiinnostanut. 

Asun pienemmälllä paikkakunnalla, aina halunnut muuttaa pois. Vanhemmat ei päästä, kinuaminen alkaa heti. Yrittävät vieläkin päättää asioistani, mikä nöyryyttää minua. En jaksaisi olla enää missään tekemisissä, mutta vanhempani haluavat.

Tällä hetkellä lomalla. En ole tehnyt muuta kuin ollut yksin kotona. Olisi varaa tehdä joku reissu, mutta kun ei vaan kiinnosta. Ei kiinnosta oikee mikään. 

Näillä mennään. Lottovoitto kun tulis, niin se piristäis vähän :D 

En oikein voi vaikuttaa noihin vaikeuksiin kauheasti niin yritän vain hyväksyä ne. Voisin vaikka luovuttaa ja alkaa ryypätä mutta sitten menis kahta kauheammin. On kuitenkin hyviäkin asioita paljon.

Vierailija kirjoitti:

No siis silleen asiat paperilla ok/hyvin. Pääsin AMK-kouluun(vihdoin pas katyöstäni eteenpäin). Olen 30-vuotias. Irtisanoin kalliin vuokra-asunnon, muutan edullisempaan. Olen ihan fiksu.

Noo sitten.. suurin osa terveysongelmistani on diagnosoitu mielenterveysongelmiksi. Vaikka harvinainen reumasairaus, jonka kanssa elin vuosia, ihmetellen miksi olen näin väsynyt ja kipeä, kun minähän kuvittelen kaiken? Minulle määrättiin vahvoja psyykenlääkkeitä. Nyt on myös seurallinen migreeni, ja jännitän kun lähden tätä diagnosoimaan seuraavaksi lääkärissä, eihän minua tuolloinkaan uskottu ja elämäni ja terveyteni paskottiin ja toi vaikuttaa edelleen.

Ota joku mukaan sinne lääkäriin tueksi.

Vierailija kirjoitti:

40 vuotta neitsyt edelleen. Eipä enää edes kiinnosta.

Opsikellut useita ammattaeja, mihinkään en ikinä työllistynyt vakituisesti. Nykyään ollut useita vuosia jo siivoojana, johon pääsin ilman koulutusta. En varmaan ikinä enää jaksa edes lähteä yrittämään mitään muuta työtä. Vihaan nykyistä työtäni, mutta tää on tämmöistä. 

Yhtään ystävää ei ole ikinä ollut eikä tule olemaankaan. Joskus yrittänyt, mutta olen aina se jota ei kutsuta tai josta kukaan ei kiinnostu. tai ihan sama. Ei ketään ole ikinä kiinnostanut. 

Asun pienemmälllä paikkakunnalla, aina halunnut muuttaa pois. Vanhemmat ei päästä, kinuaminen alkaa heti. Yrittävät vieläkin päättää asioistani, mikä nöyryyttää minua. En jaksaisi olla enää missään tekemisissä, mutta vanhempani haluavat.

Tällä hetkellä lomalla. En ole tehnyt muuta kuin ollut yksin kotona. Olisi varaa tehdä joku reissu, mutta kun ei vaan kiinnost

Mikä ihme ajaa näillä seteillä tekemään työtä jota vihaa?

Tähän liittyen: kannattaa katsoa David Copperfield telkkarista

Vierailija kirjoitti:

Tähän liittyen: kannattaa katsoa David Copperfield telkkarista

Ei kannata. Toistuvat mainokset mitä telkkarista tulee ajaa hulluksi. Aina ollut näin.

Mulla meni huonosti vielä muutama vuosi sitten. Olin todella maassa. Nyt elämä hymyilee taas ja valoisampaan suuntaan koko ajan mennään. Ei ole tarkoitus ilkkua muille vaan luoda toivoa, että kuopasta pääsee ylös.

Vierailija kirjoitti:

Olen yksin kahden teinin kanssa. Ex-Mies on olemassa mutta hänestäkin on pääosin vain harmia. En pysty alkaa luettelemaan kaikkea kurjuuttani kun menisi loma pilalle mutta lyhyesti.

Teen kolmea työtä ja olen hyvätuloinen ja silti rahat on aina loppu kun kaikki nyhtää minulta rahat (lapset, asunto, omakin elämäntapa). Teen järjettömästi vaativia töitäni mutta siitäkin saan palkaksi vain kateellisten ja katkerien haukut.

Elän sinkkuna ja olen rakastunut mutta mies käyttää minua törkeästi hyväkseen. Valehteli vuosia että on eronnut mutta eipä se nyt niin selvää olekaan. Tässä ajassa on saanut minut henkisesti, fyysisesti ja taloudellisesti niin koukkuun että en pääse irti. 

Olen vielä suht nuori ja kaunis ja miehiä olisi joka sormelle mutta sekin aiheuttaa stressiä ja harmia kun mua pidetään ylpeänä eikä kukaan kuulemma kelpaa. 

Kokonaisuudessaan elämäni koostuu siitä että kaikilla osa-alueil

Se, että tunnistat hyväksikäytön on jo viisauden ja muutoksen alku. Askel kerrallaan irrottaudut noista sairaista kuvioista. Jos pystyt tekemään kolmea työtä samaan aikaan ja toimimaan yksinhuoltajana kahdelle teinille, niin ihan varmasti pystyt irrottautumaan. Ulkonäköosiosta en sano muuta kuin että kauniillakin se kestää vain aikansa, sen varaan ei kannata elämäänsä rakentaa nuorena eikä varsinkaan 38-vuotiaana. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Mulla meni huonosti vielä muutama vuosi sitten. Olin todella maassa. Nyt elämä hymyilee taas ja valoisampaan suuntaan koko ajan mennään. Ei ole tarkoitus ilkkua muille vaan luoda toivoa, että kuopasta pääsee ylös.

 

Lisään vielä, että silloin kun minulla meni huonosti mulla oli monta ilkkujaa vahingoniloisena painamassa alas lisää. Nyt tuuli on kääntynyt ja muutamalle on karma näyttänyt voimansa. 

Joo, en saa yhdeltä 18v naiselta peppuseksiä...😢 pistää niin vihaiseksi 🤬!

Vierailija kirjoitti:

Tuli sitten vaikeahoitoinen epilepsia diagnoosi, tuon takia lähti työt, ammatti, ajokortti ja en voinut enää edellisessä asunnossakaan asua. Tuli lukea uus ammatti, muuttaa, kulkea vain julkisilla ja metsästää työpaikkaa 12kk, alkuun löytyi vain 6kk määräaikainen, sekin apulaisena ollessa.

Niin ja vaikeahoitoinen epilepsia on ja pysyy, viimeinen kohtaus tuli eilen, sitä edellinen alkuviikosta. En muista milloin olisin ollut jopa 2 viikkoa ilman kohtausta. Ja mihinkään tk-eläkkeeseen tai muihin tukiin ei ole oikeutta, haettu on.

Onko tehty arviointi sovellutko epilepsia leikkaukseen?  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos menisit töihin? Työpaikkaa sinulla ei varmaankaan ole?

Sano aika ja paikka.

Ja palkka