Väite: kun oikea henkilö osuu kohdalle niin heti on valmis sitoutumaan ja avioon. Ei niin oikea henkilö ja vetkutellaan vain ja lopulta tyyd

Samaa mieltä. Juuri noin se on. 

Avioliitto on symboli sitoutumiselle, sekä muuttaa asetelmaa lain näkökulmasta. Avioliittoon pystyy silti menemään melken kenen kanssa tahansa. Kukaan ei ala tutkimaan oletteko oikeasti sitoutuneita toisiinne. Sitoutunut voi olla ilman avioliittoakin.

Nyt on saatu tuo itsestäänselvyys sanottua, olen samaa mieltä että kahden sopivan kohdatessa kaikki menee omalla painollaan ja kivuttomasti. Jos suhde tuntuu ongelmalliselta se johtuu joko siitä että toinen tai molemmat ovat jotenkin sopimattomia suhteeseen. Toista on helpompi syyttää kuin katsoa peiliin ja todeta että itsestä löytyy parannettavaa. Jokainen kuitenkin voi muuttaa vain itseään. Osa muutosta voi olla se että osaa etsiä oikeanlaisia ihmisiä parisuhteeseen.

Jos haluaa sitoutua vaikka loppuelämäksi suhteeseen sellaisen henkilön kanssa joka kohtelee hyvin, kannattaa ensinnäkin olla itse samanlainen käytökseltään ja toisekseen hylätä ne jotka eivät vaikuta sopivilta sellaiseen. Eli jos toinen sanoo että ei ole valmis vielä sellaiseen suhteeseen, kannattaa ehkä uskoa ja toivottaa hyvää jatkoa, vaikka olisi miten hyvännäköinen.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon ollu täysin sitoutunut avomieheeni jo 30 vuoden ajan. Ei oo tarvetta avioliitolle

Juuri näin. Minuakaan ei kiinnosta se status.  Pystyn sitoutumaan ilman avioliittoa. 

Vierailija kirjoitti:

En ole varma kun en ole kohdannut sitä oikeaa. Ehkä. Luultavasti silti vitkuttelisin, en tykkää kiirehtiä.

Kaikki ei etsi seuraa. Koittakaa elää asian kanssa.

Veljeni kohdalle on osunut neljä oikeaa, ja ovat heti menneet naimisiin. Yhden kanssa ilman avioehtoa niin, että meinasi talo ja tavaratkin lähteä sen oikean matkaan.

Ennen kun tapaa sen oikeasti sopivan, tosiaan vitkuttelee vuosikausia jne.

Sen oikean kanssa ei yhtään ahdistaa sitoutua, ja yhdessä jo 14 v onnellisena.

Ei pidä koskaan tyytyä eikä jäädä melkein toimivaan suhteeseen.

Kun sanotaan että ei pidä tyytyä, siinä on paljon totuutta. Mutta toinen puoli on se minkälaisen kumppanin ja suhteen haluaa.

Jos vaikka kriteerit ovat liiaksi pinnallisia ja jää vähälle esim. ystävyyden, luottamuksen ja välittämisen painotukset, ollaan vaarallisilla vesillä. Silloin on jopa todennäköistä että se joka on riittävän hyvä, ei ole kestävällä pohjalla. Ei se ulkonäkö ja seksikkyys kannattele pitkää suhdetta yli vaikeiden aikojen. Toisaalta pitää tuntea vetovoimaakin, joten mikä tahansa Notre Damen kellonsoittaja ei ole sopiva, vaikka olisi miten luotettava ja hyvä ystävä parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

No, mä olen tässä seuraillut sukulaismiestä jolla oli pitkä suhde nuoruudenrakkautensa kanssa. Nainen toivoi lapsia ja avioliittoa, sukulaiseni empi ja epäröi kunnes nainen lähti. Seuraavassa suhteessa mies pamautti naimisiin saman tien ja teki lapsen, ajatteli kai ottavansa opikseen ettei tämäkin lähde. Uutta naista hän ei ole omien sanojensa mukaan kuitenkaan koskaan rakastanut, ja liitto vaikuttaa onnettomalta. Eksäänsä haikailee edelleen, ja harmittelee ettei ollut silloin valmis perheen perustamiseen.

Voi... tässä on osia joihin haluaisin sanoa, että otan osaa... kamalaa tuo katuminen ja eksän perään haikailu, mutta voi olla niin niin todellista. Uskon siihen että nämä suhteet - varsinkin ne kaikista varhaisimmat - painavat ja jättävät meihin sellaisen leiman jota ei meistä ikinä saa irti... ehkäpä siksi se avioliittokin on 'hyvä juttu'... vaikka sitten päätyisi eroon ja monen muunkaltaisiin suhteisiin kun jo kerran on itsensä leimauttanut. Myös nuoruuden suhteet joissa ei vielä ole ollut 'oikeaa seksiä' ovat todella vakavia. On ihan turha laulaa 'Too young to be in love'... Enemmän tarttis alkaa keskustella siitäkin koska nuoret oikeasti ovat kypsiä 'oikeaan suhteeseen'... Teini on kyllä liian nuori ja koulu kesken mutta kun tulee täysi-ikäiseksi niin sitten pitäisi täysi-ikäisyys alkaa myös tällä suhdesaralla. Itse muistan ajatelleeni 17-vuotiaana että halusin mennä naimisiin. Mutta ei ympäristössäni tietenkään ollut avioikäisiä miehiä kouluaikana - sellaiset olivat jo jossain 'vähän muualla'. Erikoista on mielestäni myös että ajattelin haluavani naimisiin mutta mitään lapsia ei siihen kuulunut. Ajattelin jopa silloin että maailma on niin hirveä että en tänne mitään lapsia halua. Sen asian sitten vuodet muuttivat mutta ei tietoa paljonko siitä oli ikään kuin ympäristön painostusta eli koska kuuluu tehdä sitä ja tätä... Naisena minulle on mies ykkösasia ja lapset kakkosena, mikä ei tietenkään tarkoita että lapsia ei rakastettaisi ja heistä välitettäisi ja huolehdittaisi. Äiti-lapsi-suhde ei ole sama kuin nainen-mies-suhde joten ei niitä oikein voi verrata toisiinsa eikä niiden koskaan kuulu korvata toisiaan - silloin ollaan jo väärällä tiellä. 'Iäkkäänä' kun summaan elämääni niin ajattelen että kaiken on kuulunut mennä niin kuin on mennyt vaikka tarkkaa tarkoitus en tietynlaiselle elämäni kulumiselle osaakaan antaa. Tähän ajatusmaailmaani kuuluu nyt myös että nykyaika on sellaista että ehkä on jopa parempi että ei jätä tänne omaa DNA:ta pyörimään kaiken maailman sotkujen keskelle eli parempi jopa olla ilman lapsia ja lastenlapsia. Todella ikävää että monelta kuitenkin jää kokematta omien lasten kasvaminen eli ei näe pienen ihmisen kehittyvän. Kuulostaa jonkun verran myös siltä kuin lapsista olisi tullut kovin hankalia aikuisille aivan toisin kuin oli ennen... moni asia on ikään kuin mennyt aivan sekaisin. Ei lasten kuulu käydä vanhempiensa hermoille millään tavalla eikä koetella niitä.

 

Oma näkökulma miehenä. Olen jo sen verran vanha että nuoruus on historiassa. Olen kokenut sen että hullaannun pitkälti naisen ulkoiseen kauneuteen ja haaveillut sellaisesta naisesta parisuhteeseen. Se on ihan normaalia. Mutta (ehkä hormonien vaikutuksen hiipuessa) olen myös kokenut suhteen perustamisen sille pohjalle, että naisen täytyy olla hyvä ystävä, mielellään se paras ystävä, luottamus on oikeasti sydämen asia. Oman naisen hyvän kohtelun olen ottanut tavallaan velvollisuudeksi silloinkin, kun ei ole hyvä päivä. Hän tekee samoin, kohtelee minua hyvin, vaikka aina ei kaikki ole "täydellistä", vaan jokin asia voi ärsyttää.

On jännä vertailla miten voi oma suhtautuminen muuttua ja omat kriteerit parisuhteeseen. Ne nuoruuden kriteerit perustuivat sellaiselle hullaantumiselle, että tunsi todella voimakasta vetovoimaa. Se oli jotain romanttisuuden ja seksuaalisuuden sekoitusta, vähän kuin huumetta. Edelleen kyllä tunnen vetoa naisiin näin vanhempanakin, mutta nyt on todella paljon painotusta siinä ystävyydessä, luottamuksessa, kunnioituksessa jne. Näillä nykykriteereillä on niin paljon helpompi rakentaa ns. pitkäänkin toimiva suhde kuin sillä nuoruuden tunnepitoisella hullaantumisella.

Vierailija kirjoitti:

Miehet tekee noin. Nainen ei edes ala suhteeseen, jos ei tunnu oikealta

Naiset alkavat miesten tavoin ihan jatkuvasti suhteisiin väärien miesten kanssa. Olen pahoillani niiden naisten puolesta, jotka tuntevat erityistä vetovoimaa parisuhteeseen sopimattomia miehiä kohtaan. Jos esim. viehättää epäsovinnaisuus, kliseinen "paha poika" käytös. Ei sellainen mies yleensä ole se turvallinen ja luotettava rakas omalle naiselle ja jotain muuta muille, vaikka nainen sitä haaveilisi. Paljon todennäköisempää on, että sillä kunnollisiin miehiin rakastuvalla naisella on mies joka kohtelee naistaan hyvin, koska se on hänen perusluonteensa.

Liiallinen tyytyminen on huono asia, tietenkin. Mutta täytyy olla samalla myös realisti: kaikki haaveilijat joutuvat tyytymään todellisuuteen. Todellisuus on se että virheetöntä ihmistä ei ole olemassa. Ei ole itse sellainen, eikä se kumppanikaan ole. Pitää vaatia ja pitää tyytyä, sopivassa suhteessa. Eikä kannata vaatia toiselta paljon enemmän sellaista mitä itseltä ei löydy. Hyvä kumppani ansaitsee hyvän kumppanin.

No siinä tapauksessa en ole oikeaa henkilö koskaan tavannutkaan, silti olen elänyt saman puolison kanssa kohta 30 vuotta. Etenimme hitaasti. Tuttavat keillä suhteet ovat edenneet nopeasti ovat jo kaikki eronneet.

Vierailija kirjoitti:

Höpöä. Ainakin tuo avioliitto-osuus. Itse pidän koko liittokäsitettä jotenkin naurettavana, joten naimisiin emme mene vaikka olemme mieheni kanssa olleet toisiimme sitoutuneita 10 vuotta.

Miehesi vie nopeasti vihille sen sinua nuoremman ja nätimmän naisen, johon rakastuu eronne jälkeen.

Ehkä otsikko on vähän harhaanjohtava. Ei kai kukaan järkevä ole heti kättelyssä sanomassa että on jo valmis avioon ja sitoutumaan, koska ei tunne vielä toista. Vaan pitää ensin tutustua rauhassa ja on sitten heti valmis, kun tuntee toista riittävästi, jos toinen edelleen tuntuu oikealta.

Näinhän se menee. Vahingossakin. Vaikka ei suhdetta haluaisikaan, niin rakastuessa sen rakkaan vieressä haluaa vaan jatkuvasti olla ja haaveilee hautautumisesta kahden kesken jonnekin autioon paikkaan. 

Viimeksi eilen katsoin idyllistä omakotitaloa ja mietin miten kiva olisi sen kuistilla aamulla halata yhtä tärkeää. Siis minä! Supererakko introvertti yksinäinen susi. Taidan olla rakastumassa, tahtomattani. 

Luulin valinneeni oikean henkilön ja edettiin nopeasti. Väärässä olin. 

Se on juurikin näin ainakin omalla kohdalla.

Ja tiedän että vuosikymmeniä sitten eräs minulle rakas henkilö vetkutti ja vetkutti suhdetta "seurustelutasolla" koska odotti minua. Hän kuitenkin jotenkin ajautui avoliittoon ja naimisiinkin saakka vaikkei edes kosinut muijaa. Muija vaan järjesti topakkana kaiken ja huijasi sillä klassisella "olen raskaana" valheella miehen naimisiin kun huomasi että mies haikailee perääni. Voihan se liitto joskus onnistua niinkin kun ei ole niitä romanttisia voimakkaita tunteita toista kohtaan, vaan hoidetaan arki ja lapset kuin työkaverit hoitaa työnsä yhdessä. 

Tosin ei tuokaan "vaan siihen kakkosvaihtoehtoon tyytyminen" tainnut ihan oireiluitta mennä.

Ensitapaamisella tiesin heti  etta tama se nyt on. Olin lomalla toisessa Euroopan maassa. Tavattiin pari kertaa, mies tuli Suomeen viikon lomalle, mentiin kihloihin ja parin kuukauden jalkeen menin hanen luo ja menimme naimisiin. Sitten tulin kuukaudeksi takaisin Suomeen jona aikana irtisanoin itseni toista ja jarjestelin muutkin asiat. Mies taas Suomeen pariksi viikoksi ja sitten yhdessa tulimme miehen kotimaahan . Aikaa siita on yli 45  vuotta ja tuollaha mies lounastani valmistaa .....

Alkuhuuma kestää ensimmäiset kolme vuotta. Sen biologinen tarkoitus on saada nainen astutettua. Tyypillisesti tällöin naaraalla herää ajatus naimisiinmenosta ja sikiämisestä, ja hän aloittaa niistä mankumisen. Keski-iässä on avioeropiikki, jolloin nuorempaan poljettavaan vaihtavat ne ketkä voivat. Lisääntyvien miesten määrä on pienempi kuin lisääntyvien naisten määrä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se näyttää noin olevan. Lukuisia tarinoita siitä, kuinka ei mennä naimisiin sanoen, ettei paperipalalla ole merkitystä. Vuosia mennään näin. Sitten tulee ero, eikä aikaakaan, kun sama tyyppi täräyttää suht nopeasti naimisiin. Yhtäkkiä paperipalalla onkin merkitystä.

Jos aiemmassa suhteessa kummallekaan ei ollut tärkeää, mutta sille uudelle kumppanille onkin tärkeää? Silloin voi mennä yhtä hyvin naimisiin.