Lue keskustelun säännöt.
Minusta on tullut tyhjä. Ei mitään sisältöä kun puhun muille. Tuntuu, että toiset on tosi eläväisiä mutten itse pysty samaan.
28.04.2024 |
Tiedättekö kun tuntuu kuin ei olisi oikein edes olemassa/elossa sielullisesti.
Ihmiset puhuvat ja keskustelevat mutta minä heitän vain jotain kommentteja ja yritän olla jotenkin menossa mukana. Sisällä en kuitenkaan tunne, on hajamielinen ja väsynyt olo.
Puhun mitä sattuu, en ole läsnä. En saa todellista yhteyttä keneenkään.
Ajattelin hommata lemmikin jos sellaisen kautta taas heräisin sielullisesti henkiin.
Kommentit (26)
Nih, sanopa nyt milloin sitä ihminen kokee elävänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei muillakaan ole. Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten.
Täällä sama. En edes jaksa ajatella mitä suusta tulee...
(Siis muotoilen lauseet välillä todella oudosti.)
Lisäksi mulla on huono muisti, huonompi kuin muilla ,jopa paljon paljon vanhemmilla.
Enkä naura hetkessä mahanpohjasta kuten joku toinen siinä hetkessä.
T. Eri
Vierailija kirjoitti:
Täällä sama. En edes jaksa ajatella mitä suusta tulee...
(Siis muotoilen lauseet välillä todella oudosti.)
Sama, mistä voi johtua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mene katsomaan vaikka lapsia ja koiria. Ei ole hyvä elää vain oman pään sisällä.
Vierailija kirjoitti:
Täällä sama. En edes jaksa ajatella mitä suusta tulee...
(Siis muotoilen lauseet välillä todella oudosti.)
Sama juttu. Tai kun on jotenkin niin väsynyt monella tapaa niin sitten vaan selittää menemään jotain ja toivoo että porukka ymmärtää, väliläkö sillä Joskus on pakko tsempata esim työasioissa mutta kuitenkin on aika inhottavaa kun on tullut tällaiseksi sieluttoman tylsäksi jo tässä iässäkin. Oikeasti stressaan tosu paljon sisällä mutta toisaalta olen myös jotenkin niin tyhjä, stressaan sitäkin.
Pitäs herätä eloon taas. Ihan kun olis jumissa. Ehkä olen liikaa yksin mutta ei sekään tietyllä tapaa täysin oma valintani kai ole. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla selittänee että olen paljon ollut yksin,
Olen ainoa lapsi, eikä kavereita ole ollut liiaksi missään vaiheessa,
Vanhemmat eivät olleet varsinaisia keskustelijoita,
Olen ollut arka puhumaan,
Traumat, uupumus, lääkkeet.
Olen ollut läpi elämäni varautunut erinäisistä syistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen koiran hankkimista. Koira pakottaa ulos. Koiran kautta tutustuu muihin koira ihmisiin. Koira ei arvostele. Saat koirasta jonkun josta huolehtia.
Muistan jo tosi nuorena tällaista olleen.
Alle 12-vuotiaana olin esimerkiksi vielä todella eloisa. Oikein iloinen pursuava hassu pieni ihmisen alku. Levitin sitä energiaa muillekin ja muistan miten vapauttavaa se elämisen hetkessä oleminen oli.
Kuitenkin kun eräs tärkeä henkilö muutti sitten todella kauaksi pois, jolta olin saanut pyyteetöntä rakkautta sen astisen ikäni ja jäin alkoholistien kanssa ja sisarusten kanssa elämään niin jokin lamppu sammui. Aloin myös sitten jo varhaisteininä juomaan ja minua käytettiin seksuaalisesti hyväksi eri porukoissa. Sitten tuli väkivaltaisia kumppaneita, talousvaikeuksia, abortti ja muuta sellaista. Onneksi oli ystäviä joiden kanssa sitten kaikenlaista teimme mutta aloin jotenkin voimaan todella huonosti eikä koulun käynnistä tullut mitään. Jouduin muuttamaan alaikäisenä vanhemman luota pois.
Menin kyllä nuorena töihinkin ja menestyin hienosti, minusta olisi voinut tulla siellä mitä vain ja sain paljon hyvää osakseni kovalla työllä. Kuitenkin olin jo niin rikki monella tapaa että sabotoin elämääni pahasti ja uuvuin. Sitten join liikaa. Tuli vielä väkivaltainen suhde ja jälleen talousongelmat ja romahdin tyystin. Koko elämä on ollut ihan ihmeellistä selviytymistä nuoresta asti. En ole osannut suojella itseäni.
Nyt on uusi ammatti, olen yksin ja teen töitä. Juon harvoin mutta olen aika sisäänpäin kääntynyt. Olen empaattinen ja herkkä mutta en pysty oikein päästämään ihmisiä kovin lähelle.
Haluaisin käydä juttelemassa terapeutin kanssa. Ehkä siitä voisi olla vähän apua. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla myös jonkunlainen lamppu sammunut elämästä. Kun tapaan niitä harvoja kavereitani, niin olin suurimman osan ajasta hiljaa ja muut puhuvat työjuttujaan ja koulujuttujaan ja kaikkea. Minä en osaa sanoa mihinkään mitään, tuntuu ettei minun kommenttini kiinnosta ketään tai ne lytätään samantien. Vaikka on kivaa nähdä kavereita, niin silti tyhjä olo. Nuorena odotin innolla kavereiden kanssa oleilua. Sama töissä ja joka paikassa. Odotan vain kotiinpääsyä, yksin, omaan rauhaani.
Kaikki keskustelut menevät ohitse kuin juna ja jos olen osallisena keskusteluun, odotan vain sen loppuvan ja haluan siitä "piinapenkistä" pois. En muista hetken päästä, että mistä on puhuttu ja mitä. Suurin osa minun kommenteistani ihmisten kanssa puhuessa on tyyliin "aijaa, okei, ahaa, niin, jaajaa, ok". Haluan vain olla kotona, rauhassa, tehdä omia juttujani, ottaa ehkä vähän viiniä ja levätä. Ei ole enää paljoakaan, mikä kiinnostaisi minua. Enkä ole edes neljääkymmentä vielä. Joku lamppu on hiipunut.
Vierailija kirjoitti:
Minulla myös jonkunlainen lamppu sammunut elämästä. Kun tapaan niitä harvoja kavereitani, niin olin suurimman osan ajasta hiljaa ja muut puhuvat työjuttujaan ja koulujuttujaan ja kaikkea. Minä en osaa sanoa mihinkään mitään, tuntuu ettei minun kommenttini kiinnosta ketään tai ne lytätään samantien. Vaikka on kivaa nähdä kavereita, niin silti tyhjä olo. Nuorena odotin innolla kavereiden kanssa oleilua. Sama töissä ja joka paikassa. Odotan vain kotiinpääsyä, yksin, omaan rauhaani.
Kaikki keskustelut menevät ohitse kuin juna ja jos olen osallisena keskusteluun, odotan vain sen loppuvan ja haluan siitä "piinapenkistä" pois. En muista hetken päästä, että mistä on puhuttu ja mitä. Suurin osa minun kommenteistani ihmisten kanssa puhuessa on tyyliin "aijaa, okei, ahaa, niin, jaajaa, ok". Haluan vain olla kotona, rauhassa, tehdä omia juttujani, ottaa ehkä vähän viiniä ja levätä. Ei ole enää paljoakaan, mikä kiinnostaisi minua. Enkä ole ed
Ymmärrän sinua.
Itsekin joskus todella innolla näin kavereita ja muita ihmisiä. Ihan kuin elämässä olisi ollut jokin tarkoituskin. Joskus kaipaan sitä valtavasti, että olisin innoissani ja spontaanisti saisin idean jota lähden toteuttamaan kuin ennen. Esimerkiksi vaikka soitto kaverilla ja lähdetään reissun päälle tai edes kahville tai muuta. Sen sijaan sellaiset tilanteet jo ajatuksen tasolla stressaa kun pitäisi olla jotenkin virkeän ja iloisen oloinen. Jotenkin niin täynnä elämää.
Töissäkin tämä hävettää kun kuuntelen muiden suunnitelmia ja elämää. He myös keksivät kaikenlaista. Itse vain kuljen jotenkin mukana ja olen onnellinen heidän puolestaan kun näen sen kipinän siellä kaikessa tekemisessä. Toki eihän kaikki ole sitä miltä näyttää mutta siis kyllä lähtökohtaisesti ihmisestä näkee kun on tavallaan elämän imussa mukana.
Minä myös unohdan suurimman osan osan käydyistä keskusteluista. Ne on sellaisia selviytymisiä nekin tietyllä tapaa kun täytyy jaksaa feikata olevansa toisen puolesta innoissaan tai muuta. Osaan kyllä olla iloinen toisen puolesta mutta en oikein eläytyä enää siihen intoon.
Tuntuu että kaikki taidotkin ja luovuus ovat kadonneet. Ei oikein jaksa tehdä asioita kuin sinne päin jotenkin. Joku kakun leipominenkin on työn takana jos ajattelen että olis kiva ilahduttaa toisia. Ennen se tuli suoraan jostain sisältä mutta kaikki se sellainen elämän isot ja pienet ilot ovat vaan niin väkinäistä tekemistä.
Minä vaan toivoisin, että joskus tuntisin vielä olevani elossa oikeasti. Tsemppiä muillekin. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko ketään, joka on päässyt tyhjyydestä ja näistä tunteista takaisin eläväiseen elämään??
Minäkin olen siis vielä alle 30v ja sekin tuottaa tavallaan sitä painetta tässä. Monet ystäväni elävät ihan minulle vierasta elämää. Haaveilevat matkoista, perustaneet perheen, ostaneet omistuksia ja vaikka mitä tällaista. Minä vaan ajelehdin enkä oikein osaa edes haaveilla mistään tuollaisesta. Hankin lemmikin vain, teen töitä ja yritän jotenkin vain kulkeutua johonkin suuntaan.
Tuo aikaisempikin kertomus nuoruudesta aikuisuuteen ei ollut mitään säälin hakemista, en kaipaa sellaista ollenkaan mutta yritän vain miettiä, että onko tämä jotain elämän pettymysten tuomaa uupumusta ja väliaikaista vai tällaiseksiko sitten vain jään ja elämä lipuu ohi. Tiedän, että minun vastuulla on se millaiseksi elämäni luon mutta yrityksistä huolimatta en ole sitten vain onnistunut tekemään siitä sittenkään mitään selkeää kokonaiskuvaa jossa kaikella olikin tarkoitus vaan ajelehdin edelleen. Ap
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen siis vielä alle 30v ja sekin tuottaa tavallaan sitä painetta tässä. Monet ystäväni elävät ihan minulle vierasta elämää. Haaveilevat matkoista, perustaneet perheen, ostaneet omistuksia ja vaikka mitä tällaista. Minä vaan ajelehdin enkä oikein osaa edes haaveilla mistään tuollaisesta. Hankin lemmikin vain, teen töitä ja yritän jotenkin vain kulkeutua johonkin suuntaan.
Tuo aikaisempikin kertomus nuoruudesta aikuisuuteen ei ollut mitään säälin hakemista, en kaipaa sellaista ollenkaan mutta yritän vain miettiä, että onko tämä jotain elämän pettymysten tuomaa uupumusta ja väliaikaista vai tällaiseksiko sitten vain jään ja elämä lipuu ohi. Tiedän, että minun vastuulla on se millaiseksi elämäni luon mutta yrityksistä huolimatta en ole sitten vain onnistunut tekemään siitä sittenkään mitään selkeää kokonaiskuvaa jossa kaikella olikin tarkoitus vaan ajelehdin edelleen. Ap
Ihan samanlainen ajelehtia minäkin olen aina ollut. Vaikein kysymys mitä voi olla, on "missä näet itsesi viiden vuoden päästä?". No mistä minä tiedän! :D Sen näkee sitten. Ei ole mitään tavoitteita eikä päämääriä ja viisi vuotta eteenpäin tuntuu järkyttävän pitkältä ajalta. Sitten kun miettii taaksepäin, niin 10 vuotta on hurahtanut ihan tuosta vaan ja mietin, että voivoi kun olisin aloittanut sitä ja tätä 10 vuotta sitten, niin nyt minulla olisi sitä ja tätä. Mutta en koskaan aloita. Jos koittais tänään saada astiat tiskattua, siinä tavoite.
Vierailija kirjoitti:
Suosittelen koiran hankkimista. Koira pakottaa ulos. Koiran kautta tutustuu muihin koira ihmisiin. Koira ei arvostele. Saat koirasta jonkun josta huolehtia.
Koira ei saa olla väline. Koira tuo myös ongelmia ja kustannuksia. Ei ne koiraihmisetkään mikään oma ihana ryhmänsä ole, vaan samoja kusipäitä kuin muutkin. Melko tyhjää on jos elämä ja jutut pyörii yksinomaan koiran ympärillä.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä löydät rakkauden. Se pistää eloon. Lemmikki voi auttaa myös.
Kukaan ei jaksa toisen lemmikkijuttuja kuunnella, siis ihan oikeasti.
Vierailija kirjoitti:
Ei muillakaan ole. Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten.
Juuri näin. Ei pidä aliarvioida omien juttujen sisältöä, vaan antaa tulla ulos vaan. Joskus voi joku asia jotain toista ehkä kiinnostaakin.
Ehkä löydät rakkauden. Se pistää eloon. Lemmikki voi auttaa myös.