Ulkopuolinen olo sosiaalisissa tilanteissa

Tämä vaivaa erityisesti työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa tai illanvietoissa. Tunnen itseni erilaiseksi ja suurin osa keskustelun aiheista tuntuu tylsältä tai ahdistavalta. Ihmiset jaarittelevat pitkiä tarinoita omista lapsistaan, vanhemmistaan tai vaikka naapureistaan. Nauran ja hymyilen muiden mukana, mutta oikeasti toivon ettei tarvitsisi kuunnella enempää. 

Minulla on hyviä ystäviä ja perhe  (ihanat vanhemmat ja omia lapsia), mutta en ymmärrä miksi puhuisin heidän asioitaan ulkopuolisille. En kerro mielelläni itsestäni tai elämästäni muille, vain muutamalle hyvälle ystävälle. Olen kuitenkin töissä tykätty ja saan hyvää palautetta. En siis näytä ulospäin tätä, että tunnen itseni ulkopuoliseksi enkä koe olevani samalla aaltopituudella kovinkaan monen kanssa. Ehkä koen olevani kaikessa jotenkin huonompi ja elämässäni on ollut paljon vastoinkäymisiä. Muiden elämä vaikuttaa menevän aina oppikirjan mukaisesti ja muita ihmisiä arvostellaan, jos he eivät ole yltäneet samaan kuin itse. Minulla on hyvä (korkea) koulutus, mutta arvostan eri asioita kuin esim.työkaverit. En ole kiinnostunut rahasta, muodista tai suorittamisesta. En tiedä miten pääsisin paremmin samalle taajuudelle muiden kanssa. Onko muita joilla samoja ajatuksia?