Lue keskustelun säännöt.
Mitä tekisin?
28.01.2007 |
Se tavallinen tarina - on mies, ihanat lapset, turvattu toimeentulo. Mies on hyvä isä, tekee todella paljon kotityötä.
Arvostan henkistä yhteyttä, keskusteluja. Niitä emme ole enää käyty pitkiin aikoihin - mitä syödään, kuka käy kaupassa jne ovat melkein ainoat asiat jotka vaihdamme ja nekin useimmiten tekstareina päivän lomassa. Sanomatta on selvää, ettei fyysistä yhteyttä ole senkään vertaa.
Mieheni ei jaa unelmiani, tarpeitani, ilojani ja surujani - enkä ole niistä kertonutkaan hänelle enää aikoihin. Elämämme työkumppaneina ja yritämme kasvattaa lapsia siinä sivussa. Koen itseni yksinäiseksi myös perheessäni, saati sitten muualla.
Kävi taas sunnuntaikävelylläni kipeästi, kun kaikki tulivat pareittain vastaan. No, oma mieheni oli kentällä lasten kanssa luistelemassa. Siitä olen hänelle kiitollinen, että hän on hyvä isä lapsille. Ehkä yhdestä miehestä ei voi olla kaikkeen, mutta en jaksa enää tälläistä suhdetta.
Terapiassakin on joskus käyty. Ei siitä pysyvää tulosta saa. Tuntuu, että mieheni on ihan sinut tilanteen kanssa, minä en.
Kommentit (2)
Samaa olen miettinyt minäkin. Kaikkea ei voi saada! Vaadinko liikoja, että hyvän isän pitäisi olla myös puolisoni, ystäväni ja rakastajani? En edes vaadi tuota viimeistä niin kovasti, haluni ovat vuosien mittaan ensin haudattu ja sitten lopulta kuolleet. Sen sijaan henkistä kumppanuutta vaadin, enkä ole elämääni tälläisenään yhtään tyytyväinen.
Tällä palstallakin voin käydä syvällisempiä keskusteluja kuin mieheni kanssa.
Tiedän että hänkin on väsynyt, masentunut kenties, mutta mitä voin tehdä asialle, kun muutoksen on lähdettävä hänestä itsestään? Ja hän tosiaankin vaikuttaa tyytyväiseltä suhteeseen näinkin. Minä en pysty näin vähään tyytymään :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Myös meillä hyvin samankuuloista, paitsi, että kodin arjen pyörittämiseen miehellä ei ole aikaa (onko halujakaa, en tiedä). Isänä mies hyvä, lapsi hänelle kaikki kaikessa, mutta heidänkään yhdessäololle ei jää juuri aikaa kovan työnteon vuoksi.
Ja kuten arvannet, parisuhde jää jumbosijalle. Varmaan pitäisi nostaa kissa pöydälle ja hakeutua pariterapiaan, mutta onko siitä hyötyä?
Olen myös miettinyt, että onko sitten vain tyydyttävä tähän ja todettava, että kaikkea ei voi saada?