V#ttu mä en tajuu näitä äitejä jotka itkee täällä että

voi tietää etukäteen millaista on murkkuikäisen kanssa? Kiva jos sulla on ollut käytössäsi kristallipallo.

Huutamalla lapsille, vai?



Ripaus empatiaa ei tekisi pahaa sinullekaan.

Kyllähän sitä jaksaa kun on pakko, mutta välillä tekee hyvää tunnustaa itselleen ja muillekin ehkä että ei se mitään herkkua ole ja rankalta tuntuu aina välillä.

Tottakai jokanen väsyy. Oli äiti tai ei. Mutta lapset laittaa vastaan ja kiukuttelee. Se on normaalia, musta on outoa jos ajattelee jotain muuta ja se yllättää millasia kiukkupusseja lapset on.



Jokanen meistä on ollut lapsi ja nuori. Jokanen meistä on nähnyt kavereitten ja/tai sukulaisten esimerkkejä raivareista, tai näkee tuntemattomia lapsia ja nuoria. Samoja ne omat lapset on!



Jos kiukuttelua tulee monta päivää putkeen niin se väsyttää.



On OMAN ITSENSÄ kasvattamisen paikka jos huomaa huutavansa lapselleen takaisin. Ei voi opettaa lasta olemaan lyömättä jos itse käyttää fyysistä ylivoimaa lapseensa.

aikanaan sen murkunkin kanssa. Välillä ottaa kaikki niin päähän että tekisi mieli vaan huutaa ja silloin saatan koneen aukiollessani purkaa tuntojani tänne. Jopa niistä ihan turhanpäiväisistäkin asioista.



Mutta älä pelkää, ei se tarkoita sitä että vauvan kitina tai uhmaikäisen temput olisivat minulle ylivoimaisia. Kyllä varmasti selviän niin niistä kuin muistakin edessä olevista asioista. Joskus tekee vain niin hyvää saada sanoa (=kirjoittaa) ääneen ajatuksensa " Mä en enää jaksa tuon lapsen kanssa!!!!" . Jo heti seuraava hetki voi tuoda helpotuksen ja huomaan omaavani maailman ihanimmat ja suloisimmat lapset!

Terveämpää on sanoa asiat ääneen kuin patoa sisälle ja olla niin kuin ei olisikaan. Voisin lyödä vaikka vetoa että myös sinua kiukuttaa joskus jos saat niitä siuattuja lapsia.

Jos tuollaisista normaaleista arkipäivän asioista pitää ajatella ja kirjoittaa muotoon " en jaksa tuota lasta" niin mitähän ihmettä tekisit jos sinulle sattuisi jokin oikea vastoinkäyminen?!?

kun lapset olivat pieniä niin ei sitä silloin kauheasti miettinyt elämää yli kymmenen vuoden päähän.

Sitä elää tietenkin siinä hetkessä ja ne väsymiset ovat todellisia sillä hetkellä,ja niinhän sen kuuluukin olla.

Nyt kun on murkkuikäisiä niin toki tulee mieleen että olipa elämä tavallaan helppoa pienten kanssa

Mutta ei se poista sitä tosiasiaa ettei saisi välillä väsyä esim uhmiksen kiukutteluun

Aika aikaa kutakin ja joka elämänvaiheessa omat ja erilaiset huolet,väsymykset jne

Ja se sallittakoon

Hiljainen ahdistus on paljon pahempaa.

Pienten lasten äidit painiskelevat pienten lasten murheiden kanssa ja murkkujen vanhemmilla on sitten toisenlaisia vastuksia. En usko että tulevan murehtiminen auttaa tämän hetken tilanteeseen, paitsi jos itse kokee siitä jotain kostuvansa.



Varmasti jokaiselle on terveellistä valittaa välillä. Mutta samalla kannattaa muistaa että pikkulapsiaika on kuitenkin kovin lyhyt. Kannattaa myös nauttia siitä, ennen kuin huomaa sen jo lipuneen ohi.

Vierailija:

Jos tuollaisista normaaleista arkipäivän asioista pitää ajatella ja kirjoittaa muotoon " en jaksa tuota lasta" niin mitähän ihmettä tekisit jos sinulle sattuisi jokin oikea vastoinkäyminen?!?

Se että joskus väsähtää ihan normielämästä ei tarkoita että ei jaksaisi vastoinkäymisiä. Joskus vain on sellaisia päiviä että " ei jaksa tuota lasta, JUURI SILLÄ HETKELLÄ" . Useilla ne hetket menevät onneksi ohi, jopa muutamassa minuutissa. Ja se on normaalia.

Minä olen pienen elinsiirtopotilaan äiti joka ei aina jaksa tuota lasta. Vaikka hän nyt onkin suhteellisen terve, joskus väsyttää, joskus taas tuntui aivan samalta ja yhtä rasittuneelta silloin kun lapsi teki kuolemaa. Kaikkeen kun sopeutuu ja myös normaalielämä voi väsyttää varsinkin silloin kun sillä hetkellä ei ole suurempia ongelmia. Silloin kun niistä pienistä ongelmista tulee isoja.

Mä en todellakaan kestänyt mun esikoistani kun se oli 3-4 vee, mutta nyt se on murkku ja ihan kiva. Ei ne murkut mitään hirveitä ole jos vaivaudut luomaan edes jonkinlaisen suhteen niihin, perustelet rajoituksesi ja vältät kaikkia turhia sääntöjä. Sama tietty pätee niihin pikku-uhmiksiinkin, paitsi että ne eivät juuri kuuntele perusteluja.

Vierailija:

Jos tuollaisista normaaleista arkipäivän asioista pitää ajatella ja kirjoittaa muotoon " en jaksa tuota lasta" niin mitähän ihmettä tekisit jos sinulle sattuisi jokin oikea vastoinkäyminen?!?

Itseasiassa toinen lapsistani on kehitysvammainen ja hänen kanssaan olemme käyneet läpi vaikeitakin hetkiä. Lisäksi hänen lääkityksensä ja kuntoutuksena on osa jokapäiväistä arkea, niin tänään kuin myös vielä vuosia eteenpäin.

Joku tuossa jo hyvin kommentoikin sitä mitä itse tarkoitin. Mielestäni olemme hyvin jaksaneet nuo vaikeatkin hetket, isot leikkaukset ja epätietoisuuden lapsen selviämisestä. Vaikka välillä tuolloinkin heräsi tunteeseen että nyt ovat voimat ihan lopussa. kuitenkin niitä on aina löytynyt sen verran mitä on tarvittu.

Tänään meillä menee hyvin. Erityislapsi on ollut suurinpiirtein terveenä ja kehittynyt monilta osa-alueilta loistavasti. Kuitenkin välillä tuntuu hänen uhmailunsa ja vauvan omat kitinät olevan sellaisia etten sillä hetkellä jaksa enempää. Silloin on hyvä ottaa hetken paussi ja tulla vaikka tänne purkamaan mieltä, hetken päästä kaikki voi jo tuntua aivan toiselta. Itse tunnen jopa jonkinlaista iloa siitä että tänään saan valittaa ja väsyä näistä pikku-jutuista, se kertoo että meillä on asiat hyvin.

Ei vastoinkäymiset tee ihmisestä sen parempaa vanhempaa. Jokaisella hetkellä on omat murheensa. Vaikka tiedänkin tämän päivän murheiden olevan pientä, annan itselleni luvan valittaa niistä. Joskus aikanaan patosin kaiken sisälleni eikä se ollut hyvä systeemi lainkaan...

9