Mä olen tullut hulluksi.

Tunteet sinkoilee puolelta toiselle ja vaihtuvat mieletöntä vauhtia. Kaikki itkettää, mainoksetkin. Pahoitan mieleni järkyttävistä lehtijutuista (lähinnä koskien lapsia) jopa päiviksi.



Kun laitan lapseni (1-v) nukkumaan päikkäreille kuistille saan todella taistella itseni kanssa, etten vietä sitä kahta-kolmea tuntia ikkunassa tsekkaamassa, ettei lapsi ole tullut alas vaunuista ja juossut tielle, tai ettei joku ole varastanut lastani.



Tänään imuroidessani aloin itkeä, kun kuvittelin, että lapseni olisi varastettu (oli nukkumassa pihalla) ja vetoaisin televisiossa sieppaajaan, jotta toisi lapseni takaisin. Vollotin ja mietin, että päivärutiineista pitäisi ainakin kertoa, että koska syö ja nukkuu.



Olen raskaana, kuten varmaan arvasittekin. Mutta miten näistä mielenailahteluista voi päästä eroon, tai edes niiden herraksi? Ahdistaa murehtia ja surra asioita, joita ei ole edes tapahtunut :(