Kokenut perhe- tai/ja parisuhdeväkivaltaa / uhri vai tekijä? Oletteko pystyneet halaamaan joskus jälkeenpäin vai onko jo kosketus liikaa? To

Tietysti kosketus on liikaa, jos siltä suunnalta on tullut turpiin. Ainakin jos ei ole syvästi pahoittellut ja pyytänyt anteeksi. En todellakaan halaile sellaisia.

On ihan tervettä haluta pitää etäisyyttä pahoinpitelijään. 

Antakaa mielipiteitä muutkin! Mä valmistaudun siihen että tämä tulee joku päivä tapahtumaan mutta hirveältä tuntuu.

Anteeksipyyntö on tehoton isommissa jutuissa sen jälkeen kaikki vaan jatkuu entisellä tavalla... eli karmeeta....

 

Kyllä. Meillä oli parisuhdeväkivaltaa, kauankin ennen kuin yhden kerran jälkeen menin lääkäriin ja poliisille. Siihen loppui miehen väkivaltaisuus.

Nykyään ollaan onnellisia, meillä on tasainen ja hyvä suhde ja todellakin läheisyyttä on ja paljon. Se on yksi suhteemme kulmakivi.

Ei tarvitse halailla. Piste.

Up

Äitini pahoinpiteli minua koko lapsuuden. Meillä oli kuitenkin kulissit pystyssä ja äiti esitti maailman parasta äitiä muiden edessä. Kun oli muita ihmisiä niin äiti halusi aina suurieleisesti halata meitä.

 

Äiti edelleen haluaisi halata meitä sukujuhlissa yms. Tuntuu vastenmieliseltä, mutta en halua heittäytyä hankalaksi niin kestän tämänkin nöyryytyksen.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Meillä oli parisuhdeväkivaltaa, kauankin ennen kuin yhden kerran jälkeen menin lääkäriin ja poliisille. Siihen loppui miehen väkivaltaisuus.

Nykyään ollaan onnellisia, meillä on tasainen ja hyvä suhde ja todellakin läheisyyttä on ja paljon. Se on yksi suhteemme kulmakivi.

Hieno kuulla muutoksesta ja onnestanne. Yleinen narratiivi - tälläkin palstalla - on se, että ensimmäisestä tönäisystä pitää lähteä ja kaikki tulee vaan pahenemaan.

Oma kokemukseni on, että nuorempana otimme vaimon kanssa pari kertaa yhteen fyysisestikin. Se oli sellaista yhteiselon harjoittelua ym. eikä todellakaan pahentunut tai edes jatkunut. Siitä on n. 20 vuotta aikaa.

Minä yritin unohtaa väkivallan, mutta sen toistuessa aina uudelleen ei halaaminen tms enää vaan tuntunut niin hyvältä. Itse asiassa kerran luulin hänen tulevan halaamaan, otti toisella kädellä selän takaa kiinni... ja löi nyrkillä vatsaan. Siksikin mietin vähän joka kerta että mikä on ilmapiiri ja mitä tapahtuu kun hän lähestyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Meillä oli parisuhdeväkivaltaa, kauankin ennen kuin yhden kerran jälkeen menin lääkäriin ja poliisille. Siihen loppui miehen väkivaltaisuus.

Nykyään ollaan onnellisia, meillä on tasainen ja hyvä suhde ja todellakin läheisyyttä on ja paljon. Se on yksi suhteemme kulmakivi.

Hieno kuulla muutoksesta ja onnestanne. Yleinen narratiivi - tälläkin palstalla - on se, että ensimmäisestä tönäisystä pitää lähteä ja kaikki tulee vaan pahenemaan.

Oma kokemukseni on, että nuorempana otimme vaimon kanssa pari kertaa yhteen fyysisestikin. Se oli sellaista yhteiselon harjoittelua ym. eikä todellakaan pahentunut tai edes jatkunut. Siitä on n. 20 vuotta aikaa.

Totta. Ei se aina mene niin että väkivalta vaan pahenee ja kohta olet ruumis. Ihmiset voi myös oppia, tosin tottakai siihen vaaditaan oma tahto. En siis halua ketään kannustaa jäämään suhteeseen jossa on mitään väkivaltaa, mutta sekin on jotenkin tabu että joku jää ja pyrkii muuttamaan asioita. Sitä ei uskalleta edes myöntää, koska heti saa toisten syytökset niskaansa, "kerran lyö, aina lyö, olette kohta lehtien lööpeissä kun henki lähtee".