Ovatko elämän haasteet, vastoinkäymiset, kärsimykset ja epäonnistumiset tehneet sinusta paremman vai huonomman ihmisen?

Hyvä kysymys, itse olen varmasti sekä mukavampi ja ymmärtäväisempi vaikeuksien myötä mutta myös katkerampi ja vihaisempi. Rankkaa on ollut kaikilla rintamilla vaikka hyvinkin on mennyt.

En jaksa alkaa luettelemaan mitä kaikkea on tapahtunut ja kertomaan elämäntarinaani. Koen että loppujen lopuksi on jalostanut hyvään suuntaan mikä johtuu siitä että olen saanut sen verran apua (myös valitettavasti erittäin rikkovaa "apua" mutta ei siitä sen enempää.) Traumani eivät ole lapsuudessa myös olleet mitään täysin äärimmäistä, sellaiset asiat yleensä rikkovat psyykkeen niin pahasti että ihmisestä tulee erittäin sairas tavalla tai toisella (psykopatia, narsismi, myös esim. psykoosisairauksien puhkeaminen.)

Olen hyväksynyt kohtaloni. En ole varmasti parempi tai huonompi ihminen. Osaan mokata edelleen sillä välillä menen tunne edellä vaikka järkeäkin löytyy. 

Ensin kasvoin lytistettynä, tallottuna ja ilman valoa kieroon ja kituen. Kärsin kun en saanut rakkautta, valoa, tukea tai mitään sellaista mitä muut hienosti kasvatetut ihmistaimet saivat.

Nyt olen kasvanut päin vittua keski ikäiseksi, ja alan vähitellen jalostua.

En ole paha tai ilkeä. Olen vaan muita huonompi ja halveksittu.

Tiettyyn rajaan asti hyvään suuntaan.

Olen ollut elämäni empaattinen ja haluan muille hyvää. Omat rajat on vaan ollut kadoksissa ja siitä sitten vaikka mitä pahaa tullut. 

Kyllä, rajat on nyt asetettu ja pysyy. Ei enää koskaan paskaa kohtelua, en ansaitse enkä ota vastaan. 

Mutta olen yksinäinen, en enää usko kohdallani esimerkiksi parisuhteisiin eikä minulla ole mitään intohimoa oikein enää mihinkään. 

Onneksi on mukava olla itsekseen mutta kyllä välillä tuntuu, että sitä elää puolella liekillä kun pelkää ja varoo vähän kaikenlaista.

Vierailija kirjoitti:

Ensin kasvoin lytistettynä, tallottuna ja ilman valoa kieroon ja kituen. Kärsin kun en saanut rakkautta, valoa, tukea tai mitään sellaista mitä muut hienosti kasvatetut ihmistaimet saivat.

Nyt olen kasvanut päin vittua keski ikäiseksi, ja alan vähitellen jalostua.

En ole paha tai ilkeä. Olen vaan muita huonompi ja halveksittu.

Mikä tekee sinusta kaikkia muita huonomman ihmisen? Kuka halveksuu? Vähän veikkaan etten halveksuisi sinua jos tuntisin. Älä sinäkään tee niin, tai edes pyri siihen. Voimia

Syöpä ei jalostanut minua. Jos en ennenkään ollut yltiösosiaalinen ihminen, niin nyt välttelen ihmiskontakteja, koska pelkään infektioita. Onneksi on etätyö, ilman sitä mahdollisuutta olisin vieläkin sairauslomalla. Toisaalta olen rohkeampi avaamaan suuni työpalavereissa. Edelleenkään en osaa pyytää apua ja samanlainen jästipää olen kuin ennenkin.

Vastoinkäymisiä on tullut läpi elämän.

Kun tulee vastoinkäyminen, osaan jo etsiä vaihtoehtoja ja valitsen parhaimman. Olin mm korona-aikana pitkään lomautettuna. Sain lisätuloja, kun naapurin tyttö tuli meille etäkouluun ja aloin myymään fb.ssä tarpeetonta.

Ero palkkatuloihin oli jäätävä, mutta rahaa tuli kuitenkin. Sain terveystarkastuksessa lähes tuomion. Aloin tekemään ruokavalioon isoja muutoksia. Arvot ovat nyt paremmat ja painoa on tippunut ylin10 kg.

Lapsen sairaudelle en ole löytänyt parannusta

Väkivaltaa parisuhteissa jne. Minusta on tullut kylmempi, kyynisempi ja itsenäisempi kuin ennen. Toisaalta arvostan naispuolisia ystäviä enemmän kuin nuorempana.

N42

No en oikein tiedä mikä johtui mistäkin. Ainakin akuutisti olin traumani jälkeen ihmisenä aika pers*enreikä, addikti, itsekäs, ilkeä ja välinpitämätön. Samoja piirteitä oli jo ennen tätä, sitten aikanaan hoidon ja terapian myötä aloin näitä työstää ja muutuin paremmaksi ihmiseksi. En tiedä millainen olisin jos niitä tapahtumia ei olisi tapahtunut, mutta en usko että trauma on mikään viisauden tai arvojen lähde.

Minulla kamala elämä. Ne ovat tehneet minut sellaiseksi olen. Nyt on kaikki hyvin - tässä iässä. Mistään jalostumisesta sun muusta ei mitään tietoa. Nyt elän päivä kerralla ja näyttää siltä että ihminen ei koskaan tiedä mikä ylläri voi tulla ihan vaikka puskista. 

Enempi ehkä huonoon,olen katkeroitunut.

Paremman ehdottomasti. Katkeroituminenkin on valinta

Paremman. Aika paljon pitää nykyään sattua ja tapahtua että edes jotenkin hetkauttaisi tai aiheuttaisi edes jonkinlaisen reaktion. Mikään ei enää oikeastaan hämmästytä, aina kun sitä luulee jo nähneensä kaiken niin silti aina tulee jotain.

Sekä että.

Hauskemman ja toivottavasti myös empaattisemman.

Ei nuo sulje toisiaan mitenkään pois.

Riippuu siitä mitä pitää hyvänä tai huonona. Koska en ole itse saanut keneltäkään ikinä apua tai tukea, vaan olen joutunut selviämään yksin lapsesta lähtien, olen todella pärjääväinen ja kyvykäs, enkä hätkähdä juuri mistään. Mutta toisaalta en ole juurikaan empaattinen tuntemattomia kohtaan tai ihmisiä, jotka eivät tee itse mitään parantaakseen elämäänsä. Välitän muutamasta läheisestä, muusta ihmiskunnasta en välitä tipan vertaa, eikä esim jotkut sodan lapsiuhrit merkitse minulle mitään. Eli olen ihmisiä kohtaan kylmä ja pidän suurinta osaa ihmistä avuttomina ja ärsyttävinä, enkä ymmärrä tippaakaan jotain tyhjänpäiväistä valitusta jos ihminen ei kuitenkaan tee valituksen aiheelle mitään. 

Eli vaikeudet ovat tehneet minusta hyvän selviämään, mutta myös saaneet minut täysin kylmäksi suurinta osaa ihmiskuntaa kohtaan. Hyvä vai huono?

Kuolemaa ja sairauksia kohdanneena olen kyynistynyt ja tiputtanut vaaleanpunaiset lasit lopullisesti silmiltäni. Maailmassa ei ole oikeudenmukaisuutta, hyvyyttä ei palkita eikä paha saa palkkaansa. 

Se kuitenkin on positiivinen muutos etten oikeastaan jaksa enää välittää mitä muut minusta ja teoistani ajattelevat. Ja elän nykyään enemmän hetkessä. Huomista ei ole luvattu kenellekään.

Huonomman. Sairaus, mies lähti, koti meni ja eläke kotiäidillä huono. Olen kstkera siitä, että luovuin työstäni.