Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Lapsiluku täynnä yhden lapsen jälkeen?

01.02.2007 |

Ennen ajattelin että kyllä, minä teen ainakin kaksi lasta. Viimeisen vuoden aikana haaveilin jopa kolmesta lapsesta. Nyt jo useamman kuukauden ajan olen miettinyt että riittäisiköhän tämä yksi nyt kuitenkin. En pelkää raskausaikaa, koska se oli kuitenkin kohtuu helppo vaikka vaikea astmani tekikin viimeiset kolme kuukautta aika vaikeaksi. Synnytystä en pelkää, tosin tyttö syntyi kiireellisellä sektiolla perätilan takia. Sektiosta ei jäänyt mitään negatiivista

mieleen tms. Olisin synnyttänyt alateitse jos tyttö olisi ollut oikeinpäin. En siis pelkää alatiesynnytystäkään.



Tyttö on ollut kohtuu helppo vauva. Alussa itkuinen, mutta nukkui sitten jo reilun kuukauden ikäisenä lähes joka yö läpi yön heräämättä syömään. Noin neljän kuukauden iässä alkoivat levottomat yöt kokoajan pahentuen. Sitten selvisikin syy tuohon, maitoallergia. Mutta tuo pari kuukautta kun tyttö ei nukkunut, ei syönyt, itki paljon ja oli kärttyinen oli todella raskasta. Samaan aikaan miehini sairasti vakavasti, eikä voinut juurikaan olla apuna lapsenhoidossa. Käytännössä pyöritin kotiarkea yksin, ja tein kaikki hommat +muut ylimääräiset työt siinä sivussa. Tuo aika oli käsittämättömän rankkaa. Enkä varmaan ole vielä siitä kunnolla yli päässytkään, ja ehkä nämä tunteet johtuvat vielä tuostakin koska aikaa ei ole hirveästi kulunut (reilu kuukausi).

On vain sellainen tunne etten jaksa tätä kaikkea yksin uudestaan, uuden vauvan kanssa. Vaikka tykkään hirveästi olla tytön kanssa, niin se että hoitaa kaiken yksin on vaan niin pirun raskasta, ja mietin että miten jaksaisin jos näitä lapsia olisi toinen tai mahdollisesti kolmaskin.



Mieheni käy päivittäin töissä 8-17, harrastaa paljon, on käytännössä viikonloput menossa 7-15. Tuon ajan olen yksin kotona vauvan kanssa. Omat harrastukset ovat jääneet, ja tuntuu etten jaksa edes lähteä kyläilemään mihinkään. On niin turvallista pysyä kotona ja noudattaa niitä päivittäisin rutiineja ja rytmiä mikä tytöllä on. Toki sitten kun käyn jossain, nautin kun pääsen pois kotoa hetkeksi.

Minä hoidan edelleen käytännössä tytön kokonaan, vaihdan vaipat, syötän ruuat, annan maidot yms. Mies leikkii päivässä hetken tytön kanssa, mutta pyytämättä ei yleensä muuta tee. Hoitaa kyllä tyttöä jos haluan käydä jossain, ja sanookin monesti että käy jossain että hän hoitaa tytön. Mutta muutoin siis kun olemme kotona on tyttö minun vastuulla. Toki miehen vastuulla on sitten koirat, joita taas minä en voi hoitaa pahan astmani takia. Tosin kun mies oli sairas, oli minun hoidettava nekin.



Pointti tässä koko jutussa nyt oli se että haluanko oikeasti vielä lisää lapsia vai en. Mielipide vaihtelee usein, mutta nyt viimeisten kuukausien aikana se on pitkään pysynyt samana. Eli en halua.

Mietin sitä että jos tämä jää ainoaksi lapseksi, onko hän onneton ilman sisarusta? Onko hän yksinäinen ilman samanikäistä seuraansa? Riittääkö äiti ja isä kaveriksi?

Tyttö tulee menemään reilun vuoden iässä hoitoon, joten pääsee kyllä kontaktiin muiden lasten kanssa.



Aika sekava on koko tarina, mutta olisi mukava kuulla kokemuksia hyviä ja huonoja sekä yksilapsista että useampi lapsista perheistä.



Red_Cat & Tyttönen reilu 8kk

Kommentit (16)

Vierailija
1/16 |
01.02.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kirjoituksessasi oli paljon samoja ajatuksia kuin minulla. Esimerkiksi se, että kylläpä ne harrastukset on jääneet, ja turvallisempaa on noudattaa vauvan rytmiä nukkumisineen. Emme mekään kauheasti täältä kotoa minnekään liiku, vaikka autokin olisi. Käyn mieluummin illasta yksin kaupassa (se onkin ainoa paikka jossa käyn nykyään...) kuin lähden päivällä autolla pojan (7kk) kanssa. Itse ajattelen,e ttä rytmit vaan menee sekasin... Elän siinä uskossa, että sitten kun lapseni on isompi eikä tarvitse monia päiväunia päivässä, voin mennä hänen kanssaan paremmin. Eikä siihen menee kauaa, jos olen nämä 7kk jo kestänyt.



Itse olen myös paininut sen kanssa, että onko pakko nyt heti tehdä lisää lapsia. Kaikki hokevat sitä samaa: " niistä on kaveria toisilleen" , " ne menee siinä samalla vauhdilla jne." Itse olen nyt kuitenkin niin uupunut tästä lapsesta, että haluan tässä välillä tehdä töitä. Menenkin kuukauden päästä töihin, joten tämä on aika lopussa tämä loma. Mies jää sitten kotiin, mikä on mielestäni TODELLA HYVÄ juttu. Olen niin monet kerrat ajatellut, että sittenpähän näet, ettei kaikki ole niin yksinkertaista, kun joka paikka ei olekaan tiptop vaan joskus voi olla myös hiukan epäsiistiä. Olen kuitenkin sillä menttaliteetilla, että lapsi ensin.



Olenkin ajatellut, että lisää lapsia tehdään sitten kuin siltä tuntuu. näin raadollisesti olen ajatellut. Mikään pakko ei ole tehdä niin kuin valtaosa tuntuu ympärilläni tekevän. Siksi en koskaan sano tutuilleni, että milloin toinen on tulossa, koska taustalla voi olla tämä tuntemus mikä minulla.



Enkä sitäpaitsi usko lapseni jäävän ilman kavereita, vaikkei hänellä sisaruksia olisikaan. Se vain vaatii hiukan itseltä viitseliäisyyttä viedä harrastuksiin tai hoitoon jos on töissä.



No, tässä nämä minun sekavat ajatukseni.



¨Voimia sinulle ja muista, että jokainen tekee niin kuin itsestä tuntuu hyvältä!!!!

Vierailija
2/16 |
01.02.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Älä huoli, jos perheesi jää kolmihenkiseksi. Tärkeintähän on, että perheessä jaksetaan ja voidaan hyvin ja jaksetaan huolehtia niistä lapsista oli niitä sitten yksi tai kymmenen. On hyvin paljon lapsiperheitä, joissa lapsia on selvästi saatu/tehty liikaa ja vanhemmat eivät jaksa ja lapsetkin ovat onnettomia. Samaten perheitä joiden taloudelliset resurssit eivät riitä kaikista lapsista huolehtimiseen ja lapset kärsivät siitä. Lapsille ovat jo hyvin pieninä tärkeitä kaverit ja erityisesti samaikäiset kaverit. Sisarruksilla on usein ikäeroa sen verran, että kavereita etsitään muualta. Nauti lapsestasi ja anna ajan kulua. Anna miehesi osallistua antamalla hänelle ja lapsellesi kahdenkeskistä aikaa, jolloin sinä nautit jostain muusta ja virkistäydyt. Meillä äideillä saattaa olla paha tapa valvoa ja ohjeistaa miestä, kun olemme paikalla ja siksi aika jolloin hän saa huolehtia lapsesta ilman tätä ja tehdä virheensä itse voi olla tärkeää. Ja anna piu paut niille lapsi tarvitsee kaverin lausahduksille, eiköhän se ole jokaisen perheen sisäinen asia monta lasta halutaan ja kyetään edes saamaan, ei kuulu ulkopuolisille.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/16 |
01.02.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

" Mietin sitä että jos tämä jää ainoaksi lapseksi, onko hän onneton ilman sisarusta? Onko hän yksinäinen ilman samanikäistä seuraansa? Riittääkö äiti ja isä kaveriksi?"



Entä aikuisuus, kun teitä ei enää ole tai toinen vanhemmista on elossa? Riittääkö sinulle " vanhuuden turvaksi" yksi lapsi ja miten ajattelet hänen kokevan ainoana tukenasi olemisen? Havahduin ajattelemaan tätä vasta kun sukulaisrouva kertoi, että kokee olevansa tyttärelleen ja tämän perheelle taakka, kun ei ole muita lapsia. Tämä tytär taas valittelee, kun ei pääse kunnolla mökkeilemäänkään, kun on aina ollut vanhempiensa ainoa tukipilari.



Eli ei se seura ja tukiverkosto vain lapsuusiässä ole oleellinen vaan myöhemminkin. Ihan vain näkökulmana. Tietysti toimit omien voimiesi mukaan ja todellakin yksilapsinen perhe on monessa tilantessa hyvä ratkaisu.





Vierailija
4/16 |
01.02.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Lapsesi on vielä aika pieni, joten ei sulla ole mitään kiirettä nyt päättää aiotteko vielä toista yrittää. Anna ajan kulua. Kyllä niistä varmaan on seuraa isommallakin ikäerolla jos päädytte ko. ratkaisuun. Meillä ikäeroksi tuli 3 v. koska esikoisen vauva-aika oli liian rankkaa että olisin halunnut sitä uudelleen. Keräsin pari vuotta voimia ja mietin asiaa, sitten päädyimme kestämään sen vielä kerran. Missään tapauksessa en olisi sitä lyhyemmällä aika välillä jaksanut, oli ihan pakko hengähtää ja se oli todella hyvä asia että annettiin ajan kulua vaikka alunperin ajateltiin että lyhyellä ikäerolla pitää lapset tehdä. Nyt takana toista vauva-aikaa nyt 2,5 kk ja tämä menee jo paremmin, en kuitenkaan tähän niin ihastunut ole että kyllä nää nyt tähän jää.

Vierailija
5/16 |
01.02.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mä ja mieheni ollaan vakaasti sitä mieltä, että tämä vauva on meidän ensimmäinen ja viimeinen. Kyllähän mä tiedän, että mieli voi aina vuosien päästä muuttua, mutta mä epäilen, että otan moista riskiä uudelleen. Raskausaika oli raskas, jouduin makaamaan vkosta 24 supistusten ja kohdunkaulan lyhentymisen takia. Koko aika oli kauhea pelko, että vauva syntyy liian aikaisin. Kukaan ei ole osannut sanoa mistä tuo johtui ja voiko se mahdollisesti toistua. Vauva kuitenkin syntyi onnellisesti päivää ennen laskettua aikaa. Itse kuitenkin repesin synnytyksessä, enkä pystynyt hoitamaan vauvaa pahemmin ensimmäisiin viikkoihin ja 2 kk meni, ennen kuin pystyin edes istumaan. Mieheni siis oli lähes yksin vastuussa vauvasta ja autteli minua siinä sivussa. Onneksi hänellä oli lomaa.



Vauva-aika on sujunut ihan hyvin ja lapsi on meille tietysti tosi rakas. Olen tosi onnellisessa asemassa siinä, että mies hoitaa lasta siinä missä minäkin. Kun mennään esim. kylään, niin mies voi syöttää lasta ja vaihtaa vaipat. Töiden jälkeen hän ottaa yhtä lailla vastuuta lapsesta kuin minäkin. Ehkä juuri nuo ensimmäiset viikot lähensivät heidän suhdettaan ja vauvan hoito on hänelle vielä luonnollisempi asia.



Itse olen kanssa miettinyt noita sisarus- ja leikkikaveri asioita, mutta olen tullut siihen tulokseen, että kyllä niitä kavereita ehtii saamaan. Minulla itselläni ei ole sisarukseeni satunnaisia tekstiviestejä kummallisempaa suhdetta ja minä olen varmasti se, joka vanhemmista sitten ottaa vastuuta kun sen aika on. Tiedän perheitä, joilla on vain yksi lapsi, eikä heillä ole asiat sen " huonommin" kuin muillakaan.



Toiset haluavat suuren perheen, toisille riittää yksi lapsi ja toiset eivät halua lapsia lainkaan... Olihan meillä suunnitelmissa ennen raskauttani 2-3 lasta, mutta asiat nyt vain menivät näin.

Vierailija
6/16 |
01.02.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Jaksaisitko silloin vielä yhden lapsen? Kirjoituksesi kuulosti minusta siltä, että et jaksa uutta vauvaa nimenomaan sen takia, että miehesi ei osallistu lapsen hoitoon. Ja se on väärin.



Vaikka teille ei koskaan toista lasta tulisikaan, koita ihmeessä saafda miehesi tekemään jotain muutakin kuin harrastamaan yksin kaikki viikonloput! Te olette perhe, ja miehesi vastuulla on aivan samalla tavalla lapsen hoito yms. kuin sinun! Älä tyydy osaasi, keskustele asiasta miehen kanssa ja VAADI häntä osallistumaan töihin!



Vasta sen jälkeen kun tuo asia perheessänne muuttuu, on ehkä järkevää miettiä toista lasta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/16 |
01.02.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

ei välttämättä ole tae hyvälle kaveriudelle sisarusten kesken. eikä suurempi ikäero sitä mitenkään estä :)



ihan rauhassa katot ja elelet. jos mieli muuttuukin vaiks 6v kuluttua niin sitten sillon toinen ja silleen :) jokaisessa ikäerossa ja perheessä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. loppujen lopuksi se ikäero mikä on tullakseen niin on paras kuitenkin. ja ainokaisenakin on monet kasvanu ihan kunnollisiksi :) sen mukaan vaan eletään mitä elämä vie.

Vierailija
8/16 |
02.02.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

tai siis meillä on nyt toinen lapsi, kun ensimmäinen lapsemme täytti juuri 3,5 v.



vasta noin vuosi sitten, esikoisemme ollessa 2, 5 alkoi ajatus toisesta lapsesta tuntua " fiksulle" . olin vannonut sitä ennen moneen otteeseen ettei meille tule toista lasta. ensimmäinen lapsi oli kyllä vauvana ja muutenkin ns. helppo ja aurinkoinen tapaus, mitä nyt tosi energinen, eli vauhti päällä klo 08-21 joka päivä.



meille ainakin tämä sopi paljon paremmin, että esikoinen oli jo vähän vanhempi ja ymmärtää jo kaikenlaista ja voi tehdä pieniä askareita ja auttaakin kotona. en millään olisi halunnut eikä siis tehnyt mielikään toista lasta pienellä ikäerolla ! yhdellä ystävälläni oli esikoinen 1,5 vuotta kun toinen syntyi, enkä todellakaan kadehdi häntä. aivan kamalaa menjoa mun mielestä.



ja sitten se että kaksi menisi samalla kuin yksikin. ei pidä paikkaansa-ei todellakaan. kun yhdellä lapsella riittää kun toinen hoitaa, niin toinen aikuinen voi sillä välin " tehdä omiaan" . nyt 5 viikon vauvakokemuksen äänellä voin sanoa että 2 lapsella tässä vaiheessa " omaa aikaa" ei ole oikeastaan yhtään ja kummatkin vanhemmat joutuvat koko ajan hoitamaan- toinen toista. eli on tämä todella paljon rankempaa kuin yhden lapsen kanssa.



tee rauhassa omat ratkaisusi. onhan sulla jo yksi lapsi, nauti hänestä ! kyllä yksilapsisena on mun mielestä helpompaa monessakin suhteessa. hoitojärjestelyt, oma aika, ja kun lapsi kasvaa niin illat on rauhoitettuja.



2-lapsisuus on taas oma juttunsa, mutta kyllä se rankempaa on.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/16 |
02.02.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Paljon tuli asioita joita miettiä, ja arvostan myös erilaisia näkökulmia.

OskariOlematon, annoit hyvän ajatuksen mitä miettiä. Koskaanhan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, hyviä ja huonoja asioita. Itse olen isäni menettänyt jo oikeastaan pienenä, ensin alkoholille ja myöhemmin hän sitten menehtyi siihen. Äitini luonnollisesti on ollut

se tukipilari. Toki minulla on velikin, mutta tuntuu ettei meillä ajatukset ikinä ole ihan samalla aaltopituudella vaikka kohtuu läheisiä ollaankin. Jos itseäni ajattelen niin läheisimmät ihmiset on aina olleet muutama erittäin hyvä ystävä.



Totta on myös se että tyttöhän on vielä pieni, eikä lapsia ole pakko tehdä pienellä ikäerolla. Ehkä mieleni vielä muuttuukin, onhan se tehnyt sitä nytkin. Nykyään vain ajattelen että miten helppoa olisi kun tämän yhden saa kasvatettua, sille voi pyhittää kaiken aikansa.

Harrastaa kaikenlaista kivaa yhdessä jne. Muutaman vuoden päästä voidaan yhdessä luistella, hiihtää, tehdä retkiä jne. Jos silloin kuvioissa on toinen vauva ei nuo asiat olekaan niin yksinkertaisia. Toki ainahan asioita voi järjestää, enkä nyt halua sanoa että nuo olisi mahdottomia asioita toteuttaa vauvan kanssa.

Haaveilen mitä kaikkea tekisin tämän tytön kanssa kun hän on isompi. Mietin että ei tarvitsisi kuunnella lasten kinastelua, tuttujen lapset kun näyttävät aina riitelevän keskenään. Tämäkään asia ei varmasti ihan näin mustavalkoinen ole, mutta ehkä olen mielessäni jo kerännyt paljon asioita jotka haluan näyttävän siltä että yksi lapsi riittää.



divaani, olet jossainmäärin ihan oikeassa. Minusta tuntuu välillä että olen kuin robotti täällä kotona hoitaen kaikki asiat täsmällisesti melkein minuutilleen samaan aikaan joka päivä. Kotityötkin kun tahtovat jäädä minun huolekseni, niinkuin ruuanlaittokin. Toki mies huolehtii nuo pihahommat, lumen kolaukset yms. joten ei hän ihan mitään tekemättä ole. Ja kyllä minusta tuntuu siltäkin että koska hän on päivät töissä niin saa sitten illalla hengähtää. Tosin, mietin kyllä monesti sitäkin että eipä minulla niitä hengähdystaukoja päivänmittaan juurikaan ole. Tämä on varmasti yksi syy miksi olen miettinyt lapsiluvun olevan täynnä, mutta ei se ole ainoa syy, kuten tuossa edellä kerroin haaveilustani.



Sain kyllä vastauksista sen mitä halusinkin kuulla, että yksi lapsinen perhe voi olla onnellinen ja että kannattaa antaa ajankulua ja nauttia tästä lapsesta. Tulevaisuus sitten näyttää onko tämä viimeinen vai ei.

Kiitos teille. :)

Vierailija
10/16 |
02.02.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

... ehkä ei kannata kauheesti stressata aisaa. Et nimittäin voi etukäteen suunnitella elämääsi kauhean pitkälle eteenpäin.



Mielestäni kuitenkaan yksin ei ole ihmisen hyvä maailmassa olla, se on silti se verisukulaisuus joka usein painaa kaikkein eniten, niin se vain on. Sisarusten ikäerolla ei ole loppujen lopuksi kauheesti väliä: kun lapset ovat aikuisia, suurikin ikäero menettää merkityksensä.



Aikaa siis on asiaa pähkäillä. TAi jättää jopa pähkäilemättä.



PPS. Toi ukkelin touhu kyllä mua mietityttää, kypsymistä vaatisi mielestäni.





Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/16 |
02.02.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Meidän lapsilla on ikäeroa reilut 5 v. Toki halusin toisen jo ennemminkin, mutta kävin ensin koulun loppuun, välillä töissäkin ja aloittelin uuttakin koulua..

Esikoinen on todella touhussa vauvan kanssa :) Itse en olisi jaksanut kahta vaippaikäistä yhtäaikaa ja meille tämä 5 v. oli hyvä väli.

Tiedän myös tuttavaperheitä, joiden lapsilla on suurempiakin ikäeroja, 7v., 11 v., 14 v. ja yhdessä jopa 20 v. (tekivät sitten vielä iltatähden..).



Ehkä meille tulee vielä joskus yksi lapsi, mutta ei vielä hetkeen..



Vierailija
12/16 |
02.02.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

....kuten divaaniakin etta miksi miehesi ei ole juuri koskaan kotona, ei osallistu kotitoihin ja " harrastaa paljon" (vaikka sinun on siis taytynyt luopua omista harrastuksistasi). Eli siis minusta tuntuu etta ongelmasi on ei suinkaan lastenhoidon rankkuus vaan selkeasti se etta miehesi ei jotenkin tunnu sisaistaneen etta olette nyt lapsiperhe, hankin on isa, ja etta elama ehka sen myota voisi hiukan muuttua myos hanelta, han voisi osallistua kotitoihin ja myos ihan vaan fyysisesti olla lasna lapsen kanssa. En minakaan olisi halunnut toista lasta jos olisin ollut kaytannossa yksinhuoltaja kuten sina, kylla vanhemmuus on kahden kauppa jos liitossa ollaan vaikka toinen (tai molemmat) kavisikin kodin ulkopuolella toissa. Eli minusta tama on se aspekti mihin kannattaisi keskittya ennen kuin paatatte mitaan lopullista lapsiluvun suhteen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/16 |
02.02.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

joten on sinullakin oikeus hengahtaa ja sinullakin saa olla vapaa-aikaa. Kokemuksesta voin sanoa etta joskus on jopa _helpompi_ olla kodin ulkopuolella toissa kun lapset ovat pienia (menin itse toihin kun esikoinen oli 7 kk, tyoni on erittain vastuullista ja paivat pitkia mutta tavallaan silti siina on enemman " omaa aikaa" kuin jos olen kotona lasten kanssa koko paivan; nyt kakkosen kanssa olen ollut kotona vuoden), eli ala nyt ainakaan anna miehesi liikaa ratsastaa silla etta " palkkatyo on rasittavampaa kuin kotiaitiys" ;-).

Vierailija
14/16 |
02.02.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Älä nyt Red_Cat ota paineita vielä tuon lapsiasian kanssa. Vauvasi on vasta 8 kk, joten tuskin mitään hätää on vielä suunnitella uutta vauvaa, jos ei siltä tunnu. Lapsesi on kuitenkin vielä tosi pieni ja vauva-ajan vaativuus vielä tuoreessa mielessä. Mitään lopullisia päätöksiäkään ei käsittääkseni tarvi teidän kohdalla tehdä vielä.



On valitettavan yleistä vielä nykyäänkin, että lapsiarki kaatuu enemmän äidin niskaan, on hän kotona lasten kanssa tai ansiotyössä. Isät harrastavat entiseen tapaan tai jopa enemmän ja äidit marttyyreina hoitavat lapsiaan hampaat irvessä. Jostain olen lukenut, että esimerkiksi yksi iso osa ylitöitä tekevistä miehistä on pienten lasten isät. Jossain spekuloitiinkin, että pääsevät helpommalla töissä ja siksi venyttävät päivää... Meillä molemmat menevät jonkin verran omissa menoissaan, mutta pyrimme pitämään ne jotenkin balanssissa. En suostuisi missään nimessä luopumaan kaikista omista menoistani ja mies saisi painattaa entiseen tapaan. Minähän kotiäitinä sitä kodin ulkopuolista harrastetoimintaa nimenomaan tarvitsen enemmän, kun muuten olen täysin kiinni lapsissa ;-)!



Kirjoitit, että mies tekee piha- ja lumikolahommat. Niin tyypillistä! Meillä ainakin mies häipyy mitään sanomatta yhtäkkiä kesken illan " hommiin" pihalle. Periaatteessa eihän siitä voi valittaa, kun hän oikeasti tekee jotain, mutta kyllä hän aivan selvästi myös nauttii siitä, että pääsee täältä sirkuksen keskeltä hiukan omaan rauhaansa. Meillä äideillä taas on ihan eri juttu. Jos haluamme käydä rauhassa vessassa, siitä pitää melkein miehelle sanoa, että katsoo lasten perään (jos ovat siinä iässä, että saattavat teloa itsensä). Tuttavaperheen äidin kanssa joskus oikein seurattiin yhtä iltaa, kun vietettiin se yhdessä. Miehet lähtivät mittailemaan tontin nurkkia mitään sanomatta ja viipyivät sillä reissulla tunnin verran. En voisi kuvitellakaan, että me äidit olisimme tehneet saman tempun! Tähän on hyvä vielä kommentoida, että me olemme tuon äidin kanssa varmasti keskimääräistä vaativampia sen suhteen, miten mies osallistuu lapsien hoitoon.



Ai niin, meillä on kaksi lasta (3v3kk ja 1v3kk). Esikoisen vauva-aika meni ihan ok ja vaikka tiesin lähipiirin esimerkistä, että kahden pienen kanssa on raskasta halusin silti lapset peräjälkeen. Arjen raskauteen olin itse osannut varustautua, mutta miehelle se tuli enemmän yllätyksenä. On fakta, että toinen lapsi muuttaa lapsiperheen arjen erityisesti isän osallistumisen kanssa. Isä joutuu väkisinkin ottamaan vastuuta enemmän ja sen takia en suosittele missään nimessä suunnittelemaan uutta vauvaa ennen kuin isä on tämän asian sisäistänyt. Ennen esim. iltatoimet ja nukutushommat kaatuivat vain toisen vanhemman niskaan, nykyään molemmat hoitavat yhden lapsen eli kumpikaan ei saa vapaata siitä jobista ainakaan meillä ellei ole jossain talon ulkopuolella. Jos lähdetään kylään, mies ei voi lähteä " lämmittämään autoa" etukäteen vaan se pukee toisen lapsista. Myös kiinnittää sen turvaistuimeen ja syöttää paikan päällä.



Vaikka kuinka kirjoitin, että raskasta on, nautin silti suunnattomasti sisarussuhteen seuraamisesta vierestä. Tänäänkin esikoispoika halusi ehdottomasti viedä siskoaan potkukelkalla ja siinä tytsi istui nauraa kikattaen penkillä, kun veli lykki hurjaa vauhtia eteenpäin. Miehen kanssa ollaan erityisesti viime kuukausina (kun vauva-arki on helpottunut) moneen kertaan puhuttu, kuinka ylpeitä ollaan perheestämme ja ollaan ihan oikeasti jo porukka. Lapsilla on omat juttunsa keskenään, miehillä omansa, meillä naisilla omansa ja välillä jopa meillä aikuisilla on omansa ;-). Ja täytyy myöntää, että vaikka välillä toimin erotuomarina, lapsista on kuitenkin tosi hienosti jo seuraa toisillensa.



Joku kommentoi vielä aikuisiän sisaruussuhteesta. Itselläni on kaksi sisarusta ja meillä on neljän vuoden ikäerot. Lapsena en muista, että oltaisiin leikitty ensisijaisesti toistemme kanssa johtuen varmasti tuosta ikäerostamme, mutta näin aikuisena sisaruussuhteet ovat ainakin itselleni tosi tärkeät. Eikä ole yhtään hassumpi, että meitä on kolme huolehtimassa vanhemmista sitten kun sen aika on. Lisäksi omilla lapsillani on jo yksi serkku ja se on heille tosi rakas - kuin oma sisko. Mieheni on taas ainoa lapsi ja vaikka hän ei millään määrin kärsinyt siitä nuorempana, hän myöntää minun perheeni keskellä nyt yli kymmenen vuotta eläneenä, että on varmasti jäänyt jostain paitsi. Sisaruksia ja " porukkameininkiä" ei osannut vaan itse kaivata, kun ei tiennyt mitä se voisi parhaimmillaan/pahimmillaan olla.



Sisaruuskateus ja muut negatiiviset asiat sisaruussuhteissa ovat tietysti tosi surullisia. Itse en ole joutunut sellaisista onneksi kärsimään, mutta kyllä se on mielessä käynyt nyt, kun omia lapsiani kasvatan. Kasvatuksella kun on mielestäni merkittävä rooli siihen, miten jokainen huomioidaan erikseen, miten heidän itsetuntonsa kehittyy ja sitä myöten, miten he osaavat ottaa toiset huomioon niin nuorina kuin sitten aikuisinakin.



Tällaista puuta heinää tällä kertaa tuli naputeltua. Toivottavasti sinulle heräsi jotain ajatuksia ja tosiaan ei kannata ottaa tuosta lasten teosta mitään isoa suoritusta. Nautitte nyt tytöstänne täysillä ja suunnitelkaa uusia vauvoja rauhassa. Tyttönne kasvaa kesään mennessä hurjasti ja silloin eteenpäin taapertavasti pikkuneidistä on ihan oikeasti seuraa niin äidille kuin isällekin. On jopa hyvin yleistä, että kun lapset kasvavat vauva-ajan yli, isät " löytävät" lapsensa kunnolla ensimmäisen kerran. Vauva-aika kun on imetyksen ym. takia kuitenkin paljon luontevampi vaihe äidille.



t. Jogu + kullannuput

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
15/16 |
02.02.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Itse olen kasvanut ainoana lapsena enkä missään tapauksessa olisi halunnut omalle lapselleni samaa kohtaloa. Lapsena en ikinä kärsinyt ainokaisuudestani, kavereita oli yllinkyllin muutenkin. En muista ikinä edes ajatelleeni että olisi kiva jos olisi sisaruksia. Mutta kun ikää on tullut lisää ja omat vanhemmat vanhentuneet, mieli on muuttunut. Olemme muuttaneet paljon ja ystävyyssuhteiden ylläpitäminen välimatkojen päähän on vaikeaa. Myöskään uusia kavereita ei niin vain aikuisiällä löydä. Onneksi miehelläni on useampia sisaruksia joiden kanssa olemme läheisissä väleissä. Sukutapaamisia on usein ja niissä viihdyme hyvin. Myös minusta vastuu omista vanhenevista vanhemmista tuntuu tosi raskaalta kun sitä ei ole jakamassa ketään. Eli sisarus olisi siitäkin syystä mukava olemassa. Ei vain konkreettisesti hoitamassa vaan myös jakamassa raskaat päätökset yms.



Toisaalta elämä useamman lapsen kanssa on ainain minusta huomattavasti raskaampaa kuin vain yhden kanssa. Meillä on 2 tyttöä joilla ikäeroa 2.5 vuotta. Nuorempi on 8 kk ikäinen nukkuu huonosti ja väsyneenä päivät uhmaavan 3-vuotiaan ja joka paikkaan ehtivän 8kk kanssa tuntuvat kyllä raskailta. Ja ainahan on mahdollista etteivät sisaret aikuisina ole läheisiä toisilleen.



Joka tapauksessa toiveissa olisi vielä kolmaskin tenava, tosin vasta hamassa hamassa tulevaisuudessa....



Aurina

Vierailija
16/16 |
02.02.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Itse olen myös aina haaveillut enemmän kuin yhdestä lapsesta. Esikoisen vauva-aika oli meillä monistä syistä johtuen erittäin raskas. Vauva-ajasta toipumiseen meni aikaa, mutta parin vuoden jälkeen rupesimme miettimään toista. Itselleni oli tärkeää, että voimakastahtoinen esikoinen saa sisaruksen, joka hioisi pahimpia särmiä.



Meillä lasten ikäeroksi tuli 3v3kk. Toinen lapsemme (nyt 10kk) on lähes yhtä raskas kuin esikoinen, joten helpolla emme ole päässeet. Mutta nyt jaksaa jotenkin paremmin, kun tietää vaikeista elämänvaiheistakin voi selvitä. Ja kaikesta huolimatta vauva-aika menee nopeasti. Kokemuksesta tiedän 2v kanssa pärjääävän jo helposti. Sen verran rankkaa tämä kuitenkin on ollut, ettei meille enää kolmatta lasta tule.



Itselläni on kaksi siskoa, toinen on 4v vanhempi ja toinen 7v nuorempi. Etenkin vanhemman kanssa me leikimme paljonkin yhdessä. Nuoremman kanssa välimme muuttuivat erityisen lämpimiksi hieman eli kaksikymppisinä ja tänä päivänä olemme parhaat ystävykset. Joten kyllä sisaruksilla voi olla lämimät välit, vaikka ikäero on hieman enemmän.