Tottuuko ajatukseen kuolemasta?

En usko että tottuu siihen lopullisuuteen(?), niin en ajattele. Lähtee järki. N32

Elämä alkaa, elämä päättyy. Ei sitä kannata liikaa jäädä pohtimaan, vaan keskittyä elämään.

Työ antaa tekemistä, sisältöä ja haasteita. Opiskele mieluisa ammatti, etsi mieluisa työ. 

Työn lisäksi mieluisia harrastuksia. Jotain missä liikutaan, jotain.luovaa.

Pidä yllä läheisiä ihmissuhteita. Hakeudu ihmisten pariin.

Olen nyt 63 vuotias ja tottunut ajatukseen, että olemme oman aikamme elossa ja sitten sitä kuolla kupsahtaa. Se ei tunnu karmealta. Tunteisiini on auttanut kuoleman kohtaaminen läheisten kuolemien myötä ja erilaiset sairaudet. Oman rajallisuutensa tajuaa pikku hiljaa ja miten maailmassa on monia asioita, joihin en voi vaikuttaa kuin korjaamalla omaa asennettani.

Mitä vanhemmaksi elää sen enemmän myös viisastuu. Nuorena kaikki oli uutta, jännää ja sitten tajuaa, että kaikki on jo keksitty ja nähty. Kääntyy enemmän itsensä löytämiseen ja millaista elämää haluan itseni kanssa elää. Se on kuolemaakin tärkeämpi asia tajuta, että kun on aika lähteä on muistanut elää.

Luonto on myös armollinen. Ikä tuo tullessaan fyysisiä rajoitteita, vaikka pitäisikin itsestään huolen. Me vain rapistumme pikku hiljaa ja sitten kun totumme siihen huomaa taas jonkun muutoksen kehossaan tai mielessään. Me valmistaudumme niin kuolemaan, vetäytymään yhteisöstä. Kun säälitään vanhuksia yksinäisyydessään usein mietin, että osa sitä ns yksinäisyyttä on myös jaksamattomuutta enää touhuta ja sietää mitä tahansa elämältä tai ihmisiltä. EI vaan jaksa enää.

Voin olla väärässä, mutta aikani huvetessa en ajattele ajan vähyyttä vaan mitä kivaa voisin sillä ajalla vielä tehdä.

 

Laitan tähän jotain millä voin poseerata älykkyyttäni ja syvällisyyttäni

T :suurin osa vastaajista aina.

Tottui tai ei niin elämästä ei selviä hengissä.

Tänään on hyvä päivä kuolla. Tuntematon intiaani lausui.

Suurin osa tuntemistani ihmisistä välttelee ajatusta kuolemasta. Kun riittävän paljon näkee kuolemaa siihen turtuu. Oma kuolema on ollut mielessä 3-vuotiaasta asti, kun tajusin että elämällä on loppu. Ei kuitenkaan niin että haluaisin kuolla, vaan niin että tiedosta että en elä ikuisesti. Kun täytin 45 -vuotta lakkasin kasaamasta ympärilleni turhaa tavaraa ja rupesin vähentämään, jotta perikunnalla on sitten helpompaa kun aikani koittaa. 

Olen nyt 54-vuotias ja elämän rajallisuus on alkanut ahdistaa. Tuntuu että aika käy vähiin ja monet asiat on vielä kesken.

Mä olen tottunut täysin. Oikeastaan odotan sitä jo. Ei sillä että elämäni olisi jotenkin kauheaa, mutta tuntuu että ei ole enää oikein mitään odotettavaa tai nähtävää, olen jo kyllikseni saanut tästä elämisestä. Eli olisin ihan valmis lähtemäänkin jo. Mulla kun ei ole edes ketään läheisiä, jotka jäisivät kaipaamaan, ja joiden takia tarvisi ajatella että ehkä heidän takia pitäisi yrittää.

Mulla oli kyllä jossain nelikymppisenä sellainen kuolemanpelkokausi, jonka laukaisi vanhempien vanheneminen ja heidän sisarustensa kuolemat. Lisäksi silloin pelkäsin kuoleman lisäksi sitä, että elämäni jäisi jotenkin vajaaksi, että olisi kiire toteuttaa vielä viimeisillä mahdollisuuksilla asioita, joita olin jättänyt toteuttamatta vaikka niistä haaveilin. Tämä "aika loppuu"-olo oli oikeastaan pahempi kuin kuolemanpelko. Mutta sekin meni ajallaan ohi, vaikka en mitään käytännössä toteuttanut. Se loppui hyväksyntään siitä, että tällainen tämä minun elämäni nyt oli, nuoruuden menetettyjen mahdollisuuksien suremiseen läpi, ja jatkamiseen eteenpäin.

Kuolema ei ahdista enää, mutta ahdisti  ennen kun sain ottaa uskoa vastaan, maaliskuussa -21. 

Jeesukseen turvautuva ei tarvitse pelätä kuolemaa, vaan on turvallista kuolla. Tämä maallinen elämä on pieni hetki, sen jälkeen koittaa ikuisuus. Jeesus on ainoa Tie Taivaaseen! 

T. N 54v.

Kuolema itsessään ei pelota vähääkään. Ennen syntymääni olin kuollut 13,7 miljardia vuotta, eikä sekään minua haitannut.

Kuolemisen prosessi on sitten eri juttu. Esim. syöpään kuoleminen ei kuulosta ollenkaan mukavalta. Mutta jos käy niin onnellisesti, että kuolee sydänkohtaukseen tai vastaavaan niin mikäpäs siinä.

m43

Eniten ehkä pelottaa, että joutuu vanhana yhteiskunnan armoille johonkin laitokseen, kun ei ole ketään jälkeläisiä puolustamassa oikeuksia. Jos noin vanhaksi elän, niin varmaan tulen jollain tapaa päättämään päiväni oma-aloitteisesti ennen laitoshoitoa. Kuolema itsessään ei pelota, nyt 45-vuotiaana olen kiitollinen siitä, että olen saanut elää hyvää elämää. Toki elän mielelläni pitempäänkin, mutta vaikka elämä loppuisi huomenna, niin voin sanoa eläneeni hyvän ja omannäköisen elämän.

-

Vierailija kirjoitti:

Tänään on hyvä päivä kuolla. Tuntematon intiaani lausui.

Työttömänä voin samaistua tuntemattomaan intiaaniin. Kivuttomasti jos saan pyytää tässä on kärsinyt jo ihan tarpeeksi. Voin maksaa ne aineet. Onhan se parempi kun kuolemaan valmis ottaa itsensä kohteeksi. Joku muu olisi suuressa vaarassa kuolla jos kuoleman haluinen haluaa ottaa muita mukaansa.

Mitä tottumista on luonnollisessa ja väistämättömässä asiassa? Ihan luonnollinen kiertokulku joka tulee kohdalle ennemmin tai myöhemmin. Itse en ole ikinä edes uhrannut sille (ainakaan vielä) ajatusta.

Aloittaja täällä ihmettelee miten 30-40 vuotiaat kokee itsensä vanhempana ihmisenä joiden mielipiteistä olin kiinnostunut. Itse olen tehnyt kaikenlaista ja esim. opiskellut juuri sitä mitä halusinkin, että sinällään ei harmittaisi elämättä jäänyt elämä. Lähinnä ahdistaa se tiedostavan minän loppu.

Aloittaja täällä vielä toteaa että tällä palstalla joku kommentoi että isovanhemmat ei merkitse lapsenlapsilleen mitään ja ovat vain lahja-automaatteja. Itselleni ainakin merkitsevät ja nyt nelikymppisenä 20v heidän kuolemansa jälkeen ovat mielessä enemmän kuin omat vanhempani. 

Kuolema ei pelota minua lainkaan. Elämä ei pääty kuoleman vaan tämä elämä on pelkkä välivaihe. Sielu on ikuinen. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä tottumista on luonnollisessa ja väistämättömässä asiassa? Ihan luonnollinen kiertokulku joka tulee kohdalle ennemmin tai myöhemmin. Itse en ole ikinä edes uhrannut sille (ainakaan vielä) ajatusta.

Luonnollinen prosessi ei kuulosta yhtään pelottavalta. Jännä että ajatus koskien aihetta on pelottavampi kuin itse aihe. Säikähtäisin silti jos luuranko hyppäisi nurkan takaa pelottelemaan!

Vierailija kirjoitti:

Mitä tottumista on luonnollisessa ja väistämättömässä asiassa? Ihan luonnollinen kiertokulku joka tulee kohdalle ennemmin tai myöhemmin. Itse en ole ikinä edes uhrannut sille (ainakaan vielä) ajatusta.

Lucky you kun pystyt elämään noin ajattelemattomassa tilassa. Minä olen uhrannut kuolemalle paljonkin ajatuksia sen jälkeen kun lapseni kuoli. Nyt olen itse sairastunut parantumattomaan syöpään, ja ajattelen kuolemaa oikeastaan koko ajan.