Lue keskustelun säännöt.
"Vielä minä näytän kaikille"
06.05.2024 |
Moni meistä varmaan tuntee noin, mutta onko kukaan täällä onnistunut "näyttämään kaikille"? Olisi kiva kuulla jotain kannustavia esimerkkejä. Siis ei mitään negatiivisia kostojuttuja vaan sellaisia, että menestymällä olisi "näyttänyt kaikille". No, menestyshän on paras kosto, sanotaan.
Olen kyllästynyt olemaan koko ikäni se väheksytty ja päähän potkittava, mutta en osaa päättää, olisiko parempi "näyttää kaikille" vai yksinkertaisesti lakata välittämästä enää kenenkään mielipiteistä.
Kommentit (50)
Ei mua kiinnosta näyttää kenelläkään yhtään mitään. Olen onnellinen, ja se riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut ylipainoinen aina. Joskus vaan muutaman kilon, joskus ollut 60 kiloa liikaa painoa. Ikuinen haaveeni ollut se, että joku päivä olen laihtunut ja näytän hyvältä ja näytin kaikille, että kyllä tähän pystyy. No en ole vielä pystynyt, edelleen jonkin verran ylipainoa.
Mutta, olin vuosia kotiäiti ja sen jälkeen tein vaan pätkätöitä. Jossain tehtaissa, koska luulin etten parempaan pysty. Tavallaan alistuin omaan asemaani. Ystävilläni ja miehelläni on upeat urat ja mä olin aina se huonompi, mutta en ole koskaan myös kokenut mitään näyttämisen tarvetta. Somessa aiemmin pidin ammattini piilossa, ettei vanhat luokkakaverit saa tietää. Sattuman kautta päädyin alalle, jossa oikeasti pärjään. Ilman koulutusta (paitsi työpaikalta hankitut) olen edennyt hyvin pitkälle ja todella nopeasti. Olen työssä, jossa mua ihaillaan, jossa apuani kaivataan ja jossa saan itse päättää omien työpäivieni kulun. Sattumoisin oman urani kanssa kävikin niin, että näytin kaikille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä lisää vielä, että lähtökohtaisesti haluaisin menestyä vain parantaakseni omaa ja läheisteni elämää.
Mutta aina välillä nousee pintaan kiukku ja katkeruus siitä, miten esimerkiksi a) sisarukseni silmissä olen selkeästi vähäpätöinen, toisarvoinen henkilö, b) vanhat ystävät eivät ole enää tuntevinaankaan, koska elämäni ei mennyt (itsestäni riippumattomista syistä) kuten piti, ja c) uudetkin tuttavat katsovat nokanviertä pitkin heti, kun huomaavat, etten olekaan koulutuksestani huolimatta mikään menestyjä.
Esimerkkinä b:stä: lähetin entiselle parhaalle ystävälleni joulukortin, koska hän tuli mieleeni. (Meidän väleissä ei ollut mitään draamaa, kasvettiin vaan erilleen vuosia sitten, ja hänellä on nykyään ihan erilainen "menestynyt" elämä kuin minulla.) Ihan tavallisen joulukortin. Katsoin osoitteen tiedustelusta. Kun näin myöhemmin kyseisen ystävän äi
"Kujaa että sinua on sivuutettu, jätetty huomiotta. Mutta huomaatko, että syistä et ehkä voi tietää. Ei voi tietää, ellei ystävä niin ihan sanonut, että syy ollapiittaamatta kortista liittyisi jotenkin köyhyyteen tai menestymättömyyteen. Ehkä hän vain kokee ajautuneenne erilleen tai muuta. Tunnut korostavan itse menestymistä ja varakkuutta, mutta onko varmasti niin, että muidenkin osalta siinä on syy hyleksimiselle?"
Niin, eihän sitä tosiaan tiedä. Voin olla toki muutenkin epämiellyttävä ihminen. Mutta jostain syystä ne vanhoista kaveriporukoista pois pudonneet ovat järjestään sellaisia ihmisiä, jotka ovat muutenkin vähän epäonnistuneet elämässään. Sattumaa? Ehkä, en tiedä.
Olen onnistunut ja useampaan kertaan, tai useammassa eri asiassa.
Olin koulussa se omituinen, ruma tyttö, joka pukeutui epämuodikkaasti ja jota tietysti kiusattiin ja suljettiin porukan ulkopuolelle. Mussa oli vähän häirikön vikaa, joten en saanut kannustusta myöskään opettajilta. 90-luvulla koulussa ei uskottu, että kenestäkään tulee koskaan mitään.
Huonot valinnat johtivat toisiin huonoihin valintoihin ja väkivaltaisesta päihdeperheestä oli vaikea ponnistaa muualle kuin koulut keskeyttäneeksi työttömäksi, mielenterveyspotilaaksi ja lopulta myös luottotiedottomaksi. Päihdeongelmaa ei onneksi ehtinyt geeneistä huolimatta kehittyä riesaksi...
Ikävuodet 17-30 olin todellakin menetetty tapaus. Ihan lääkärien toimesta toivottomaksi ja työkyvyttömäksi leimattu.
Mutta minäpä näytin kaikille. Yli 3-kymppisenä opiskelin alemman korkeakoulututkinnon ihan uudelle alalle, työeläkevakuutusyhtiön subventoimama tosin. Kävin läpi velkajärjestelyn ja olin pari vuotta töissä, minkä jälkeen opiskelin vielä ylemmän korkeakoulututkinnon. Ja mikä tärkeintä, keskityin kasaamaan pään kuntoon ja kehittämään luonnetta: rohkeutta, päättäväisyyttä, karismaa.
Nyt kuulun parhaiten tienaavaan desiiliin unelmieni työssä (ei edes tunnu työltä). Olen naimisissa upean miehen kanssa ja asun ihanassa, joskin vähän kalliinpuoleisessa omistusasunnossa. Minulla on sijoituksia ja saan niistä jopa tuottoja välillä. Pystyn (menneisyydestä huolimatta) tukemaan taloudellisesti ikääntyviä vanhempiani. Enää en kuule kuin ihailevia kommentteja, mutta hauskaa on se, ettei nykyisen elämäni ihmisillä ole mitään aavistusta "vaikeasta" taustastani. Kuulen usein, että "helppoahan sun on, kun sä oot noin upea!" ja ajattelen, että tietäisivätpähän vain, kuinka helppoa tämä on ollut...
Muutos on aina mahdollista, mutta sun itsesi vuoksi, ei koston takia. Se ei motiivina kestä kaikkea sitä, mitä muutokseen vaaditaan.
tavallaan toteutin aika mahdottomia haaveitani, vaikka tausta tosi vaikea ja olosuhteet. pääsin alalle jonne vaikea päästä,koulun opintoohjauksessa sanottiin että mahdotonta päästä,hain kuitenkin ja pääsin. tässä on kuitenkin se puoli, että vaatii uhrauksia ja vaivannäköä totettaa unelmia ja nähdä vaivaa ja se on tehtävä vain, koska itse haluaa ,ei muiden ajatusten takia, ettei elä jotain näyttämis elämää ,vaan itselle mieluista elämää. jos on ystävällinen ihminen ja tekee mitä tahansa duunia, niin sen on riitettävä kaikille ja tavallinen elämä on ok elämää,mun mielipide.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"En kyllä! Mutta mietin vain onko mitään esimerkkejä siitä, että tällainen olisi motivoinut ihmisiä eteenpäin.
Joskus sitä on niin väsynyt kaikkeen, että tulee miettineeksi, olisiko tällainen negatiivinenkin motivaatio parempi kuin ei mitään."
Tämä ei ehkä ole sellainen suuri menestystarina, jota haet. Mutta lukion kolmannella olin ihan laiminlyönyt matikan, jota olin kaks ekaa vuotta hikaroinu. En tehny läksyjä enkä harjotellu kokeeseen. Sitten olikohan joskus keväällä, kun oli koulua enää vähän jäljellä, yksi mun hyvistä ystävistä totesi (mun matematiikan suoriutumiseen liittyen), että "Sä oot jo ollu niin pitkään rappiolla, ettet sieltä enää nouse."
Jumankekka, että otti luonteen päälle! Olin kyllä muutenkin aikeissa tsempata lukulomalla ennen kirjoituksia, mutta sain tuosta lisäpontta. Kun matikan yo-kokeen jälkeen oli opettajan laskemat tulokset näkyvillä, tää kaveri kysyi multa, montako tehtävää sain tehtyä. Olin saanut tehtyä samat 8 kuin hänkin ja se suuri tyydytys, kun hänen suunsa loksahti auki! Hän sai lopulta pisteen enemmän kuin minä, mikä hänelle suotakoon. Minulle riitti, kun sain sen L:n.
en malta olla kommentoimatta,
itse olen matkalla. Tajusin, että en ole koskaan aikaisemmin elämässäni onnistunut olemaan mielestäni hyvässä fyysisessä kunnossa. Tällä tarkoitan sitä, että omasta mielestäni juoksu kulkee, rauta nousee ja peilistä näyttää hyvältä.
Sitten tajusin, että juuri siitä tässä kaikessa on kyse. En tee sitä siksi, kun se on helppoa vaan siksi kun se on ihan todella vaikeaa juuri mulle. Todistan sen itselleni että teen sen, koska se oli eritoten mulle vaikeaa. Siis se tunne, että sä teet jotain, koska juuri se on ollut jotain missä sä olet huono ja selvästi muita jäljessä.
Joten ainoa asia joka merkitsee on korvien välissä. Ja korvien välissä päätin että ylitän sen vaikeimman tiiliseinän: itseni.
Vähän sama asia, kuin korttipeli, sulla on tietyt kortit joo, mutta sä myös opit pelaamaan yhä paremmin niillä joita sä saat. Kaikki eivät tietenkään saa samoja kortteja, mutta mitä sitten? Se on oikeastaan tekosyy. Mulla ei ole samoja kortteja kuin muilla, mutta juuri siksi se onkin niin vaikeaa ja siksi teen sen. Sillä kun onnistun, tunne tulee olemaan paras ikinä.
Jenkit menivät kuuhun, ei siksi, että se olisi helppoa vaan siksi että se on vaikeaa.
Ei se ole mikään saavutus, että lahjakas juoksija treenaa ja tulee parhaaksi. Tai onhan se.
Mutta mua inspaa enemmän se kookas, kiusattu poika, joka ei koskaan antanut periksi ja hänestä tuli jotain jota hänestä ei pitänyt voida tulla. Kun mahdoton tehtävä onnistuu. Se inspaa! Mua inspaa, kun ihmiset ylittää itsensä.
Korvien välistä se kaikki lähtee. Ja mä olen matkalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perheeni ja sukuni on täynnä työnarkomaaneja, joille kaikenlainen laiskuus (heidän sanansa) on kauhistus. Itselleni taas heidän työn ja rahan palvontansa on vastenmielistä, ja kauan sitten aloin valmistautumaan elämäni näytökseen, joka jatkuu yhä. En ollut päättänyt, milloin näytökseni alkaa, mutta työsopimusten välillä sairastuin ja jouduin pitkälle saikulle. Jo tuo heikkous (heidän sanansa) sai osan repimään pelihousunsa, joten jatkoin saikun jälkeen omaa lomaa ja odotin, milloin tulee, oletko vieläkin saikulla -kysymys, johon vastasin, että en ole. Kun kysyttiin, mitä sitten teen, jos en ole saikulla, hymyilin ja jätin vastaamatta, mistä riemu vasta repesikin ja jatkuu yhä.
Viimeisin teoria on, että olen voittanut lotossa ja elelen voittorahoilla, koska en kuulema voi mitenkään muuten rahoittaa elämääni, koska en tienaa mitään verotuksen mukaan. (Kyllä, perheeni ja sukuni ovat niin kyyliä, että kaivoivat verotukseni, jotta saisivat tietää, mitä teen ja millä rahoitan elämäni.) Eivät kuulema lopettaisi työntekoa, vaikka voittaisivat, miten paljon, mikä ei yllätä heidän osaltaan. Kun olen kysynyt, miten lottoamaton ihminen voittaa lotossa, vastaus on ollut luokkaa ei susta ikinä tiedä, kun olet tuollainen paheellinen ihminen.
En ole vielä päättänyt, milloin näytökseni loppuu, mutta sen olen päättänyt, että en tule koskaan kertomaan, miten olen mahdollistanut tämän. Tiedän myös, että en tule koskaan palaamaan entiseen, koska elämässä on muutakin kuin työ ja raha ja haluan, että myös jatkossa elämässäni on muuta runsaasti. Perheeni ja sukuni mielipide on ollut minulle jo kauan yhdentekevä ja olen jo kauan sitten luopunut yrityksestä miellyttää heitä. Heille ei ole koskaan kelvannut, mitä teen, eikä tule kelpaamaan. Osa on lopettanut minulle puhumisen tämän näytöksen aikana mutta osa on suorastaan takertunut minuun ja yrittää saada minut ruotuun huonoin tuloksin. Onpa jo perinnöttä jättämistäkin väläytelty, johon totesin, että antaa mennä, kuka on sanonut, että en kieltäytyisi siitä jo muutenkin. Oma sukupolveni ja myös vanhemmat sukupolvet on luultavasti jo menetetty, mutta uskon, että tämä näytökseni aikaansaama kuohunta tekee hyvää nuoremmille sukupolville ja saa osan miettimään, olisiko elämässä jokin muukin polku kuin se mitä suvussamme niin ahnaasti tyrkytetään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika moni nainen lisääntyvässä määrin onlyfansissa näyttää kaikille.
Ettekö te ikinä kyllästy näihin kommentteihin? Ei näitä voi edes sanoa puujalkavitseiksi enää, pikemminkin se puujalka on lahonnut ja heitetty tunkiolle.
Olet selvästi pudonnut kehityksen kelkasta, vähissä on ne naiset jotka ei jotain esittele onlyfansissa.
🙄 Oletan, että et edes tunne tosielämässä yhtään naisia.
Tule nykyaikaan boomeri.
"Paitsi, että sinä et olet kertonut yhtäkään kunnollista esimerkkiä, jossa joku toinen olisi todellisuudessa pitänyt sinua luuserina. Voi olla, että siskosi pitää, mutta muut sinun tarinasi ovat vain kuvitelmaa, että muut pitävät sinua huonompana. On totaalisen lapsellista väittää, että jos joku ihmettelee, mistä olet saanut osoitteen, niin se tarkoittaisi, että sinä olet hänen mielestään luuseri. "
Äh, paras unohtaa tuo osoitejuttu, kun se oli selkeästi huono esimerkki. Mutta en tietenkään ajatellut niin, että ex-kaveri piti minua luuserina, koska minulla oli hänen osoitteensa :D Vaan niin, että se oli jostain syystä negatiivinen tai epäilyttävä asia, että minulla oli hänen osoitteensa (tämä kävi äidin äänensävystä ilmi). Meillä ei kuitenkaan ollut ikinä minkäänlaista riitaa tai epäsopua. Ainoa syy, miksi voisi olla epämiellyttävää kuulla minusta edes joulukortin verran, on se, että me ollaan nykyään aika alleviivatun korostetusti eri yhteiskuntaluokkaa. Ex-ystävä on "vietämme kesää veneillen ja rapujuhlissa", minä sen sijaan "kas, Pirkka-jauheliha on tarjouksessa".
Mutta se on mennyttä, oikeastaan ihan sama. Ymmärrän jopa, miksi tuossa asetelmassa voi tuntua nololta olla missään yhteydessä. Mutta ymmärrät varmaan, miksi reaktioni tuollaiseen on, "minä näytän vielä teille kaikille".