Olen 28-vuotias, ja ikuisesti yksin. Arvatkaa masentaako?

Minäkin ajattelin ja koin, ettei ku-kaan voi ikinä rakastua minuun. Odotin ja kaipasin eikä mitään ilmaantunut. Olin yli 30 v enkä koskaan seurustellut, muutama yhdenyönjuttu vaan. Sitten 34-v. tapasin mieheni, kun olin jo käytännössä luopunut toivosta. Nyt muutama vuosi myöhemmin minulla on kaksi lastakin!



Minä ajattelin joskus sinkkuna hyvinä hetkinä, että jospa minä tapaan sen kumppanin vaikka 40-vuotiaana. Sitten minua harmittaa, jos olen kaikki vuodet siihen asti vain odottanut ja kaivannut, että pitää miettiä mitä voi tehdä sellasita mitä ei esim. perheellisenä voi. Yritin lopulta vain unohtaa koko asian, mutta se oli kamalan vaikeaa.



Sinulla ap on asiat hyvin, koska olet jo rakastanut. Tiedät mitä se on ja tiedät kykeneväsi siihen. Et pakene siät kuten minä tein.



Pidä huolta itsestäsi, rakkaus tulee luoksesi vielä. Usko pois.

että minulle oli toisaalta myös yllätys se, etteivät kaikki elämäni ongelmat ratkenneetkaan miehen myötä. Työni oli edelleen tylsää ja marisin vieläkin turhista asioista! Kun jotain hulluna kaipaa, siitä tulee elämää suurempi asia. Niinkuin kaikki tietää, vaikka elämä voi olla esim perheellisenä parempaa kuin ennen, ei se täydelliseksi muutu... Se on vähän kuin laihdutus: olen täydellisen onnellinen kunhan laihdun 5 kiloa ...

Hei älähän nyt,



nuorihan sinä vielä olet.

Ymmärrän hyvin ajatuksesi ja tunteesi, mutta taatusti eteesi tulee vielä se mies..

Elämä voi jo vuoden päästä näyttää ihan erilaiselta, jos se oikea kävelee vastaan. Älä rakenna ympärillesi muuria.



Toisaalta ilman perinteistä parisuhdettakin voi elää antoisaa elämää. Silloin vain täytyy ehkä miettiä hiukan enemmän _itse_, mikä elämästä tekee hyvän.

Olet todella nuori vielä, vaikkei ehkä siltä tunnukaan. Kaikki on mahdollista, usko ja luota siihen.

Olen pahoillani, että elämäsi rakkaus kuoli. Ja että koet olevasi yksinäinen. Tiedän, miten pohjattoman hirveältä yksinäisyys voi tuntua. Mutta vielä hirveämpää se yksinäisyys on, kun on parisuhteessa, jossa toinen kohtelee sinua kuin ilmaa, tai huonekalua, rekvisiittaa. Hirveintä on olla yksin parisuhteessa. Minun mielestäni.



Olen sinua vanhempi. Jos jotain haluaisin sinulle sanoa on se, että elämäsi ei ole vielä ohi. Monet löytävät todellisen onnensa vasta neli-viisikymppisinä, vanhempinakin. Rakkautta ja läheisyyttä sinä toki kaipaat, oikeutetusti. Tunteitaan ei voi jäädyttää. Ja rakkauden sinä tulet löytämään, se vain on joskus vaikeata tässä maailmassa.



On turhaa sanoa, että nauti nyt sinkkuudestasi. Ei sellaista illuusiota ole paitsi epäonnistuneen suhteen jälkeen. Jos kaipaa rakkautta ja parisuhdetta niin sitä kaipaa. Piste. Ja sinulle on oikeus se löytää. Ja toivon, että löydät sen mahdollisimman pian.



Rakkaudella,



Hippiäiti

Päätin, että mulla on asiat sata kertaa paremmin yksin kuin jonkun miehen kanssa.



Nooh...



Kolmen kuukauden päästä tapasin miehen, rakastuin, muutettiin yhteen... ja 31-vuotiaana sain ihanan lapsen ja nyt 34-vuotiaana elän elämäni parasta aikaa, rakastan, minua rakastetaan ja elämä hymyilee.

Sitäpaitsi tuo rakkaus.. me ei voitu koskaan olosuhteitten pakosta virallisesti olla yhdessä, mutta tunne oli. Ja siitä jäi mieletön kaipuu.



Ei tämä tunnu enää hyvältä tämä juttu. Vaikka olenkin " nuori" niin silti toivo on aika lailla nujerrettu. Ihan todella, mulla menee kaikki iihmissuhteet aina näin.



Kuvittelin löytäneeni nyt sen sielunkumppanin. Kerrankin ihmisen jota kohtaan tunnen jotain, ja tunne on molemminpuolista. Uskalsin pikkuriikkisen verran olla onnellinen ja luottaa että sittenkin on minullekin rakkautta vielä. Olinpa väärässä. Mies ei ollut kanssani tosissaan.. se niistä unelmista ja haaveista. Se siitä sydämestä ja sen typeristä tunteista.



Mitä niin kamalaa mä olen tehny etten mä ansaitse edes toista ihmistä mua rakastamaan? Vai onko mussa jotain niin pahasti vialla ettei mua kykene kukaan rakastamaan?



Muhun sattuu niin lujaa. Itkettää, ei ole enää sitä syliä jossa ois turvallista olla. Ei oo ketään. Vain mä. Taas.

Kyllä sopivia on tarjolla, et vain ole itse huomannut, mikä on sinulle sopiva. Olet elänyt sinkkuelämää ja tehnyt mitä haluat. Parisuhteessa pitää joustaa, opetella uutta rytmiä ja hylätä minä itse-ajatus, tästä eteenpäin olemme me, siis aina kaksi.



Et löydä toista samanlaista kuin edesmennyt, koska ihmiset ovat erilaisia. Anna suurelle rakkaudellesi rauha ja jätä se kultaiseksi muistoksi. Avaa silmäsi uusien ihmisten löytämiseen.



Minä elin 4 vuotta muiston kanssa, sitä vaalien ja sille kaiken pyhittäen. Sitten tuli mies, aivan erilainen, ikääkin 10 enemmän, mutta se opetti minulle elämisen taitoa, kaikesta ei voi pitää kiinni, sovitellen ja toista kunnioittaen saa ihmissuhteen, jossa on turvallista elää, kasvattaa ihania lapsia ja suunnitella tulevaisuutta. Elämä on mahtavaa, kun on sinut itsensä kanssa.



Päästä irti edellisestä, se on suurin este uuden suhteen aloittamiselle.

Olen vain oikeasti aika rikki nyt..



Tuohon " imhen etsimiseen" , minä olen sen etsimisen jo ajat sitten. Ihan oikeasti olen. Mutta ei sitä siltikään mua vastaan ole tullut. Mulle oli jossain vaiheessa jo ihan sama onko sitä parisuhdetta vai ei, kunnes tämä viimeisin sydämeni särkijä astui mukaan kuvioihin. Se oli niin ihmeellistä alusta saakka, siis hyvällä tavalla. Tiedettiin toistemme ajatukset ja kaikki tuntui siltä kuin kohtalo olisi puuttunu peliin ja oisin vihdoin kohdannu " sen oikean" . Luotin, pikkuhiljaa enemmän ja enemmän siihen että mua rakastetaan. Mut eilen sain tietää olleeni niin pahasti väärässä. En mä ymmärrä.. tai no, kai mä ymmärään. On vain niin hirvittävän paha olla nyt.



Mä petyn joka ainoa kerta. En jaksais enää. Jospa se vain on niin, ettei mua varten ole enää rakkautta tässä maailmassa? Se oli ja meni, tälle elämälle ei enempää ole luvassa..



Itkettää..

Vierailija:

Olen vain oikeasti aika rikki nyt..

Tuohon " miehen etsimiseen" , minä olen sen etsimisen lopettanut jo ajat sitten. Ihan oikeasti olen. Mutta ei sitä siltikään mua vastaan ole tullut. Mulle oli jossain vaiheessa jo ihan sama onko sitä parisuhdetta vai ei, kunnes tämä viimeisin sydämeni särkijä astui mukaan kuvioihin. Se oli niin ihmeellistä alusta saakka, siis hyvällä tavalla. Tiedettiin toistemme ajatukset ja kaikki tuntui siltä kuin kohtalo olisi puuttunu peliin ja oisin vihdoin kohdannu " sen oikean" . Luotin, pikkuhiljaa enemmän ja enemmän siihen että mua rakastetaan. Mut eilen sain tietää olleeni niin pahasti väärässä. En mä ymmärrä.. tai no, kai mä ymmärrän. On vain niin hirvittävän paha olla nyt.

Mä petyn joka ainoa kerta. En jaksais enää. Jospa se vain on niin, ettei mua varten ole enää rakkautta tässä maailmassa? Se oli ja meni, tälle elämälle ei enempää ole luvassa..

Itkettää..

Kävin treffeillä urpojen kanssa.



Sitten kuitenkin tapasin miehen, joka olikin kiinnostava. Ja aloimme seurustella. Olemme nyt muuttamassa yhteen.

Yksi ratkaisu on se, että ei etsikään syliä, vaan etsii ihmistä.

yt ketään, joka olisi ollut kiinnostunut minusta - toisin sanoen tosissaan suhteeni- niin että itsekin olisin ollut kiinnostunut hänestä. Juttuja oli kyllä, mutta joko minä en kyennyt kiinnostumaan tai rakastumaan (ex kummitteli vuosia taustalla, vertasin kaikkia miehiä häneen) tai sitten mies ei halunnut viedä juttua loppuun asti. Olen myös pienen lapsen yh (tämä elämäni ensimmäinen rakkaus on hänen biologinen isänsä, mutta ei halunnut jäädä elämäämme).



Sitten kolme vuotta sitten vain vihdoin rakastuin tulisesti, ja mies rakastui myös minuun. Halusi suhteen, lapsen, koko paketin. Kyseessä oli kaverin kaveri, tuttu jo vuosien varrelta. Yllättäen vain huomasimme viihtyvämme toistemme kanssa paremmin, tunteet nostivat päätään. Nyt asumme avoliitossa, suunnittelemme häitä, hän kasvattaa kanssani lastani ja olemme umpionnellisia ja rakastuneita edelleen. Ei siihen tarvita kuin se yksi kerta, joka onnistuu. Yksi mies ja yksi suhde. Se voi tapahtua koska vaan.

Tiedän, miltä sinusta nyt tuntuu. Minustakin tuntui sille vuosia. - Etten koskaan löydä ketään. Epäilin myös, onko ylipäätään mahdollista, että joskus rakastuisin samalla tavalla tai yhtä tulisesti tai kestävästi kuin ensirakkauteeni, jota rakastin varhasiteinistä asti monta vuotta. Mutta nyt minusta ajatus tästä exästäni ja tunteistani häntä kohtaan tuntuu etäiseltä. Nykyinen mieheni täyttää kaikki tunteeni ja tarpeeni.

Joskus joillain ihmisillä ei vain ole onni myötä näissä asioissa,mutta se onni voi kääntyä ihan koska vaan. Äläkä yritä pakottaa tunteitasi ketään kohtaan, ne tulevat jos tulevat kun tulevat.



Toivon sydämestäni, että elämä yllättää sinut jonain päivänä hyvin pian samalla tavalla kuin se yllätti minut kolme vuotta sitten! Pää pystyyn, olet kuitenkin vasta 28! Kyllä elämääsi mahtuu vielä toinenkin rakkaus, eikä se ikää katso, koska se tulee. (Itse olin muuten 27 kun tapasin nykyisen mieheni).

30 ja olen ollut KOKO elämäni yksin. Neitsytkin olen. Valitettavasti olen ns. maanantaikappale jonka ei olisi koskaan pitänyt syntyä tähän julmaan maailmaan.

Saatan mennä vähän aiheen ohikin, mutta kirjoitan kuitenkin.



Miksi ylipäätään odotetaan, että pitäisi olla se parisuhde, jotta ihminen olisi jotenkin kokonainen tai eläisi täyden elämän. Ajatus alkoi ärsyttää, kun kaveri, johon olen harvemmin yhteyksissä laittoi meiliä ja hanakasti kyseli, että jokos on se oma kulta löytynyt, joko sulla on mies. Sama kysely vähintään vuoden välein. Ajattelevatko parisuhteessa olevat, että yksin elävät elävät tyhjää elämää ja yrittävät jatkuvasti löytää jonkun. Yhtä törkeää olisi kysellä jatkuvasti naimisissa olevalta, että jokos on lapsi laitettu alulle tai koskas meinaatte laittaa.

Anoppi löysi elämänsä rakkauden 60-vuotiaana.

Elämä voi antaa tiellesi ihanan unelmiesi miehen vaikka 5 vuoden päästä.

Minä löysin aviomieheni 35-vuotiaana. Jos joku olisi sanonut nuorena, että minulla menee noin 20 vuotta aikaa löytää mies, niin olisin varmasti elänyt ne vuodet ihan eri lailla, en haikaillen ja yksinäisyyttäni katkerasti itkien, vaan yrittäen elää täyttä hyvää elämää minuna, ilman miestä.