Lue keskustelun säännöt.
Isäksi 52-vuotiaana?? Miten mahtaa sujua?
18.05.2024 |
Kokemuksia kellään kypsällä iällä isäksi tulemisesta?
Kommentit (134)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän hyvin läheltä yhden. 50+ uuteen liittoon, edellisestä kolme aikuista lasta, tästä nykyisestä kaksi. Aivan arsesta, ei jaksanut hoitaa pikkulapsiarkea lainkaan. Kaiken huippu oli ennen seitsemääkymppiä alkanut muistisairaus, joka teki hänestä uudelle puolisolle pelkän riippakiven ja tuomitsi omaishoitajuuteen. Täysi fiasko koko elämä.
Lopulta ensimmäisen ja toisen liiton lapset vielä riitelevät perinnöstä kuoleman jälkeen. Uusperheiden perinnönjako voi olla aikamoinen sotku, jos eron jälkeen on jäänyt ositukset tekemättä tai lapset eivät ole väleissä keskenään.
Tässä tapauksessa vielä työelämässä pyristellyt puoliso katkeroitui täysin papparaisen kanssa. Kaksi pilattua elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nähnyt läheltä, enkä lähtökohtaisesti suosittele ketään lykkäämään lasten hankintaa tuohon ikään. Mutta jos on aina halunnut isäksi, ja siihen tarjoutuu mahdollisuus vasta 50+ iässä, niin en minä nyt kenellekään sanoisi, että älä edes yritä. Meillä kaikilla on vain tämä yksi elämä, ja lapsettomaksi jääminen voi olla valtava tragedia lapsia aina halunneelle ihmiselle. Mutta raskasta se tuossa iässä on. On erityisen tärkeää huolehtia itsestään ja terveydestään. Lapsiarjen haasteiden jaksaminen on vaikeampaa iäkkäänä, ja lisäksi täytyy tehdä jatkuvasti töitä ja oikeita valintoja, jotta olisi mahdollisimman suuri todennäköisyys olla se 85-90-vuotiaaksi elävä tervaskanto. Eli säännöllistä liikuntaa, ruokavalio kuntoon, alkoholi ja muut päihteet pois, työstressi minimiin (tarvittaessa uran downgreidaus). Lapsi elämässä aidosti etusijalle. Tämä voi joillekin kakkoskierroksella uutta nuoruuttaan elvyttäville ikänsä itselleen eläneille ukoille olla yllättävän hankalaa, toisista taas voi juuri iän (ja kauan odotetun lapsiunelman toteutumisen) myötä luontevasti tulla lempeitä ja läsnäolevia unelmaisiä, jotka saavat lohtua ja voimaa lapsistaan vanhuuden kremppojenkin vaivatessa (sen sijaan, että lapset lähinnä rasittaisivat hankalassa iässä).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eri reilua, kun parikymppinen lapsi on pahimmillaan iäkkään vanhempansa omaishoitaja. Sivusta seurasin, kuinka mun puoliso (25+) uuvutti itsensä iäkkäiden vanhempiensa (80+) hoitajana ja huolehtijana.
Onko se sitten parempi, että on sitä neli- tai viisikymppisenä? Useimmille se on paljon raskaampi elämänvaihe tuota olla, kun on omat lapsetkin usein vaativassa iässä, työura vaativassa vaiheessa, yms.
On se yleensä parempi. Teinit ovat usein hankalia toki, mutta vielä hankalampaa on yrittää perustaa perhettä tai hoitaa pieniä lapsia samaan aikaan. Työurakin voi olla hyvinkin vaativassa vaiheessa, kun yritetään mahdollisesti valmistua korkeakoulusta ja kokemattomana osoittaa osaamistaan ensimmäisissä oman alan töissä. Mutta ennen kaikkea väittäisin, että keskiverto keski-ikäinen on myös henkisesti paremmassa iskussa kohtaamaan vanhempiensa hiipumisen ja kuoleman. Keskiverto 45-vuotias pääsee jaloilleen ja pystyy jatkamaan elämäänsä yleensä nopeammin kuin 25-vuotias vanhempansa menettänyt. Jokainen tuntemani nuorena vanhempansa menettänyt on joutunut ravaamaan terapiassa, syömään masennuslääkkeitä ym. Mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää, mutta vaikutus muuhun elämään, työhön ja perheeseen on nuorella usein suurempi.
Vierailija kirjoitti:
Paremminhan tuolla vanhalla patulla on aikaa ku nuorilla isillä.
JA RAHAA! Se on se tärkeämpi osuus tässä hommassa!
64 jatkaa: pitää täsmentää, että jokainen tuntemani oman sukupolveni ihminen (milleniaali) on siis joutunut mielenterveytensä kanssa koville menettäessään vanhemman. Aiemmasta sukupolvesta en osaa sanoa. Lapsena vanhempansa menettänyt isovanhempani oli epäilemättä traumatisoitunut asiasta, mutta tuolla sukupolvella on vähemmän masennusdiagnooseja, ja tuollaiset kokemukset olivat heidän sukupolvelleen varsin yleisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jos olet sitten valmis myös siihen että ne vanhat tutut rutiinit menee kokonaan uusiksi, yöllä saattaa joutua valvomaan, jne. Nuo kuulostaa tietenkin itsestäänselviltä asioilta mutta mitä enemmän ikää niin sitä hankalampaa sieltä omalta totutulta mukavuusalueelta on poistua. Nähty on.
Meillä kuusi lasta jos nuorin alle 3 kk eikä mies oo koskaan joutunut valvomaan yöllä. Tosin minä imetän, että sikäli johtuu siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä kuusi lasta jos nuorin alle 3 kk eikä mies oo koskaan joutunut valvomaan yöllä. Tosin minä imetän, että sikäli johtuu siitä.
Lisäänpä vielä että kaikki nukkuneet yönsä imetystä lukuun ottamatta.
Ensiksi vaimo hoitaa lapsen ja sitten miehen omaishoitaja. Näin kävi tuttavalleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tutun perheessä mies sai uuden pesueen 55-58v. Vauvaiässä ihan jees, mutta sitten lopahti. Mies on sikarikas, joten pennuilta ei lle maallista mammonaa puuttunut. Muusta nyt sit en tiedä
Miten se vauvaiässä voi olla ihan jees?
Siinähän se just ei oo ku ei viiskymppinen jaksa herätä yheltä, kolmelta ja viideltä itkuun.
Geeneistähän tuo on kiinni. Oma sukuni on lyhytikäistä molemmin puolin ja muistisairaudet ovat yleisiä. Oma isäni kuoli 71-vuotiaana, sairastettuaan Alzheimeria 7 vuotta. Äiti sinnitteli 74-vuotiaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Christiiina kirjoitti:
Miehille on tyypillistä, että tulee (uudelleen) vauvakuume 5-kymppisenä vaikka heillä olisikin jo ennestään (isoja) lapsia.
En usko että on tyypillistä (suuri enemmistö), mutta varmaan monille (merkittävä vähemmistö) olisi miellyttävä ajatus kasvattaa lapsi niin että osaisi ja ymmärtäisi antaa lapselle aikaa ja että olisi paremmin asiat taloudellisesti.
Vaikka naisilla olisi jo ennestään hyvin nuorena hankittuja isoja lapsia, niin uskon että moni kuitenkin miettii mahdollisuutta hankkia vielä yhden iltatähden, mutta lähinnä 40+, koska harvalla on enää siihen mahdollisuutta 50+. Toisaalta miehille joilla on statusta ja/tai rahaa voi olla tilanne että löytävät reilusti nuoremman naisen ja tällä naisella on suuri halu lapseen ja vanhempi mies on lähinnä mukana projektissa.
En suosittele, kenenkään kannalta ei ole kivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen 44v. ja kumpikin vanhemmistani on kuolleet. Mummolakokemukset jäi vähiin, koska isovanhemmatkin kuoli jo kun olin lapsi. On kurjaa olla suvun nuorin. Nyt keski-ikäisenä kaipaisin omien vanhempieni seuraa. Me oltiin niin samanlaisia luonteita. Ei ole ystävissä ketään heidän kaltaistaan.
Meni hieman ohi aloituksen, mutta vanhojen vanhempien lapsena tämä herätti ajatuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on rahaa muuten ei,olet jo raihinainen ukki kun lapsesi menee ripille,et näe lapsenlapsia koska olet luultavasti viittä vaille montussa.
Eivät nykyajan 67-vuotiaat mitään raihnaisia vanhuksia ole, vaan virkeitä ja aktiivisia eläkeläisiä! Ja kyllä saattaa hyvin ehtiä näkemään mahdolliset lapsenlapsensa, riippuen tietysti siitä, milloin lapsi mahdollisesti lisääntyy.
Tutustuin joitakin vuosia sitten aikuisopiskelun parissa nelikymppiseen kurssikaveriin. Hänen äitinsä oli 80-vuotias, joten oli saanut ainokaisensa nelikymppisenä. Äidinäiti oli skarppi 100-vuotias, eli hänkin oli tuolloin jo ehtinyt olla lapsenlapsensa elämässä 40 vuotta.
Raamatun tarinat Saarasta ja mitä näitä Metusalemeista on siis totta. Papalla ikää kuin sähkövalolla, psitsi, että lamppu palaa jo aika himmeenä.
Tuttavaperhe sai lapsen äidin ollessa yli 50 ja isä lähempänä 60. Heillä oli aikaa ja halua huolehtia lapsestaan. Kerran näin perheen, vanhempia luulin isovanhemmiksi, lapsiraukat olivat kuin kauniisti puettuja nukkeja, mutta vain nukkeja, leikkiminenkin oli kielletty. Vanhemmuutesi riippuu itsestäsi. Minulla on iltatähti, ja on myönnettävä, että vanhemmuus oli erilaista, ei huonompaa ei parempaa, mutta ikä oli vienyt omaa vireyttä, mutta tuonut tiettyä joviaalia asennetta vahinkoihin ja elämään muutenkin.
Frendi sai lapsen miehensä kanssa kun mies oli 50 v. (v. 2000)
Mies oli sellanen tyypillinen "1950-luvun mies" ajatusmaailmaltaan, joten frendi hoiti lapsen ja kodin ja mies kävi töissä, ei ollut mitenkään sellainen "hands on dad" missään vaiheessa.
Kuskasi kyllä lasta joihinkin harrastuksiin, mutta se (kuskina olo) oli ainoa, mitä oikeastaan teki vanhemmuuden eteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No varaudu ainakin siihen, että sua luulaan aina lapsen papaksi. Olet melkein 60 kun se menee kouluun. 🙈
Ja vietät 70-vuotispäiviä kun lapsesi alkaa olla täysi-ikäinen. Mikäli siis olet vielä elossa. Mikä onni ja autuus onkaan eläkeikäisenä kuunnella teinin kiukuttelua ja ovien paiskomista. Toisaalta plussaa on se, että tuossa iässä eturauhanen ramppauttaa kusella pitkin yötä joten siihen ei välttämättä erikseen herää kun teini kotiutuu yöjuoksuiltaan..
Miksi oletat, että teini on automaattisesti tuollainen?
Miten lapsen isovanhemmat? Jos vanhempi on 52-vuotias, niin isovanhemmat ovat väistämättä todella iäkkäitä.
Ei 67 vielä edes välttämättä ole eläkkeellä. Juuri oli Koiramme-lehdessä juttu eläinlääkäristä, joka 70-vuotispäivän jälkeen alkoi himmailla eikä enää tee kuin 12-tuntisia työpäiviä.