Miten päästä yli siitä, ettei tehnyt elämässä toisin kuin teki?

Kellään kokemuksia?

En täysin tiedä, sama ongelma. Se on eräänlainen trauma, johon liittyvät pakkoajatukset. Trauman käsittely saattaa hieman helpottaa.

Myös se voi auttaa, jos mietit, että mitä elämässäsi olisi silloin mitä nyt ei ole. Että voisitko tuoda niitä hyviä asioita tähän nykyiseen elämääsi. Vaikka eri muodossa.

Myös se voi auttaa, että käyt tapahtumaketjua läpi. Mikä johti mihinkin. Ehkä pystyt hyväksymään, että niillä voimavaroilla, tiedoilla ja ympäristövaikutteillasi teit siinä tilanteessa ainoan mahdollisen valinnan. Jos joku muu olisi ollut samassa tilanteessa samalla taustalla, tunteilla ja tiedolla kuin sinä, olisi hänkin toiminut samoin.

Ei mitenkään.

Monta asiaa olisi voinut tehdä toisin, esimerkiksi opiskella ahkerammin. Vaan ei vanhat asiat murehtimalla parane, joten on parempi keskittyä tekemään parempia valintoja tulevaisuudessa.

Ihan hyvin tämä elämä on kuitenkin mennyt.

Olisikohan niin että taustalla on oikeasti joku muu elämääsi liittyvä asia mutta olet tarkertunut opiskeluihin ja ammattiin kun se nyt on ainakin jotakin kovin konkreettista.

Entäpä jos rupeisit tutustumaan itseesi kokonaisvaltaisesti ja siihen kuvaan sitten kytkeytyy nuo opiskelut ja ammatinvalinnat. Itse olen semmoisen homman tehnyt. Näin tein sen:

Rupesin kirjoittamaan (itselleni) koko elämäntarinaani noin viiden vuoden jaksoissa. Kävin läpi koko perheeni isovanhemmista lähtien ja siis kotiolot lapsuudenkodissani. Sitten kävin läpi kaikki kouluajat ja sitten teinivuodet ja kaverit - ihan kaikki mikä vaan tulee mieleen. Kirjoitin jopa sellaisista asioista että minkälainen kalustus meillä oli kotona, mitä ruokia syötiin, minkälaisia vaatteita, tietysti 'harrastukset' sun muut tekemiset ja muistot.

Kummasti TULEE TOSI HYVÄ OLO KUN OIKEASTI TIETÄÄ KUKA ON JA MITEN PÄÄTYNYT SIIHEN MISSÄ NYT ON. Olen kirjoittanut noin viiskymppiseksi saakka ja tarkoitus jatkaa kun tilannekuva taas selkiää - viiden vuoden jaksoissa. OLEN AIKA VARMA ETTÄ PÄÄSET EROON TOMMOSISTA KATUMISISTA. Ihminen ei ole vapaa tekemään mitään valintoja vaan kaikki on siitä kiinni mistä ja minkälaisista piireistä olet kotoisin. 

AIKAA SINULLA ON TÄHÄN - VAI MIKÄ ESTÄISI? Samalla opit kirjoittamaan ja ilmaisemaan itseäsi jos et jo osaa muutenkin. 

Mua on auttanut tuollaisten asioiden sureminen menetyksinä. Lopulta ei enää jaksa niitä miettiä, kun ei siitä mitään hyötyä ole, ja päästää irti.

Minulle uskoon tulo pelasti tästäkin riesasta, eli kun sain ottaa uskoa vastaan Jumalalta.

Siihen loppui katkeruus ja myöskin elämässä epäonnistumisten vatvomiset.

Joka päivä on uusi mahdollisuus. Älä jää menneisyyden vangiksi, Ap. 

Kaikkea hyvää!

Kiitos vastauksista. Ap

Aikahan siihen auttaa, se asia täytyy vaan surra läpi ja sitten jatkaa elämää.

Itsehän pilasin oikeastaan koko elämäni alkoholin takia. Join liikaa ikävuodet 20-45. En sillä tavalla liikaa ettenkö olisi pystynyt käymään töissä yms, mutta illat tissuttelin, ja sen takia en kaivannut esim. puolisoa, lapsia, harrastuksia, ystäviä. Mulle riitti ne loputtomat kaljatölkit. Naureskelinkin välillä ihmisille, jotka ottaa kaikkia raskaita taakkoja lapsista, kun voisi elää tällä tavalla kivasti vapaasti ja boheemisti kuin minä. 

No, lopulta se juominen oli pakko lopettaa kun maksa alkoi vaivata ja arvot oli ihan persiillään. Siinähän sitten tulikin karu pudotus, että mitä vittua, eihän mulla ole elämässäni MITÄÄN. Ei ketään ihmisiä, ei lapsia, työssä olin juuttunut tekemään mahdollisimman helppoja hommia koska ei ollut muuta kunnianhimoa kuin sen keskikaljan lipitys, ei ollut omistusasuntoa... Ja monet asiat oli semmoisia joita en enää voisi saada, esim. se lapsi kun nainen olen. Puolisokin äärimmäisen epätodennäköinen, kun 25 vuotta päivittäin juoneen naisen ulkonäkö on mitä on. Eikä sitä mitään korkeakoulujakaan oikein aleta enää käymään tässä iässä. Eikä lähdetä ulkomaille asumaan tms.

Joten pakkohan se on ollut vaan sopeutua siihen että mun elämä on mitä on, ja se on hyväksyttävä, koska mentaalinen vastaan paneminen vain lisää tuskaa muuttamatta mitään. Kyllähän sitä on sopeutunut aika hyvin jo. Se oli vaan sellainen alkujärkytys että ei hemmetti, minä olen heittänyt kykyni ja lahjakkuuteni ja oikeastaan koko elämäni menemään, eikä sitä voi enää tässä elämässä korjata kuin pieniltä osin.

Jos menneisyys vaivaa tai ei vaivaa, niin muistakaa ettei kukaan investoi menneisyyteen.

Vierailija kirjoitti:

Aikahan siihen auttaa, se asia täytyy vaan surra läpi ja sitten jatkaa elämää.

Itsehän pilasin oikeastaan koko elämäni alkoholin takia. Join liikaa ikävuodet 20-45. En sillä tavalla liikaa ettenkö olisi pystynyt käymään töissä yms, mutta illat tissuttelin, ja sen takia en kaivannut esim. puolisoa, lapsia, harrastuksia, ystäviä. Mulle riitti ne loputtomat kaljatölkit. Naureskelinkin välillä ihmisille, jotka ottaa kaikkia raskaita taakkoja lapsista, kun voisi elää tällä tavalla kivasti vapaasti ja boheemisti kuin minä. 

No, lopulta se juominen oli pakko lopettaa kun maksa alkoi vaivata ja arvot oli ihan persiillään. Siinähän sitten tulikin karu pudotus, että mitä vittua, eihän mulla ole elämässäni MITÄÄN. Ei ketään ihmisiä, ei lapsia, työssä olin juuttunut tekemään mahdollisimman helppoja hommia koska ei ollut muuta kunnianhimoa kuin sen keskikaljan lipitys, ei ollut omistusasuntoa... Ja monet asiat oli semmoisia jo

Tämä oli jotenkin lohduttavaa. Ymmärtää itse vatvovansa turhia. Harmittelen sitä, kun olin hyvä koulussa, mutta opiskelin silti keskinkertaisen tutkinnon. Mutta minulla on lapset, puoliso ja uusi omakotitalo. Ei se työ koko elämänsisältö ole. Vaikka en olekaan tyytyväinen ammatin valintaani, niin olen sentään muuten valinnut oikein. Ihan turhia märisen.

Joskus pitää vaan irrottaa ja päästä eteenpäin. Joillekin asioille ei voinut silloin mitään. Ehkä nyt voi. Ja jos teki väärin, voi aina hyvittää, jos voi. Tai tehdä positiivista muualla, antaa. Ymmärtää ihmisiä enemmän. Joskus keskustelu voi auttaa, paitsi jos toiset tuomitsevia tai toinen.

Itse aloin aikuisena opiskella nuoruuteni toiveveammattia. Vaikka en ehdi enää niitä töitä tehdäkään tykkään silti.