Nämä jotka valittaa huonoa suhdettaan, mutta eivät eroa

Pelkäävät. The devil you know is better than you dont know. 

Kun se ei ole niin, että suhde on joko pelkästään hyvä tai pelkästään huono. Sitä punnitsee hyviä ja huonoja puolia ja yrittää päättää kumpi painaa enemmän. Joskus on hyviä kausia, jolloin miettii että mitä ihmettä oikein mietin kun meinasin erota. Kunnes taas tulee huono jakso ja muistaa.

Joo ei ole niin mustavalkoista tämä ja hyvät ja huonot jaksot suhteessa vaihtelee. Mietin arjen järjestymistä myös ja sitä että ikää on jo riittävästi. Ei jaksaisi alkaa elämää rakentamaan uudestaan kun osittain on siihen kuitenkin ihan tyytyväinen. 

Haluaa erota, mutta yli 25 vuoden yhteinen elämä ja lapset pistävät hieman miettimään. Mietin itsekin mikä saa pysymään tässä kaverisuhteessa. Kateellisena luen juttuja eronneista ihmisistä. Miksi en pysty siihen. Haluaisin kumppanin jonka kanssa viettää aikaa ja joka tykkäisi myös minun seurasta.

Läheisriippuvuus

Luulen että ne jotka aina valittavat huonoa suhdettaan sisimmissään nimenomaan haluaisivat erota mutta eivät uskalla tai pysty siihen. Läheisriippuvuus tai muutosten pelko on varmaan yleisiä syitä.

Itse punnitsin eroa vakavasti reilun vuoden verran. Toki sitä ennen jo oli ilmennyt asiat, jotka johti eroon, mutta aktiivinen eron miettiminen oli eri asia. Ei se helppo päätös ollut missään nimessä, vaikka olikin oikea. 

Eroaminenkin vaatii energiaa. Omien tavaroiden pakkaaminen ja muutto, puolison itku ja mielen pahoittaminen, hänen vanhempiensa mielen pahoittaminen. Onko ilo vapaudesta niin suuri että se ylittää eron negatiiviset asiat.

Suhde voi toimia hyvin arkena ja sitten molemmilla on oma elämä jota elävät. On yhdistäviä tekijöitä joita ei haluta hajoittaa, esim. lapset ja lastenlapset. Taitaa olla harva oikein pitkä suhde jossa kuljetaan kuin paita ja peppu enää. Voi olla myös yhdessä sovittu että on ns kämppissuhde. Kaikenlaisiin suhteisiin törmännyt elämäni aikana eivätkä asiat ole mustavalkoisia.

Meillä on ollut hyvin paljon tosi paska suhde. Mutta kun aina on ollut hyviäkin aikoja, niin ei, en ole sisimmässäni halunnut erota. Mua on lyöty, huoriteltu, on ollut sairaalloista mustasukkaisuutta. Ja silti en ole halunnut sisimmässäni erota, vaikka pari kertaa muutinkin jo omaan kämppään.

Juuri tässä yhtenä päivänä istuin miettimässä, miten onnellinen mä olen nyt. Edelleen siis saman miehen kanssa, mutta ollaan päästy kaikista ongelmista yli ja meillä menee aivan todella hyvin. 

En voi suositella, mutta olen tosi onnellinen ettei kuitenkaan erottu.

Vierailija kirjoitti:

Haluaa erota, mutta yli 25 vuoden yhteinen elämä ja lapset pistävät hieman miettimään. Mietin itsekin mikä saa pysymään tässä kaverisuhteessa. Kateellisena luen juttuja eronneista ihmisistä. Miksi en pysty siihen. Haluaisin kumppanin jonka kanssa viettää aikaa ja joka tykkäisi myös minun seurasta.

Kaverisuhteesta on hyvä ponnistaa ylöspäin ja toisaalta se on normaali vaihe pitkässä parisuhteessa. Miksette alkaisi järjestää sitä yhteistä tekemistä? Oletteko jutelleet asiasta?

Vierailija kirjoitti:

Eroaminenkin vaatii energiaa. Omien tavaroiden pakkaaminen ja muutto, puolison itku ja mielen pahoittaminen, hänen vanhempiensa mielen pahoittaminen. Onko ilo vapaudesta niin suuri että se ylittää eron negatiiviset asiat.

On se. Sä et ole vastuussa jostain vanhempien mielen pahoituksesta. Sinähän siinä suhteessa olet, eivät he. Et tällaisessa asiassa ole vastuussa edes eron tuskasta eikä ole asiasi kantaa hänen pahaa mieltänsä harteillasi. Exäsi sen kantaa ja se kuuluu aikuisena olemiseen. Puolison paha mieli erosta ei yksinkertaisesto ole hyvä syy jättää eroamatta. Suhteessa on kaksi täysivaltaista aikuista osapuolta. Se ei ole yksipuolinen suhde, jossa osapuolet ovat sun kumppanin tunteet ja sinä niiden tyydyttäjänä. Kumpikin on suhteessa vapaasta tahdostaan ja on siihen ryhtynyt tietoisena riskeistä. Ala kohtelemaan puolisoa kuin aikuista eikä kuin huollettavaa, jonka paapova curling-vanhempi ja elämäntyytyväisyyden ainoa mahdollistaja olet.

Itse tiesin että miehen paska käytös johtui lapauudesta. Tiesin ja odotin ja toivoin, että hän itse tajuaisi mennä terapiaan, koska tiesin ettei hän pohjimmiltaan ole niin paska kuin mitä välillä on. Kärsi siitä itsekin. Että siinä yksi syy, miksi jäädä.

Eroaminen on melkoinen kynnys joillekin. Sitten kun on vielä se toivo, että jos suhde paranisikin. Itsellä näin oli. Toivo kannatteli. Sitten ihastuin toiseen mieheen ja eropäätös oli selvä. Enää ei ollut omaa toivetta jatkaa suhteessa. 

Jälkeen olen vähän sättinyt itseäni, kun olisi minun pitänyt tajuta ettei exällä ollut tunteita enää. Hädin tuskin hän puhui minulle. Ei nukuttu samassa sängyssä vuosiin ja ei puhettakaan, että olisi koskenut minuun. 

Minun ex-mies sairasti masennusta ja uhkasi tappaa itsensä jos jätän hänet. Kukaan joka ei ole ollut tuossa tilanteessa ei tiedä miten kamalaa se on. 

Mä oon aina ihmetellyt noita tyyppejä. Mulla on hyvä parisuhde ja kuuntelen kun osa vinkuu ja vinkuu miehestään jatkuvasti. Kumppani on oma valinta. En ymmärrä mitä siitä kitisemään. Joko pitää muuttaa itseään (mikä yleensä muuttaa myös kumppania) tai jatkaa matkaa. 

Vierailija kirjoitti:

Haluaa erota, mutta yli 25 vuoden yhteinen elämä ja lapset pistävät hieman miettimään. Mietin itsekin mikä saa pysymään tässä kaverisuhteessa. Kateellisena luen juttuja eronneista ihmisistä. Miksi en pysty siihen. Haluaisin kumppanin jonka kanssa viettää aikaa ja joka tykkäisi myös minun seurasta.

Miettimään mitä, sitä paljonko maksaa kun kustannat yksin elämisesi. Lapsesikaan eivät enää ole mitään sylivauvoja.

Ihmisten elämät ovat yleensä paljon monimutkaisempia kuin päältä näyttää. Me esimerkiksi yritämme kannatella sairasta aikuista lastamme, enkä tiedä, miten se käytännössä onnistuisi, jos eroaisimme. Ero olisi myös taloudellinen ongelma meille kaikille. Lisäksi voimat ovat lopussa, kun elämä on ollut pelkkää taistelua jo monia vuosia. En ole sen pelkurimpi kuin kukaan muukaan, vaan elämäni on aika paljon mutkikkaampaa kuin monen muun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eroaminenkin vaatii energiaa. Omien tavaroiden pakkaaminen ja muutto, puolison itku ja mielen pahoittaminen, hänen vanhempiensa mielen pahoittaminen. Onko ilo vapaudesta niin suuri että se ylittää eron negatiiviset asiat.

On se. Sä et ole vastuussa jostain vanhempien mielen pahoituksesta. Sinähän siinä suhteessa olet, eivät he. Et tällaisessa asiassa ole vastuussa edes eron tuskasta eikä ole asiasi kantaa hänen pahaa mieltänsä harteillasi. Exäsi sen kantaa ja se kuuluu aikuisena olemiseen. Puolison paha mieli erosta ei yksinkertaisesto ole hyvä syy jättää eroamatta. Suhteessa on kaksi täysivaltaista aikuista osapuolta. Se ei ole yksipuolinen suhde, jossa osapuolet ovat sun kumppanin tunteet ja sinä niiden tyydyttäjänä. Kumpikin on suhteessa vapaasta tahdostaan ja on siihen ryhtynyt tietoisena riskeistä. Ala kohtelemaan puolisoa kuin aikuista eikä kuin huollettavaa, jonka paapova cu

Minulla oli ensimmäinen suhde sellainen, missä mies vetosi itku silmässä aina erosta puhuessani vanhempiensa elämän järkkyvän. Samoin suorastaan uhkkaili, että tappaisin hänen mummonsa, koska tämä murehtii niin kaikkea. Sanoisin, että pahemman luokan henkistä väkivaltaa tällainen. Loppulta kun vuosien kitkuttamisen jälkeen lähdin, niin mies huusi, että kertoo kaikille minun olleen jakorasia koko suhteen ajan. Kadun todella, etten lähtenyt heti, kun otin sen ensimmäisen kerran esille. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä on ollut hyvin paljon tosi paska suhde. Mutta kun aina on ollut hyviäkin aikoja, niin ei, en ole sisimmässäni halunnut erota. Mua on lyöty, huoriteltu, on ollut sairaalloista mustasukkaisuutta. Ja silti en ole halunnut sisimmässäni erota, vaikka pari kertaa muutinkin jo omaan kämppään.

Juuri tässä yhtenä päivänä istuin miettimässä, miten onnellinen mä olen nyt. Edelleen siis saman miehen kanssa, mut+ta ollaan päästy kaikista ongelmista yli ja meillä menee aivan todella hyvin. 

En voi suositella, mutta olen tosi onnellinen ettei kuitenkaan erottu.

loppuiko mustasukkaisuus

Se joidenkin ihmisten asenne, että kun minä haluan, niin toisenkin osapuolen pitää haluta, on aivan käsittämätöntä itsekkyyttä. Samoin kun se, että jotkut myös ajattelevat, että kun on suhteeseen on alettu, niin siinä pitää myös pysyä.  Vaikka sitä olisi papin edessä luvattu "kunnes kuolema teidät erottaa", niin ei sitä kannata ottaa niin kirjaimellisesti. Äitini 80v on sitä sukupolvea, jonka mielestä tällaistä lupausta ei voi rikkoa. Kärsiä pitää miehen syrjähypyt ja lehtolapset, alkoholismi, peliongelma, valehteleminen ja kaikki mahdollinen, koska on näin luvannut.....