Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kuinka autan siskoani?
29.01.2007 |
Pikkusisko (20v) on ahdistunut elämäänsä. Väliin kuulemma osaa nauttiakin elämästä, mutta väliin taas ahdistaa kovasti. On kuulemma vaikea hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Onko nämä vain " kasvukipuja" aikuisuuteen? Minua itseäni alkoi ahdistaa näiden itsemurha-ajattelija-juttujen jälkeen, että jos hän hautoo tuollaisia ajatuksia, jota en kyllä usko. Viisaat sanat on kaukana kun juttelee asiasta, tuntuu että en osaa auttaa. Itse hän kyllä sanoo että ei ole vakavaa ahdistusta, mutta voinko luottaa?
Kommentit (9)
Koulujakaan ei saanut toilailuiltaan käydyksi loppuun. Masennuksen perimmäisenä syynä oli, että hän olisi halunnut olla hoikka, hyvävartaloinen ja pitkä. Tämä yliherkkä tyttö löysi sitten " lääkkeen" masennukseensa, mikä tietenkin on vain pahentanut asiaa. Vanhemmat ovat lähes hullujen huoneella siitä surusta, mitä siskoni on saanut heille aikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On kuulemma puhunut parin ystävän kanssa asiasta ja se on auttanut. Koulun terkan kanssa oli käynyt kans puhumassa. Vaikeinta on että en tiiä onko tilanne oikeasti vakava, vai sellainen normi ahdistus!
Pelottava ajatus, mutta voisko esim. hyväksikäytön uhriksi joutuminen aiheuttaa tätä. Asiaa en kyllä osaa suoraan kysyä.
Jos psykiatri diagnosoi todellisen masennuksen, nykyään on tehokkaita lääkkeitä masennuksen hoitoon. Mutta ensin terapiaan ja pelkkä puhuminen saattaa aukaista monia solmuja ja masennus häipyy kevään tullen kokonaan.
lähellä. Tuputtaminen ei aina ole hyvä. Seuraamalla tarkkaan tilannetta ja pitämällä yhteyttä huomaat mihin suuntaan homma on menossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekin oli vakavasti masentunut siinä 18-21 vuotiaana. Kävin muutaman kerran psykologilla, tosin minua ei lääkkeet ja puhuminen auttanut. Elin pari vuotta " kuin sumussa" ja hukassa elämästä. Kaverien rohkaisut, rankka treenijakso (ajatukset oli muualla) auttoivat pahimman yli. Siskosi käy nyt jonkinlaista murrosvaihetta läpi, jossa hän kokee vahvana itseensä ja elämäänsä kohdistuneet vastoinkäymiset. Mitä hän nyt tarvitsee, on läheisimpiään kavereita ja sinua kuuntelijoiksi, ei muuta.
viittaavaa. Näin jälkikäteen kun ajattelen, muistan hänen ohimennen maininneen että kun ahistaa kaikki asiat. En ole kuitenkaan osannut ajatella että se olisi jotain vakavaa, kaikillahan nyt joskus ahistaa.
Kerronko äidillemme asiasta? Hän itse ei ole saanut puhuttua äidille siitä. Tuottaako asia vain liikaa huolta äidille? On tämä vaikeaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
" En ole huomannut hänessä aiemmin mitään masennukseen ja ahdistuneisuuteen
viittaavaa. Näin jälkikäteen kun ajattelen, muistan hänen ohimennen maininneen että kun ahistaa kaikki asiat. En ole kuitenkaan osannut ajatella että se olisi jotain vakavaa, kaikillahan nyt joskus ahistaa.
Kerronko äidillemme asiasta? Hän itse ei ole saanut puhuttua äidille siitä. Tuottaako asia vain liikaa huolta äidille? On tämä vaikeaa... "
Jos hänen ahdistuksensa on yleistä ahdistusta kaikkeen, tuskin kannattaa kertoa äidille, hän vain ahdistuu itse turhasta. Seuraile siskosi tilaa ja tarkkaile käyttäytymistä. Jos siskosi alkaa olla välittämättä ulkonäöstään, ei syö, kärsii univaikauksista (jatkuvista), sitten patista hänet psykiatrille ja kerro äidillesi.
Alue: Aihe vapaa
kyllä puhuisin vakavasti ja veisin vaikka väkisin johonkin psykologille ja jotain lääkkeitä helpottamaan ahdistukseen.
Tai enhän mä mikään asiantuntija ole muuten, mutta itsellä samanlainen tausta.
N. 20vuotiaana aloin tuntemaan tosi voimakasta ahdistusta joka asiasta. Mua koitettiin auttaa, mutta en suostunut menemään mihinkään juttelemaan tms. Lopulta se meni pikkuhiljaa niin pahaksi, että tulin joka päivä itkien kotiin, raivosin ja huusin, paiskoin ja hajotin tavaroita ja lopulta otin liikaa pillereitä ja jouduin pakkohoitoon, jonka jälkeen paraneminen pikkuhiljaa alkoi. Tosin ei tuon pakkohoidon takia, se oli aivan hirveä kokemus, josta jäi traumat loppuiäksi! Lähinnä siksi paranin, ettei tarvitsisi kestää sitä enää koskaan!
Yritä siis kaikin keinoin auttaa häntä AJOISSA !
Tsemppiä...