Tutkimus: Talvi-ja Jatkosota EIVÄT traumatisoineet sotaveteraaneja

Vierailija kirjoitti:

Tässä tutkimuksessa kylläkin todetaan, että sodasta tosiaan palasi traumatisoituneita miehiä kotiin, MUTTA puhumisen ja mielen työstämisen sijaan fyysinen ahertaminen toimi heille kollektiivisena terapiana: "sotatrauma poistui käsien kautta".

Epäilemättä lasten ja vaimon hakkaaminen oli mainittua terapiaa.

Vierailija kirjoitti:

Onko juuri nyt tarvetta vähätellä sodan traumaattisuutta?

Sitäkin voi ajatella.

Mietin kans vähän tuota vähättelevää otsikointia ja oikeastaan koko artikkeli kieli sellaisesta. Vähän ristiriitainen.... Oma pappa ainakin puhui sodasta aivan koko ajan, välillä hän vain tuijotti eteensä ja itki, vanhanakin vielä juuri ennen kuolemaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä tutkimuksessa kylläkin todetaan, että sodasta tosiaan palasi traumatisoituneita miehiä kotiin, MUTTA puhumisen ja mielen työstämisen sijaan fyysinen ahertaminen toimi heille kollektiivisena terapiana: "sotatrauma poistui käsien kautta".

 

 

Epäilemättä lasten ja vaimon hakkaaminen oli mainittua terapiaa.

Ja viinan litkiminen, jolloin myös väkivalta lisääntyi.

Jenni Kirves on 49v ja tuskin hän on päässyt jututtamaan niitä, jotka ovat olleet eturintamalla. 

Ja on totta, ettei kaikki ole traumautisoituneet, koska sotaveteraanitunnuksen ovat saaneet myös miinanraivaajat, joiden aktiivinen työ päättyi vasta 60-luvulla.  Ja nyt elossa oleva veteraanit tuskin olisi vat ikänsä takia eturintamalla. 

Ja ole Jenni Kirveksen kanssa täysin erimieltä eturintamalla joukkojohtajana olleen  sotaveteraani isäni ja lotta äitini tyttärenä. 

Lapsuuteni oli hirveä ja sodan julmuudet ja kauheudet siirtyivät vanhemmille uniin ja kauhun huutoihin, joita me lapset saimme kuulla. Miehet käyttivät paljon alkoholia ja huumeita. 

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi ensin määritellä, mikä on trauma. Nykypolvelle sellainen tuntuu olevan mikä tahansa ikävä kokemus tai muisto. Niihin identifioidutaan liikaa, ei osata pitää terveellistä etäisyyttä tunteisiin ja ajatuksiin. Ne eivät ole sinä. Ihmiselle täysin normaali ja terve toimintatapa on tehdä hyödyllisiä asioita, kuten rakentaa hyvää maata seuraaville polville, loputtoman tunteiden märehtimisen sijaan. 

 

Toinen asia on oikeat psykiatriset häiriöt, jotka väkisinkin rampauttavat ihmisen toimintakyvyn. Sellainen koitui joidenkin osaksi sodan myötä, eikä kyse ole heikkoudesta. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään tyypillinen ihmiskohtalo. Jos olisi ollut, niin tuskinpa sotien jälkeen olisi ripeällä tahdilla saatu rakennettua modernia hyvinvointivaltiota.

Tämä. 

Yhtäkkiä ajattelisi, että sotatraumat ja muut pään sisäiset "pirut" ei varsinaisesti kuulu historiantutkijan osaamisalueisiin, että osaisi antaa kovinkaan luotettavaa analyysiä moisista ilmiöistä. 

Ville KIvimäen Murtuneet mielet kirja vuodelta 2013 suositeltava jos aihe nappaa, jokin toinenkin tuoreempi suomalainen kirja aiheesta löytyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä tutkimuksessa kylläkin todetaan, että sodasta tosiaan palasi traumatisoituneita miehiä kotiin, MUTTA puhumisen ja mielen työstämisen sijaan fyysinen ahertaminen toimi heille kollektiivisena terapiana: "sotatrauma poistui käsien kautta".

 

 

Epäilemättä lasten ja vaimon hakkaaminen oli mainittua terapiaa.

Eihän tuo niitä parantanut. Traumaoirehdintaa väkivaltaisuus on poikkeuksetta.

Isoisäni ja vaimoni isoisät eivät vaikuttaneet lainkaan traumatisoituneilta ja heidän joukossaan oli todella pahoissa paikoissa taistelleita.

"Vallalla on mielikuva sodan traumatisoineista miehistä, jotka eivät kyenneet normaaliin arkielämään. Väkivalta oli jäänyt päälle ja se purkautui lähipiiriin - perhe ajettiin kirves heiluen hankeen. "

Helppohan se on itse luoda tuollainen mielikuva ja sitten ampua se alas. Vttu mitä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi ensin määritellä, mikä on trauma. Nykypolvelle sellainen tuntuu olevan mikä tahansa ikävä kokemus tai muisto. Niihin identifioidutaan liikaa, ei osata pitää terveellistä etäisyyttä tunteisiin ja ajatuksiin. Ne eivät ole sinä. Ihmiselle täysin normaali ja terve toimintatapa on tehdä hyödyllisiä asioita, kuten rakentaa hyvää maata seuraaville polville, loputtoman tunteiden märehtimisen sijaan. 

 

Toinen asia on oikeat psykiatriset häiriöt, jotka väkisinkin rampauttavat ihmisen toimintakyvyn. Sellainen koitui joidenkin osaksi sodan myötä, eikä kyse ole heikkoudesta. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään tyypillinen ihmiskohtalo. Jos olisi ollut, niin tuskinpa sotien jälkeen olisi ripeällä tahdilla saatu rakennettua modernia hyvinvointivaltiota.

Tämä. 

Voi olla traumatisoitunut ja toimintakykyinen, jopa kompensoida traumatisoitumista rehkimisellä etenkin kun ympäristö kannustaa tähän toiminnallisuuteen, osin toki ihan järkevästikin. Se vaan että vaikka voi olla (usein on) pitkiäkin jaksoja missä henkilö toimii tasaisesti ja järkevästi, traumatakaumat voivat laukaista torjuttuja kokemuksia ja aiheuttaa eitoivottua impulsiivista käytöstä. Eikä tämä luonnerakenne korjaannu jos sitä ei selvitellä kärsivällisesti hyväksyvässä ilmapiirissa. Tälläistä henkistä tilaa ei silloisessa Suomessa kuitenkaan ollut vaan traumojen ymmärrys oli heikkoa. Niihin siis vain sopeuduttiin ellei käytös ollut täysin sietämätöntä lähipiirille. Eiköhän monen myöhemmän sotataustaisen rapajuopon taustoista löydy tälläistä avuttomuutta jonka aiheutti hänen syrjäytymisensä.

Tätä vasten olemme aivan erityisen etuoikeutettuja traumatietoisuuden kasvettua, valitettavasti tämäkin tietous tuntuu tulleen kaapatuksi vääriin tarkoitusperiin eli ihmisten pitämiseksi avuttomina uhreina , oikeuttaen itsekeskeistä narsismia missä omien traumojen julkinen ja huomionhakuinen märehdintä käy jo elämäntavasta. Mitään syvempää henkistä sinnikkyyttä vaativaa ponnistelua ei oikeasti tehdä. Aivan kuin koko traumakäsitteestä tehtäisiin passiivisaggressiivisella, syyllistävällä huomiosirkuksella silkkaa pilaa.

Sairas aloitus. Persu?

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä täällä väännellään sanoja. Eihän tuo juttu edes väitä, etteikö traumoja olisi syntynyt. Haastateltu näkee, että traumat olivat kehossa ja niitä hoidettiin työllä, läheisyydellä ja viinalla. Rikostilastot olivat sotien jälkeen aika kauan ruman näköiset, kunnes tilanne rauhoittui. Itse allekirjoitan työn tehokkaana keinona trauman hoidossa. On kokemusta. Mikään ei tunnu paremmalta kuin nähdä omien käsien jälki kaiken lyttäämisen ja väkivallan jälkeen. 

Niin eihän siinä traumatisoimista kielletä. Nuo viinakaupat olisivat kyllä voineet pitää kiinni. Viinasta tuli vaan lisää ongelmia. 

Ne traumapäät kuolivat ennen aikojaan, torvisoittkunnat on eri asia. 0-tutkimus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä täällä väännellään sanoja. Eihän tuo juttu edes väitä, etteikö traumoja olisi syntynyt. Haastateltu näkee, että traumat olivat kehossa ja niitä hoidettiin työllä, läheisyydellä ja viinalla. Rikostilastot olivat sotien jälkeen aika kauan ruman näköiset, kunnes tilanne rauhoittui. Itse allekirjoitan työn tehokkaana keinona trauman hoidossa. On kokemusta. Mikään ei tunnu paremmalta kuin nähdä omien käsien jälki kaiken lyttäämisen ja väkivallan jälkeen. 

Niin eihän siinä traumatisoimista kielletä. Nuo viinakaupat olisivat kyllä voineet pitää kiinni. Viinasta tuli vaan lisää ongelmia. 

Joo, todella lyhytnäköistä toimintaa valtiolta. Viinan kanssa oli ollut isoja ongelmia jo sodan aikana, kun kokonaisia yksiköitä oli pahimmillaan pois pelistä juopottelun vuoksi. Syntyi jopa kapinoita. Venäläisethän tiesi suomalaisten persouden viinalle ja jättivät tarkoituksella sitä jälkeensä.

Vierailija kirjoitti:

Jenni Kirves on 49v ja tuskin hän on päässyt jututtamaan niitä, jotka ovat olleet eturintamalla. 

 

 

 

 

Miksi ei olisi päässyt  jututtamaan? Olen 49 ja isoisäni oli sotaveteraani. Myös muita sukulaismiehiä oli ollut rintamalla. Moni heistä vaikeni ja kertoi vain muutamilla lauseilla sodasta. Isoäitini oli muonituslotta rintamalla - siitä hän vaikeni niin, että vasta hänen kuoltuaan asia selvisi jälkipolville.

Vierailija kirjoitti:

Yhtäkkiä ajattelisi, että sotatraumat ja muut pään sisäiset "pirut" ei varsinaisesti kuulu historiantutkijan osaamisalueisiin, että osaisi antaa kovinkaan luotettavaa analyysiä moisista ilmiöistä. 

Sinulla on aika ahdas käsitys meidän historiantutkijoiden osaamisesta.

Se meni niin, että tasapainoisimmat selviytyivät traumoista, koska he tulivat tasapainoisimmista kodeista, jossa oli ollut isä, äiti ja ruokaa ja suojaa. Sodassa he muodostivat tasapainoisimpia sotakaveruuksia toisten kanssa ja toverihenki oli sodassa kaikki kaikessa selviytymisessä. Sodan jälkeen sitten jonkinlainen elämä jatkui siellä kotona. Toisinpäin se meni niin, että alkuun ressukkaisimmat kestivät huonoiten tykkitulta ja järkkyivät henkisesti ja joutuivat eroon kavereistaan toisiin yksiköihin. Kotona he sitten palasivat takaisin tyhjän päälle.

Vierailija kirjoitti:

Se meni niin, että tasapainoisimmat selviytyivät traumoista, koska he tulivat tasapainoisimmista kodeista, jossa oli ollut isä, äiti ja ruokaa ja suojaa. Sodassa he muodostivat tasapainoisimpia sotakaveruuksia toisten kanssa ja toverihenki oli sodassa kaikki kaikessa selviytymisessä. Sodan jälkeen sitten jonkinlainen elämä jatkui siellä kotona. Toisinpäin se meni niin, että alkuun ressukkaisimmat kestivät huonoiten tykkitulta ja järkkyivät henkisesti ja joutuivat eroon kavereistaan toisiin yksiköihin. Kotona he sitten palasivat takaisin tyhjän päälle.

 

 80 % seurauksista johtuu 20 %:sta syistä

Ihan huvikseni laitan  vinkin Erkki Kujalan kirjasta Sodan pitkä varjo. En ole kirjaa lukenut, mutta siinä käsitellään tietääkseni sodan jälkeiset ajat perheissä ... Traumoja ei puutu