Olen niin introvertti-selitykset työelämän suhteen

Eiköhän tässäkin asiassa ole monta eri puolta. Olen itse introvertti ja yleisesti en hirveästi perusta tuntemattomien ihmisten seurasta. En ole ujo, sosiaalisesti ahdistunut tai edes kovin vetäytyvä, mutta huomaan kyllä rasittuvani jos pitää olla koko ajan hermolla isossa porukassa ja yrittää pysyä aktiivisena. En pidä juhlistakaan tämän vuoksi, vaikka tunnelmasta pidänkin. Aikuisuus on pakottanut menemään epämukavuusalueelle ja tulemaan vähän ulos kuoresta, se on taito jonka voi oppia. Olen itse tehnyt töitä terveydenhuollon puolella, mikä mielestäni menee kategoriaan asiakaspalvelu. Työt kyllä imee kaiken jaksamisen, mutta ei väsymys silti johdu vain muista ihmisistä vaan myös vuorotyöstä ja kiireestä. Pärjään kaikesta huolimatta työssäni hyvin. Vastapainoksi tarvitsen sitten vaan paljon omaa aikaa. Näissä keskusteluissa aina vähän jää mielestäni huomioimatta, että introverttejä ja ekstroverttejä on erilaisia, ei ihminen ole ikinä vain yhdellä sanalla määritettävissä edes tällaisen ominaisuuden suhteen. Jotkut ovat enemmän ulospäinsuuntautuneita yhdessä tilanteessa ja hyvin vetäytyviä ja oman ajan kaipuisia toisessa tilanteessa. Kaikki työt eivät myöskään sovi kaikille, mutta ei sitä tarvitse selittää introvertti-ekstrovertti janalla. En itsekään haluaisi missään nimessä olla kassatyössä, vaikka ihmisten kohtaaminen sinänsä ei ole ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Ei introverttiys tai ekstroverttiys ole mitenkään suoraviivaista ja kaikilla samanlaista. Työkaverin kanssa tehdään molemmat töitä, joissa ollaan isoissa ryhmissä ja esillä. (Työkaveri jatkuvasti, minä satunnaisemmin.)

Työkaveri on introvertti, mutta on itse hakeutunut tuollaiseen työhön ja pitää siitä. Hänelle etätyöaika oli tuskaa, kun ei nähnyt ihmisiä livenä.

Minä taas olen monien testien mukaan ekstrovertti. Viihdyn noissa tilanteissa ihan hyvin, eivätkä ne erityisesti kuormita minua, mutta en myöskään tarvitse niitä. Korona-aika oli paremminkin ihanaa, kun sai tehdä rauhassa töitä yksin kotona.

Saattaa olla, että olen itse enemmän ambivertti, mutta työkaveri on kyllä ehdottomasti introvertti oikeasti. On aivan puppua, että introvertti eivät kaipaa ihmiskontakteja ja kaikku ekstrovertit haluaisivat koko ajan pöhistä avokonttorissa.

Kuulostaa että olette molemmat ambiverttejä, joilla on vähän eri tavoin painottuneet seuran tarpeet jne piirteet.

Miten tässä keskustelussa on jotenkin sellainen asenne, että kyse olisi työttömistä, jotka välttelevät ottamasta vastaan työtä näillä verttiyksillä. Ei yleensä ole siitä kyse ollenkaan, useimmat kyllä hyväksyy että jos ei mitään muuta työtä ole, epämukavaakin täytyy ottaa vastaan, ainakin kunnes keksii tien päästä itselleen paremmin sopivaan, esim. koulutuspolun. 

Vaan näitä asioita kannattaa miettiä jo ammatinvalintaa tai ammatinvaihtoa tehtäessä. Monet työt on vaativia jo muulla tapaa, voi olla älyllisesti vaativaa tai vuorotyö tai tiukat aikataulut voi kuormittaa tms, ei siihen tieten tahtoen kannata ottaa sitäkin, että valitsee ammatin jossa joutuu sosiaalisuusvaatimuksen takia jatkuvasti olemaan epämukavuusalueella. Jos haluaa tehdä töitä ihmisten kanssa, ei kannata hakeutua koodariksi, siinä "sielu syöpyy" yksin konetta näpyttäessä, eikä kannata hakeutua sairaanhoitajaksi, jos kaipaa yksikseen jonkun analyyttisten ongelmien ratkomista. 

Mä tein ekassa ammatinvalinnassani tässä virheen. Menin opiskelemaan hoitoalalle, koska en suoraan sanoen ollut edes kovin tietoinen nuorena kuinka vahvasti introvertti olen. Valmistuin ja tein sitä työtä muutaman vuoden, mutta tajusin että tämä on jatkuvaa kärsimystä koska en oikeasti halua tehdä työtä ihmisten kanssa. Pystyn, vaan en jaksa. Hakeuduin yliopistolle opiskelemaan tietojenkäsittelyoppia ja valmistuin sieltä. Siitä asti etätyötä tekevänä koodarina. Nyt olen elementissäni, näpyttelemässä yksin konetta kotonani. Jää aikaa ja energiaa vaikka mihin vapaa-ajalla, kun ei "epämukavuusalue" koko ajan hierrä ja rasita.

Vierailija kirjoitti:

Ei pidä paikkaansa, jos on ääripäätä introvertti-ekstrovertti -akselilla. Ambivertit toki pystyvät sopeutumaan ja pärjäilemään hyvinkin monenlaisessa työssä, ja onnekseen useimmat on niitä.Mutta ääripään ekstrovertti kärsii yksinäisessä työssä, ja ääripään introvertti kärsii paljon sosiaalisuutta vaativassa työssä. Useimmat pystyy niihin töihin pakon edessä, mutta se uuvuttaa, turhauttaa ja jopa polttaa loppuun.

Itsehän uskoin alkuun siihen, että introverttiys on joku vika, josta tarvisi "parantua". Jäin yliopiston jälkeen töihin yliopistolle, opetustehtäviin, koska ajattelin että siinähän oppii esiintymään ja olemaan ihmisten kanssa. Mutta sen sijaan että jännitys olisi vähentynyt kun kokemusta tuli lisää, ahdistus sellaisesta työstä muuttui niin suureksi, että jossain vaiheessa tarvitsin rohkaisuryypyn ennen luentoa tai opiskelijaohjausta. Siinä vaiheessa tajusin, että ei tässä ole mitään järkeä. 

 

On jo ihan lähtökohtaisesti järjetöntä vaatia ihmisiltä jatkuvaa epämukavuuasalueella toimista! Johan tuo sana itsessään kertoo, mistä on kyse: on _epämukavaa_. Kuka oikeasti loputtomiin jaksaa sellaista ja pysyy vielä terveenä?

En tiedä kenen keksintö sekin on, että omalta mukavuusalueelta poistuminen tekisi hyvää. Olen kokeillut, monet kerrat, ja en vain löydä sitä voimaantumisen ja itsensä voittamisen fiilistä, mitä siitä pitäisi saada. Se on vain ja ainoastaan epämukavaa, ei mitään muuta. Jälkeenpäin mielessä on vain ei ikinä enää! Ei todellakaan mitään wau, mikä onnistuminen!