Miksi joidenkin elämä on pelkkää suoritusta?

Vierailija kirjoitti:

Entäs ammattiurheilijat? Itsekkyyden huippu, mutta saa pitää yllä kuntoa ja hyvin menestynyt voi levätä laakereilla lopun ikää. Voi olla tyhmäkin:) Ja tehdä lapset uran loputtua. 

Hirveää työtä, kurinalaisuutta ja usein keho kulutettu loppuun. Ei muuta elämää. Harva silti menestyy. Suomessa ei yksikään urheilija pysty loppuelämään lepäämään. 

Näillä ihmisillä on sellainen siunaus, että he ovat aidosti kiinnostuneita asioista tai vähintään omasta alastaan. Jos ei ole intohimoa, on usein vaikea menestyä ellei sitten ole syntymärikas tai poikkeuksellisen älykäs, koska ei yksinkertaisesti kiinnosta tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäs ammattiurheilijat? Itsekkyyden huippu, mutta saa pitää yllä kuntoa ja hyvin menestynyt voi levätä laakereilla lopun ikää. Voi olla tyhmäkin:) Ja tehdä lapset uran loputtua. 

Hirveää työtä, kurinalaisuutta ja usein keho kulutettu loppuun. Ei muuta elämää. Harva silti menestyy. Suomessa ei yksikään urheilija pysty loppuelämään lepäämään. 

Jotkut jääkiekkoilijat kuten Teemu Selänne voi. Toki teki uran ulkomailla.

Minä saan iloa ja tyydytystä siitä, että opin uusia taitoja, kehitän itseäni paremmaksi tms. Haluan olla työssäni "paras versio itsestäni", siksi pidän hyvin korkeaa rimaa sen suhteen. Olen kiinnostunut fyysisesti omista rajoistani ja kapasiteetistani, joten harrastan tavoitteellisesti niitä urheilujajeja, mistä pidän. Kilpailen kuitenkin vain itseni kanssa, joten en ymmärrä, miksi minun elämäntapani pitäisi herättää ulkopuolisissa närää? En lesoile näillä asioilla, olen hyvinkin vetäytyvä ujohko introvertti, suoritan vain itseäni varten, en todistellaakseni muille. Kai se on luonnekysymys? Tietty päämäärätietoisuus ja siihen liittyvä kilpailuviettisyys lapsesta saakka.

Avopuoliso on, lapsia en tähän omaan elämäntyyliin halua, olen niin perfektionisti ja hiljaisuutta ja järjestystä rakastava, että ahdistuisin perhe arkeen liittyvästä sekamelskasta. Enkä erityisemmin muutenkaan välitä lapsista, ne ei tarjoa oikein mitään haastetta itselleni. 

Vanhempieni sukupolvi. Herää viideltä, siivoaa, hilloaa, marjastaa, kalastaa ja korjaa polkupyörän samana päivänä.

Olen tuntenut ainoostaan lapsettomia suorittajia ja muut tuupanneet pari kolme lasta ja ovat kuvitelleet olevansa suuriakin suorittajia ja yhteiskunta elättänyt koko sakin.

Narsisteja osa noista. Heillä on koko ajan päällä ajatus ettei heitä palvota tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempieni sukupolvi. Herää viideltä, siivoaa, hilloaa, marjastaa, kalastaa ja korjaa polkupyörän samana päivänä.

Moni nauttii näistä tekemisistä.

Kyllähän sitä välillä tulee tehtyä vaikka mitä. Itsellänikin on tässä pari vuotta ollut sellaista, että olen käynyt kokopäivätyössä, opiskellut, tehnyt vapaaehtoistyötä, minulla on lapset ja miesystävä sekä olen vaihtanut kaksi kertaa työpaikkaakin. Nyt koulu ja vapaaehtoistyö on ohi. On rauhallinen jakso elämässä. 

Näyttämisen halu, pätemisen tarve ja loppumaton oman paremmuuden osoittaminen aivan kaikessa.  Pakonomaisen suorittajan minuus on rakentunut näistä komponenteista. Vähän kuin kolmijalkainen jakkara, kun yksi jalka katkeaa, koko jakkara on käyttökelvoton ja rikki.

Politiikoissahan noita on. Pitää olla kaiken maailma valtuustoissa ja ryhmittymissä. Sitten teetetään avustajilla työt, kun itse pitää olla linssiluteena jokaisessa kissanristiäisessä.

Mun kaverille oli menestys aina hirveän tärkeä asia. Jo ihan peruskoulusta lähtien. Miestenkin piti olla varakkaita. Tavikset ei kelvannu koskaan. Erot otti kovin raskaasti, kun ne oli "tapioita" elämässä. Pelkkä palkkatyö ei riittäny vaan perusti oman firman, vaikka oli yh. 2 duuni ja pienet lapset yksin hodettavana. Kuoli 3v sitten aivoverenvuotoon. 

Mä oon armoton suorittaja. Koko elämäni on ollut suorittamista. Lapsia en hankkinut, koska olisivat häirinneet suorittamistani, kun olisin joutunut olemaan hetken paikallani vauvan kanssa.

Itselläni on loppumaton tarve saada ihailua ja arvostusta kaikessa mitä teen. Johtuu lapsuudesta, jolloin olin näkymätön niin omille vanhemmilleni kuin kaikille muillekin.

Mulla ei kuitenkaan ole mitään aikomusta muuttua, hakea apua tai hidastaa tahtia. Olen tällainen.

Havaittu ettei saa mitään aikaan jos ei pidä mielessä, askareet tehtävä ja hosuttavakin hiukan. 

Vaikuttaisiko tuohon sisältä- tai ulkoapäin ohjautuvuus? Jos tavoite on aidosti kiinnostava, tai jopa se kuuluisa "intohimo", niin sekä tekeminen että lopputulos voi olla ilo ja nautinto, joka palkitsee sisäisesti.

Jos taas toinen tekee niitä samoja asioita ulkoisen ihailun vuoksi, niin olo voi jäädä tyhjäksi, jos itsetunto perustuu muiden odotusten täyttämiseen ja ulkoisiin palkintoihin.

Silti sisältäpäin ohjautuvakin voi palaa loppuun, jos ei tuota tekemisiään ja lepää riittävästi.

On myös puhuttu A- ja B- tyyppisistä ihmisistä, joista B on se rauhallinen, A:lla on vauhti päällä.

Ihmisillä on myös erilaiset energiatasot ja esim. adhd-taustaiset voivat tuskastua, jos on liian rauhallista.  Kuten antiikin filosofi Sokrates jo sanoi: "Tunne itsesi."

"Pitää" istua, opiskella, tehdä? Ehkä ne ihmiset haluavat tehdä noita asioita, koska nauttivat niistä.

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaisiko tuohon sisältä- tai ulkoapäin ohjautuvuus? Jos tavoite on aidosti kiinnostava, tai jopa se kuuluisa "intohimo", niin sekä tekeminen että lopputulos voi olla ilo ja nautinto, joka palkitsee sisäisesti.

Jos taas toinen tekee niitä samoja asioita ulkoisen ihailun vuoksi, niin olo voi jäädä tyhjäksi, jos itsetunto perustuu muiden odotusten täyttämiseen ja ulkoisiin palkintoihin.

Silti sisältäpäin ohjautuvakin voi palaa loppuun, jos ei tuota tekemisiään ja lepää riittävästi.

On myös puhuttu A- ja B- tyyppisistä ihmisistä, joista B on se rauhallinen, A:lla on vauhti päällä.

Ihmisillä on myös erilaiset energiatasot ja esim. adhd-taustaiset voivat tuskastua, jos on liian rauhallista.  Kuten antiikin filosofi Sokrates jo sanoi: "Tunne itsesi."

Korjaus: tuota>tauota

M i n i m u n a narsisti.

Kunnianhimo on se sana eikä tunnollisuus. Kunnianhimoa joko on tai ei ole. Sitä ei voi oppia. Mä olen tunnollinen, mutta istunut takarivissä kun on kunnianhimoa jaettu. Tästä syystä teen kyllä hommani tunnollisesti ja järjestelmällisesti ja yritän tehdä kaiken mahdollisimman loogisesti "automatisoituna", mutta esim. ammatinvalinnassa olen alisuoriutuja. En myöskään halua itselleni mitään ylimääräisiä velvotteita kuten lapset, mökki, osallistuminen yhdistysten toimintaan (lista on loputon). Elämässä on tosi vähän minulle merkityksellisiä asioita ja joten innostun tosi harvoista asioista.

En myöskään osaa arvostaa ihmistä tittelin perusteella, koska esim. omissa entisissä opiskelukavereissa (joiden kanssa liikuin opiskeluaikoina) on hyvissä ammateissa olevia johtajia, mutta ei ne kouluaikaan mitään älykköjä olleet, vaan kunnianhimon tuoma sinnikkyys ne on pitkälle vienyt.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempieni sukupolvi. Herää viideltä, siivoaa, hilloaa, marjastaa, kalastaa ja korjaa polkupyörän samana päivänä.

Nuorempi makaa luuri kädessä koko päivän, ja ihmettelee että mistä muille tulee ne talot, autot ja veneet.

Myös lomailu on usein tällaisille henkilöille suorittamista. Pakollliset Insta-kuvat rannalta jne.