Perhe sekaisin
Mistähän sitä aloittaisi meillä on totaalisen kauhea tilanne.
Meillä on kuukauden ikäinen vauva ja huomasin olevani tosi maassa itse ja roikkuvani huomiota mieheni kaulasssa ja olen ollut itkuinen monta päivää. Olen vaan kaivannut niin kovasti mieheni tukea ja sitä ihanaa " kyllä me selvitään halausta" mutta en ole oiekin sitä saanut ja olen huomannut muutenkin että miestä ei enää näy juuri koskaan kotona ja kun ollaan niin ollaan kuin ystävykset. Aina tulee harrastuksia tai kavereita joita pitää tavata vaikka samalla valittaakin ylitsepääse,ätöntä väsymystä. Muuan päivä sitten laitoin miehen väkisten seinää vasten ja sanoin että on pakko puhua tai kohta ei ole enää " meitä" ja tästä seurasi vaan hiljaisuus ja minulle suunaton itku ja kiukku vauvaan.
Sain suraavana päivänä kuitenkin ahdisteltua miehen puhumaan ja sieltä tulikin sitten se että " luuletko että tässä ei muilla ole vaikeaa"
Tätähän tämä on, ei sille vaan mahda mitään.Mitä voinkaan vastata noi pirun tylyyn kommettiin.
Nyt minusta tuntuu että hän vaan kasvattaa kuilua perheensä ja itsesä väliin ja me jäämme kohta yksin tytön kanssa, enkä tiedä miten jaksaisin sitten.
Tämä on selvästikkin ollut vaiettu aihe täällä keskustelupalstalla mutta onko kellään teillä ollut samoja tuntemuksia kotona " ei ole aikaa koskaan toisille, kaikki pyörii vauvan ympirillä ym.."
Mietin voiko miehelläkin olla ns " synnytyksen jälkeinen masennus" vai jopa joku toinen nainen. Mistä nämä kaikki kummat käyttäytymiset johtuu.. Miten voisinkaan auttaa miestäni sopeutumaan tilanteeseen ja siihen että hänkin löytäsi kiintymyksen vauvaan, koska kaikki tämähän on ketjureaktiota kun minä saan päivän " hoitopalkaksi" kiitokseksi halausta ja rakkautta minun ehdottomasti helpompi jatkaa taas seuraavaan päivään ja olla ihana hyväntuulinen äiti lapselleni.
Tuntuu että täällä on vaan onnelisia mammoja aina vaan, no jos jossain on samallaisia tuntemuksia ja ajatuksia tunnettu niin kirjoittakaa niistä mminulle koska se auttaa ainakin niin että tiedän että muillakin on koettu samaa helvettiä kuin meillä nyt.
Miten voisinkaan auttaa miestäni sopeutumaan tilanteeseen ja siihen että hänkin löytäsi kiintymyksen vauvaan, koska kaikki tämähän on ketjureaktiota kun minä saan päivän " hoitopalkaksi" kiitokseksi halausta ja rakkautta minun ehdottomasti helpompi jatkaa taas seuraavaan päivään ja olla ihana hyväntuulinen äiti lapselleni.
Kommentit (4)
Kuulostaa ikävältä tilanteelta. Ihan ensin sinun voisi olla viisasta vaikka soittaa neuvolaan. Sieltä saattaisit saada jutteluapua ja ainakin olisit kontrollissa mahdollisten masennusoireiden takia.
Samoin peräänkuuluttaisin tukijoukkoja: ystävää, lapsen (tulevaa) kummia, mummia - ketä tahansa? Olisiko mahdollista jättää vauva hetkeksi jonkun ulkopuolisen hoteisiin, että saisit aikaa a) itsellesi b) miehen kanssa kaksin. Ihan vaan nukkumiseen, kauppareissuun, saunomiseen tai lenkillä käyntiä varten. Ei ehkä kuulosta isolta askeleelta, mutta pienikin hengähdys on alku.
Kun saat ensin vähän omia hermojasi lepuutettua, niin sitten voisitte yrittää herätellä miehen kanssa keskustelua. Umpiväsyneenä ja itkuisena homma ei oletettavasti etene, joten siksi olisi ehkä hyvä rauhoittaa tilanne ensin jonkun ulkopuolisen avulla (ts. vauvanhoitoapua).
Miehellesi tilanne on varmasti yhtä kaoottinen kuin sinulle. Jos oikein ymmärsin tekstistäsi, kyseessä lienee esikoinen? Hän on luultavasti yhtä uupunut ja hämmentynyt, ehkä peloissaankin, ja voin hyvin kuvitella että moni mies reagoi juuri noin...(omanikin tölväisi ajoittain tosi pahasti, usko pois).
Toivottavasti jaksat kuitenkin luottaa siihen, että tilanne tasaantuu kun vauva kasvaa ja perhetilanteenne normalisoituu. Voisi kuitenkin
olla hyvä idea hakea apua myös perheneuvolasta?
Älkää jääkö vatvomaan asioita yksin. Verkossa saatu vertaistuki auttaa monessa asiassa tosi pitkälle, mutta ammattilaisten tarjoamaa
tukea kannattaa varmasti kokeilla.
Voimia sinne!
t. kuonokas
Totta taitaa olla se, ettei kaikista negatiivisista asioista puhuta, vaan yritetään esittää joka taholle onnellista. Mutta tosiasia kuitenkin on, että kaikissa perheissä on kriisejä ja ongelmia!
Vauvan syntyminen on iso juttu, niin äidille kuin isällekin. Vaikea tässä spekuloida tyhjentävästi, mitä tehdä, kun teidän perhettä ja kaikkia tilanteita ei tunne, mutta edellä on annettu jo oikein hyviä ehdotuksia... Hae/käytä tukiverkkoa, ota yhteyttä (perhen)euvolaan. Väsyneenä tulee puhuttua syyttelevästi eikä asia etene.
Kukaan meistä ei ole ajatustenlukija, joten siksi tulee toistetuksi, että puhukaa. Helpomin sanottu kuin tehty. Takana voi olla ihan pieni juttu, mutta jos sitä ei osaa/pysty käsittelemään, asiat mutkistuu ja kasvaa.
Ohessa linkkejä Väestoliiton sivuille, joissa kannattaa käydä ainakin lukemassa. Hyviä juttuja!
http://www.vaestoliitto.fi/
http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/parisuhteen_kriisit/parisu…
http://www.vaestoliitto.fi/pikkulasten_vanhemmat/
Minäkin kaipaan halausta ja kiitosta, mutta aina en niitä saa ja sitten ajatus alkaa lentää... turhaan, kun sitten asioista puhutaan =) Yhtä lailla mies kaipaa läheisyyttä. Toivon teille voimia ja että saatte tämän asian selvitettyä.
TalviSalama + kolme pientä vintiötä...
ennenkuin mies kiintyy vauvaan; toiset aikaisemmin toiset nopeammin.Miehesi voi tällä hetkellä tuntea itsensä ulkopuoliseksi/tarpeettomaksi, ehkä mustasukkaiseksikin,kun vain sinä tyydytät vauvan tarpeet.Ja sinun huomiosi ja energiasi pakostikkin kohdistuu enemmän vauvaanne. Viestistäsi ei oikein tullut ilmi, että kuinka paljon miehesi osallistuu vauvan hoitoon: vaihtaako vaippoja, kylvettääkö, antaako mahdollisesti pulloa?Kiintymys syntyy pikkuhiljaa ja nimenomaan olemalla sen vauvan kanssa, huomaten että myös hän on tarpeellinen.Viimeistään ensi hymyjen ja yleensä sen jälkeen kun vauva alkaa ottaa kontaktia vanhempiinsa, myös isän sydän sulaa.
Nukkuuko vauva huonosti, että olette molemmat väsyneitä sen takia? Jos, näin koettakaa vuorotella nukkumisten suhteen.Jos mahdollista voisiko miehesi yön-pari levätä toisessa huoneessa kun vauva valvottaa?Sinun itsesi koetettava levätä silloin kun vauvakin.Ota päiväunia yhtäaikaa vauvasi kanssa.Kyllä kotityöt odottaa!Pääasia että olisit itse virkeä, niin myös mieli pysyy virkeämpänä. Itse muistan kanssa pari ekaa kuukautta esikoisen kanssa, meni kuin sumussa.Vaikkei hän paljoa itkenyt, mutta tahtoi jo ruokaa 2 tunnin välein- sekä yöllä että päivällä.Mutta, meillä ainakin, sen kahden kuukauden jälkeen helpotti!Ensimmäiset kuukaudet on rankkoja, niiden yli kun pääsee helpottaa.
Olisiko teillä miehenne kanssa mahdollisuus lähteä kahdestaan esim. ulos syömään, käymään leffassa tms.Saisitte hetken hengähtää.Olisiko mummoa tai jotain muuta hoitajaa joka voisi pari tuntia katsoa vauvaa? Entäpä omat harrastuksesi?Olethan muistanut pitää myös niistä kiinni?Tarvitset aikaa myös itsellesi!
Mulla nyt tyttö 10kk:tta ja hoidan häntä yksin päivät- myöhään iltaan kun mies tulee kotiin.Ainoa henkireikäni, ilman vauvaa, on sunnuntaisin koiran treenit.Ja niistä olen koittanut pitää kii.Vaikkei aina jaksaisi lähteä, niin kun niistä palaa huomaa kuinka virkistävää olikaan olla " omilla teillään" !Aloimme vauvan kanssa käydä shoppailemassa, kirppiksillä, sukulaisissa, ystävillä jo heti kun hän oli 2vko:a vanha.Noin pieni kulkee hyvin mukana.Ja paljon ollaankin reissattu.Saan voimia kun pääsen ihmisten ilmoille,pois tuijottamasta kodin seiniä.
Ja yksi kiva koko perheen yhteinen harrastus meillä on: vauvauinti.Vuorottelemme isän kanssa kumpi ottaa vauvan hoiviinsa uimahallissa (pesut ja pukemiset).Isäkin tuntee itsensä tarpeelliseksi ja ainakin meillä-huomaan että mies oikein haluaa pitää kiinni tästä yhteisestä hetkestä.Kieltäytyy muista menoista,kun on uintipäivä!
Jakselkaahan ja voimia arkeen!! Ja voin melkein vannoa, että kun pari-kolme kuukautta menee teillä on huomattavasti helpompaa! Kyllä se parisuhdekkin siitä paranee-sitä on muistettava hoitaa, niinkuin myös itseään!! Mutta, myös siihen on sopeuduttava ettei parisuhde enää koskaan ole ennallaan lapsen tulon jälkeen!
Ja ainahan voit asian ottaa puheeksi mysö neuvolassakin, jos sieltä saisit apua/vinkkejä lisää!
Hei!
Lukemani perusteella uskoisin että miehesi on ' sekaisin' omien tuntemustensa kanssa. Ei ole lainkaan tavatonta että mies ns. masentuu lapsen synnyttyä vaikka olisi yhteisesti haluttu lapsi. Kumma juttu kyllä, kai jotkut omat lapsuusmuistot tms. nousee pintaan eikä mies osaa olla ISÄ. Myös se, jos mies huomaa ettei olekaan ylitsepursuavia rakkaudentunteita vauvaa kohtaan saattaa vetää mielen maahan. Yritä jaksaa olla kärsivällinen (helpommin sanottu kuin tehty ehkä) omien ja miehesi tunteiden suhteen. Usein kun vauva kasvaa vähän isommaksi ja alkaa liikkua tai muuten ottaa enemmän kontaktia vanhempaan, mies tuntee itsensä tärkeämmäksi lapsen elämässä ja omat tunteetkin vahvistuvat lasta kohtaan. Meidän perheessä mies sanoi ensimmäisen kerran todella rakastavansa lasta ja olevansa onnellinen isyydestä lapsen ollessa n. 9kk. Tiedän kuinka raskasta äidillä on kun tuntuu ja miettii välittääkö toinen lainkaan. Onneksi jaksoin olla kärsivällinen, se kannatti. Mies ja lapsi ovat ylimmät ystävät! Voimia sinulle! Toivottavasti tästä oli edes vähän lohtua. Yritä keskustella asiasta miehesi kanssa (sekin voi olla haasteellista sillä meillä ei asiasta mies suostunut oikein edes puhumaan aikanaan).