Minkä takia niin monen hoitoalan työntekijän on vaikeaa tai mahdotonta myöntää, ettei osaa?

Voitko antaa jonkin esimerkin?

Kyllä mä olen asiakkaalle aina sanonut, että oon ekaa kertaa tekemässä jotain asiaa. Esim. aikoinaan opiskeluvaiheessa vielä tuli niinkin simppeli asia kuin avannepohjan ja pussin vaihto. Sanoin asiakkaalle, että teoriassa tiedän miten himma menew, mutta käytännössä olen kerran ollut vaihtoa seuraamassa. Asiakas totesi, että ok, hän sit sanoo jos joku näyttää menevän pieleen. Ja hyvin se homma sitten meni silloin.

Toki kaikki lääkinnälliset laitteet on erikseen ja niissä pitää rohkeasti sanoa kollegalle, ettei osaa ja tulisko joku opettamaan.

Vierailija kirjoitti:

Voitko antaa jonkin esimerkin?

Kyllä mä olen asiakkaalle aina sanonut, että oon ekaa kertaa tekemässä jotain asiaa. Esim. aikoinaan opiskeluvaiheessa vielä tuli niinkin simppeli asia kuin avannepohjan ja pussin vaihto. Sanoin asiakkaalle, että teoriassa tiedän miten himma menew, mutta käytännössä olen kerran ollut vaihtoa seuraamassa. Asiakas totesi, että ok, hän sit sanoo jos joku näyttää menevän pieleen. Ja hyvin se homma sitten meni silloin.

Toki kaikki lääkinnälliset laitteet on erikseen ja niissä pitää rohkeasti sanoa kollegalle, ettei osaa ja tulisko joku opettamaan.

Omat esimerkit, niin omakohtaiset kuin muilta asiakkailta kuullut, ovat psykiatrian puolelta.

Osaamattomuus on näkynyt läpi ja/tai tunteet ovat ottaneet vallan, jonka seurauksena on sählätty jotain.

Lisäksi potilaan kertomaa ei ole edes yritetty varmistaa, vaan potilaan kertoma on kääntynyt niin kollegoille välitetyissä tiedoissa kuin potilasasiakirjoihin merkittynä aivan toisin, kuin mitä kertoja on alunperin tarkoittanut. On kuviteltu, että potilas on tarkoittanut jonkun asian tavalla x ja pidetty sitä totena, vaikka tosiasiassa kuviteltu "totuus" ei ole vastannut alkuunkaan sitä, miten potilas on asian tarkoittanut.

Ja tietystihän kaikki vika on ulkoistettu potilaaseen ja hänen tilaansa.

Minä myönsin, mutta en pystynytkään jäämään hoitoalalle valmistumisen jälkeen. Virheiden pelko oli liian suuri.

Mun kokemuksen mukaan potilaan on vaikea hyväksyä sitä että hoitaja ei tiedä kaikkea eikä osaa vasta kaikkeen.

Osaamiseksi riittää lähinnä se että osaa toimia ohjeiden mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Mun kokemuksen mukaan potilaan on vaikea hyväksyä sitä että hoitaja ei tiedä kaikkea eikä osaa vasta kaikkeen.

Osaamiseksi riittää lähinnä se että osaa toimia ohjeiden mukaan.

Itse taas asiakkaana olisin nimenomaan toivonut, ja psykiatrisen asiakkuuden loppuvaiheissa mielessäni jopa vaadin, että hoitoalan työntekijät, ml. erityisesti lääkärit, kykenisivät myöntämään oman rajallisuutensa.

Omaan oirekuvaan näet kuului se, että pidin muita ihmisiä epärealistisen ideaaleina henkilöinä. Tuo myöntäminen olisi tuonut, ja joidenkin harvojen henkilöiden kohdalla myös toi, omaa ajattelua kohti realistisempaa näkökulmaa.

t. Ap

Epäilemättä maallikolls on paras kompetenssi arvioida hoitotyön osaamista. Psyk.sh.

En ole ikinä missään työpaikalla nähnyt, että joku olisi suoraan myöntänyt, että ei osaa jotain tai teki jotain väärin, kunnes on liian myöhäistä ja silloinkin alkaa yleensä omituiset selitykset, jolla virhe yritetään siirtää jokin muun asian tai henkilön niskaan.

Kiellän nykyään opiskelijoiden läsnäolonkin. Kahdesti olen mennyt siihen lankaan, että annoin opiskelijan tehdä, ja näkyy myös lopputuloksessa lopun elämääni. En usko, että enää pystyisin olemaan kommentoimatta tyyliin kolmas kerta toden sanoo, joten on parempi kieltäytyä kokonaan. 

Koska kokeneemmat kollegat suhtautuvat arvostellen avunpyyntöön. Olen kotihoidossa töissä, ja kerran tuli eteen tilanne, että tuli yllättäen tilanne, jossa piti tehdä invasiivinen toimenpide. Asiakkaan luona oli ohjeet tähän ja minulla olisi ollut oikeudet tehdä kyseinen toimenpide. En kuitenkaan uskaltanut tehdä tätä ilman opastusta, ja soitin kokeneemman apuun. Sain tästä niskojen nakkelua ja roskan arvon.

Tämän vuoksi kaikki eivät uskalla myöntää osaamattomuuttaan.

Vierailija kirjoitti:

Epäilemättä maallikolls on paras kompetenssi arvioida hoitotyön osaamista. Psyk.sh.

Tässä malliesimerkki siitä syystä usean kohdalla. Ylimielisyys tai käytännössä ehkä enempi vaikeus myöntää oma vajavaisuutensa, eli ihmisyys. Ei aina valitettavasti hoitoalan ammattilainen ole oikeassa. Vaikka itsekin näin halusin pitkään uskoa. Kun kyse on kuitenkin toisen ihmisen asioista, ja elämästä, ei ammattilainen välttämättä pysty saamaan "käyttöönsä" kaikkea tietoa päätösten pohjaksi, eli koko kuvaa. Tämä ihan johtuen vaikkapa siitä, että edes potilas itse ei osaa, tai ei pysty syystä jos toisesta kertomaan kaikkea niin että hänet ymmärrettäisiin oikein. Ja yämän voi potilas itsekin ymmärtää vasta liian myöhään. Eli ei tiedetä, että ei tiedetä vielä kaikkea. Tai ei osata odottaa, että voisi tulla vastaan tilanne, jossa ei tiedetä vielä kaikkea. Se on sokea piste, jota ei luonnollisesti nähdä.

Monella hoitoalalle hakeutuneella on myös ylivoimakas "hoivavietti", jolla haetaan läheisriippuvuuden suuntaan menevää hallinnantunteen tuomaa täyttymystä. Tämä on ongelma juuri siksi, että kyse on toisten ihmisten elämästä. Tämä tulee esiin siinä, että on tarve auttaa ja autetaan sellaisin keinoin, joita nimellisesti voidaan kutsua auttamiseksi, mutta käytännössä siitä ei ole apua potilaalle, vaan jopa päinvastoin. Ongelma tulee ilmi (potilaalle) siinä vaiheessa, kun yrittää asian tuoda esiin, eikä tätä haluta kuulla tai ottaa todesta.

Eli miksi haluaa "auttaa" jos avusta ei kerran ole apua? Silloin usein näkee sen, että tämä toiminta on alitajuista, eikä ammattilainen halua myöntää toimivansa enemmän omien sisäisten vaikuttimien ohjaamana (=auttaja saa auttaa, eli riittää kun tekee asioita, jotka auttaja itse kokee auttavan potilasta, ei henk koht merkitystä saako potilas avun) kuin ammattillisen osaamisensa kautta toisen elämään vaikuttamisesta (=se, että avuntarvitsija saa tarvitsemansa avun). Tällöin joutuisi myöntämään oman vajavaisuutensa ja se kolauttaisi tietysti egoa. Eli olisi henkistä henkilökohtaista kuormaa työstä, kun usein halutaan nähdä, että on jo "valmis" työssänsä.

Tämän kommentoineella psyk. hoitajalla selkeästi on suoraan kyseessä tuo egon huuto. Eihän nyt ammattilainen voi olla väärässä, vaan hänellä on jo kaikki maailman tutkittu tieto hallussa. Kaikki tulevakin tieto on jo selvitetty. Kaikki kokonaisuudethan nyansseineen ja harvinaisine yhdistelmineen ja olosuhteiden vaikutuksineen on jo kaikille opetettu, ja ne on huolella opiskeltu ja 100% ymmärretty. :) Ja oletan, että olet tästä tietysti täysin eri mieltä, ja se on ok, olen huomannut kantapn kautta, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka pystyt reflektoimaan ja osaavat kyseenalaistaa niin maailmaa, muita kuin itseäänkin. Sitten on niitä, jotka eit syys tai toisesta siihen kykene, ja se on tavallaan ihan ok, tavallaan ei, sillä potilaan pitäisi saada apu, mutta aina ei voi voittaa. Ja elämä nyt vaan on semmoista, ei sille mitään voi.

Vierailija kirjoitti:

Epäilemättä maallikolls on paras kompetenssi arvioida hoitotyön osaamista. Psyk.sh.

Esimerkiksi tilanteessa, jossa asiakas itsekin huomaa vointinsa huonontuneen "hoidon" seuraavana?

Ja ainakin itselle hoitosuhteiden alkuaikoina opetettiin asia, jota ei nykyään juuri tunnuta, ainakaan yleisesti, opettavan. Nimittäin se, että hoidon tehtävänä on opettaa asiakas itse hallitsemaan ja hoitamaan sairauttaan. Siinä voittavat kaikki, niin asiakas, hoitava taho kuin yhteiskuntakin.

"Parantunut hoidosta huolimatta."

t. Ap

Hoitotyöntehtävä ei ole opettaa ketään. Pikemminkin ohjata. On täysin potilaan itsensä päätettävissä ottaako hän ohjausta tai hoitoa vastaan vai ei. Koulussa on opettajia sairaalassa ei.

Kiitos tästä erittäin ajankohtaisesta ja hyvästä aloituksesta myös omalta kannaltani. Olen ollut pakotettu jopa arvostelemaan ja "kinaamaan" siitä, kun mikään asia ei tunnut hoituvan parhain päin eikä oteta opiksi virheistä ja toimimattomista malleista, hyväähän siitä ei seuraa, mikäli heitä arvostelee virheistä, MUTTA HE EIVÄT OLE MINKÄÄN JALUSTAN PÄÄLLÄ SEISOVAA AMMATTIKUNTAA, jota EI SAA ARVOSTELLA. Kyllä vain saa ja sen aio tehdä myös jatkossa. Nokka pystyssä ottavat kritiikin vastaan, pitää laskea sitä nokkaa sen verran, ettei sadevesi valu sieraimiin!

Vierailija kirjoitti:

Hoitotyöntehtävä ei ole opettaa ketään. Pikemminkin ohjata. On täysin potilaan itsensä päätettävissä ottaako hän ohjausta tai hoitoa vastaan vai ei. Koulussa on opettajia sairaalassa ei.

Termeillä voi aina kikkailla ja ei koulussakaan opettaminen toimi jos ei oppilas tai opiskelija ole halukas ottamaan oppia vastaan.

t. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kokemuksen mukaan potilaan on vaikea hyväksyä sitä että hoitaja ei tiedä kaikkea eikä osaa vasta kaikkeen.

Osaamiseksi riittää lähinnä se että osaa toimia ohjeiden mukaan.

Itse taas asiakkaana olisin nimenomaan toivonut, ja psykiatrisen asiakkuuden loppuvaiheissa mielessäni jopa vaadin, että hoitoalan työntekijät, ml. erityisesti lääkärit, kykenisivät myöntämään oman rajallisuutensa.

Omaan oirekuvaan näet kuului se, että pidin muita ihmisiä epärealistisen ideaaleina henkilöinä. Tuo myöntäminen olisi tuonut, ja joidenkin harvojen henkilöiden kohdalla myös toi, omaa ajattelua kohti realistisempaa näkökulmaa.

t. Ap

Lääkäri ja hoitohenkilökunta toimii sen tieteellisen tiedon perusteella joka heillä on saatavillaan. Ei heidän toimenkuvaansa kuulu alkaa kertomaan potilaalle mitä he eivät osaa. 

Psykiatriassa tämä vielä korostuu, koska osa potilaista on persoonallisuushäiriöisiä. Se ei myöskään ole järkevää potilaiden kanssa, joilla on pelkotiloja. Yleensä persoonallisuushäiriöiset potilaat kiusaa pelkotiloista kärsiviä potilaita supattamalla korvaan että "ei nuo tiedä mitään, en ne voi auttaa sinua" ja näin pyrkivät luomaan osastolle levottomuutta. Levottomuuden luominen on osa tällaisen potilaan keinovalikoimaa, kun hän haluaa itselleen etuoikeuksia tai ihan vaan kiusata. 

en osaa myöntää että en osaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hoitotyöntehtävä ei ole opettaa ketään. Pikemminkin ohjata. On täysin potilaan itsensä päätettävissä ottaako hän ohjausta tai hoitoa vastaan vai ei. Koulussa on opettajia sairaalassa ei.

Termeillä voi aina kikkailla ja ei koulussakaan opettaminen toimi jos ei oppilas tai opiskelija ole halukas ottamaan oppia vastaan.

t. Ap

Vastuu sinusta on kuitenkin sinulla itselläsi ei sillä lääkärillä. Ihan sama myöntääkö hän sitä että ei välttämättä edes halua sinun paranevan.

Hoitoalalla egot tuntuu kasvavan työkokemuksen myötä ja sitten ei enää osata sanoa: en osaa tai en ole varma tästä asiasta, mutta otan asiasta selvää. Samalla palautteen ottaminen vastaan vaikeutuu.

Tosin tätä egoilua näkyy nykyään myös opiskelijoilla, jotka vasta harjoittelevat, mutta niin vaan he tietävät kaiken paremmin...

Mistä asiasta se hoitotyöntekijä on vastuullinen ottamaan selvää?