Lue keskustelun säännöt.
Oletko muuttunut aikuistuttuasi ihan toiseksi ihmiseksi?
03.07.2024 |
Tämä tuli mieleeni Emmi Nuorgam-kohussa. Hänhän on aivan nuoren itsensä ääripäinen vastakohta nykyään. Oletko itse muuttunut omassa kasvussasi näin dramaattisesti?
Kommentit (50)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enpä juuri. Perusluonteeni on pysynyt samanlaisena vuosikymmenestä toiseen, vaikka elämäntilanteet ovat muuttuneet monin tavoin.
Tavallaan. Tajuan nyt, että suoritin elämää: maisterin paperit viidessä vuodessa, työpaikka, tästä pari vuotta ja naimisiin. Yhteisen asunnon osto Helsingistä, ensimmäinen lapsi, isomman asunnon osto, kaksi lasta lisää, vielä isomman asunnon osto.
Nyt kun asuntolaina on maksettu, on valtavan huojentunut olo. Mietin, mitä haluaisin seuraavaksi tehdä. Minulla on aikaa, lapset ovat vielä pieniä. Työ on vain työtä eikä mikään elämän tarkoitus. Lasten kanssa ihmettelen kukkia ja perhosia. Katselen kun omenat kasvaa.
Ikävuosien 20 ja 30 itseäni jos vertaan toisiinsa niin kyllä,menin ääripäästä toiseen.
Mutta nyt 47-vuotiaana tunnistan itsessäni molemman ikäiset itseni ja olen sen kanssa varsin hyvässä tasapainossa.
Olen. Minusta on tullut paljon rohkeampi, oikeistolaisempi ja suoraselkäisempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, olin nuorena traumatisoitunut epävakaa alkoholisti, 30-vuotiaasta raittiina ja vasta siitä lähti todellinen itsetunnon ja persoonallisuuden kehitys. Ihmisen on onneksi mahdollista kehittää itseään ja toipua niin kauan kuin henki pihisee.
En ole muuttunut. Kaikki on aikalailla samaa kuin kymmeniä vuosia sitten. Samat mielenkiinnon kohteet ja sama maku monessa asiassa. Omat jutut löytyi jo lapsena, viimeistään murrosiässä.
Ikääntymisestä johtuvaa muutosta on tapahtunut tietysti paljonkin eli tullut kokemusta, tietoa jne. On jo iältään sen pienen tytön isoäiti, joka aloitti esim. ratsastuksen. Voisi valmentaa sitä ja niin tietysti tekeekin tavallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin teininä ja parikymppisenä arka, hirveän epävarma ja ahdistunut. En osannut olla ihmisten kanssa ja olin yksinäinen. Olin huonoissa kaverisuhteissa, kun muuta ei ollut.
Olen jo vuosia ollut tosi sosiaalisessa työssä, viihdyn ihmisten kanssa ja olen sosiaalisesti lahjakas. Jätin huonot kaverisuhteet taakseni. Nykyisin minulla on pari tasaveroista ystävyyssuhdetta, puoliso ja lapsi. Elämä on paljon parempaa kuin ikinä olisin uskonut.
Se kertoo paljon, että opiskeluajan vuosikurssilaiset eivät edes muista minua, kun olen niin erilainen nykyisin kuin aikoinaan.
Ainoa sama asia on oikeastaan se, että olen aina ollut hyvin oikeudentajuinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jos vertaan vaikka 10v takaiseen itseeni kun olin 18 niin kyllä.
En ole enää läheskään niin sinisilmäinen tai toimi kynnysmattona muille ja uskallan paremmin sanoa mitä ajattelen. En kuuntele enää mitään p-skan länkytystä lähimmiltä perheenjäseniltä vaan palautetta tulee heti jos homma menee överiksi.
Jätin myös kaikki yksipuoliset kaverisuhteet omaan arvoonsa, en enää tuhlaa aikaa ihmisiin joille en ole yhtä tärkeä kuin he minulle.
Vaikka olen elänyt viimeisen vuoden ajan elämäni pahinta helvettiä, silti en enää tarvitse päihteitä pahan olon turruttamiseen sillä olen tajunnut että se on vain hetkellinen apu. Nuorempana päihteet oli ajoittain hyvinkin läsnä elämässä, niin ilossa kuin surussa.
Vierailija kirjoitti:
En ole muuttunut ihan perimmäisiltä perustuksiltani, mutta elämäntyyliini ja -arvoni ovat liki päinvastaisia kuin vuosikymmen sitten.
Nuorena olin aivan yli-itsenäinen pyrkyri ja todellakin hävettää silloinen kirjaviisasteleva kaikkitietäväisyyteni. Vielä 25-vuotiaanakin julistin vanhemmilleni perheettömyyttäni ja tein uraa aivan satalasissa. Edelleen kolmekymppisenä olin itsenäisyyttäni ylikorostava, panostin ensisijaisesti työelämässä menestymiseen, jatkokouluttautumiseen ja suurkaupungeissa asumiseen. Olin suorastaan ylpeä ikisinkku tittelistäni. Nyt ajattelen, että kovan pintani alla pelkäsin läheisyyttä ja haavoittumista, mutta en tiedostanut sitä.
Nykyään olen 41v naimisissa oleva perheenäiti, jolle ura on aivan toissijainen juttu, matkustaminen ei kiinnosta enää yhtään ja aion asua loppelämäni maalla. Mielenkiintoinen ja hyväpalkkainen työ on edelleen tärkeä plussa mikä mahdollistaa tämän kaiken, mutta ei todella
Tämähän onkin juuri hyvä! Mitään ei ole jäänyt kokematta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen muuttunut joissakin asioissa niin, että vanhemmatkin ovat silmiään pyöritelleet. Olen nuorempana ollut aikamoinen tallukka ja kun keski-iässä vihdoinkin olen saanut oman kantani sanottua suoraan ja tehtyä oman pääni mukaan, se on ollut vaikea asia niellä. Jokin perusminä minussa on aina samanlainen ollut, mutta muuten olen kyllä muuttunut.
En. En myöskään tunne kasvaneeni n. 16 vuotiaasta, nyt 30v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, oon varovaisempi,nuorempana olin rohkeempi.
Kyllä. Minulla oli nuorena aikuisena jo omat mielipiteet, jotka perustelin. Uteliaisuus, tiedonhaluisuus ja kyseenalaistamisen taito ja tahto. Reiluna parikymppisenä avioiduin. Mieheni osoittautui väkivaltaiseksi narsistiksi, ja se muutti minut seitsemässä vuodessa, jonka olimme yhdessä, ja josta lopulta selvisin hengissä, niin hiljaiseksi, epävarmemmaksi, miellyttäjäksi ja ylisuorittajaksi.
Tapasin tulevan mieheni, perheennyimme, ja ruuhkavuodet piti yllä ylisuorittamista ja toisten eteen elämistä itsen täysin taakse unohtaen. 15 vuotta putkessa, ihan ok tyytyväinen, mutta jälkikäteen tarkasteltuna itsen täysi hukkaaminen.
Sitten päädyin neurokirurgiseen leikkaukseen verisuonianomalian takia. Tapahtui välikuolema ja kooma. Sen jälkeen pitkä toipuminen, jonka aikana opettelin perustaidotkin uudelleen.
En ajatellut tietoisesti muuttuvani, tai muutosta, mutta niin kävi. Se persoona vahvuuksineen, jonka olin kadottanut, palasi toivuttuani. Pyytämättä, tilaamatta ja toivomatta. Siitä on jo toistakymmentä vuotta. Olen yhä se, joka oikeasti olin, ja jonka hetkeksi hukkasin.
Se ei tee elämää helpommaksi. Ikä ja ymmärrys tekee. Henkinen kasvu ja kognitiivinen rajaamaton kehitys oli ikäänkuin säästöliekillä, jota ei sen jälkeen, vaan ne pääsi kasvamaan kunnon liekiksi.
Vierailija kirjoitti:
En ole muuttunut ihan perimmäisiltä perustuksiltani, mutta elämäntyyliini ja -arvoni ovat liki päinvastaisia kuin vuosikymmen sitten.
Nuorena olin aivan yli-itsenäinen pyrkyri ja todellakin hävettää silloinen kirjaviisasteleva kaikkitietäväisyyteni. Vielä 25-vuotiaanakin julistin vanhemmilleni perheettömyyttäni ja tein uraa aivan satalasissa. Edelleen kolmekymppisenä olin itsenäisyyttäni ylikorostava, panostin ensisijaisesti työelämässä menestymiseen, jatkokouluttautumiseen ja suurkaupungeissa asumiseen. Olin suorastaan ylpeä ikisinkku tittelistäni. Nyt ajattelen, että kovan pintani alla pelkäsin läheisyyttä ja haavoittumista, mutta en tiedostanut sitä.
Nykyään olen 41v naimisissa oleva perheenäiti, jolle ura on aivan toissijainen juttu, matkustaminen ei kiinnosta enää yhtään ja aion asua loppelämäni maalla. Mielenkiintoinen ja hyväpalkkainen työ on edelleen tärkeä plussa mikä mahdollistaa tämän kaiken, mutta ei todella
Olen mies, muuten täysin sama kehityskaari.
Minulta ei puutu enää mitään :)
Itsevarmuuteni on vahvistunut. Mutta elämänkatsomukseni on perustuksiltaan pysynyt samana; kohtele muita, kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan. En ole ikinä kiusannut, enkä lapsenakaan sietänyt kiusaamista.
Vierailija kirjoitti:
No, olin nuorena traumatisoitunut epävakaa alkoholisti, 30-vuotiaasta raittiina ja vasta siitä lähti todellinen itsetunnon ja persoonallisuuden kehitys. Ihmisen on onneksi mahdollista kehittää itseään ja toipua niin kauan kuin henki pihisee.
Oletko sinä minä?
M 49
Arvoni ja mieltymykseni ovat pysyneet pitkälti samanlaisina mutta persoonallisuuteni on muuttunut paljon. Suurimmaksi osaksi johtuu siitä, että olin nuorena pahasti traumatisoitunut sitä itse tiedostamatta ja yritin olla jotain muuta kuin oikeasti olen. Nyt, kun olen henkisesti paremmassa kunnossa, olen päässyt kiinni siihen aitoon minään. En ole sisimmältäni räväkkä taiteilijasielu ja luonnonlapsi kuten nuorena kuvittelin vaan jämpti, järjestelmällinen, pohdiskeleva ja rauhallinen. Hulvatonkin oikeassa seurassa mutta sen verran konservatiivinen, etten päästä tätä puolta irti kaikkien kanssa. Ystävällinen monille mutta ystävä harvoille. Ja se on ihan ok.
En ole muuttunut ihan perimmäisiltä perustuksiltani, mutta elämäntyyliini ja -arvoni ovat liki päinvastaisia kuin vuosikymmen sitten.
Nuorena olin aivan yli-itsenäinen pyrkyri ja todellakin hävettää silloinen kirjaviisasteleva kaikkitietäväisyyteni. Vielä 25-vuotiaanakin julistin vanhemmilleni perheettömyyttäni ja tein uraa aivan satalasissa. Edelleen kolmekymppisenä olin itsenäisyyttäni ylikorostava, panostin ensisijaisesti työelämässä menestymiseen, jatkokouluttautumiseen ja suurkaupungeissa asumiseen. Olin suorastaan ylpeä ikisinkku tittelistäni. Nyt ajattelen, että kovan pintani alla pelkäsin läheisyyttä ja haavoittumista, mutta en tiedostanut sitä.
Nykyään olen 41v naimisissa oleva perheenäiti, jolle ura on aivan toissijainen juttu, matkustaminen ei kiinnosta enää yhtään ja aion asua loppelämäni maalla. Mielenkiintoinen ja hyväpalkkainen työ on edelleen tärkeä plussa mikä mahdollistaa tämän kaiken, mutta ei todellakaan enää ole sisällöllisesti elämän tärkein asia.