Vanheneminen ja pelko

Mihin katosivat elämäni parhaat vuodet? Vuosikymmenet tuntuvat menneen vauhdilla ja nyt yli 55v, olen havahtunut seikkaan elämän ohikiitävyydestä. 

 

Nuorena odotin huomista, tulevia kesiä ja elämän alkamista(?) ja monet asiat jäivät tekemätttä ja kokematta, kun siirsin niitä mielessäni aikaan sitten joskus tai ehtiihän tämän.

Vanhuuden kolotuksia kehossa, väsymys tuntuu olevan päivittäinen seuralainen. 

Pelistä katsoo väsyneen ja ryppyisen / kuluneen näköinen, ei niin hehkeä vanhus. 

Öisin saatan herätä lonkan kipuihin, liikkeelle lähtö sattuu. Laihtuminen ei onnistu, vaikkei söisi mitään.

Ennenkaikkea minua ahdistaa ajatus tulevasta vanhuudesta ja raihnaisuudesta. Minä en enää nuorene, jokainen päivä vain olen lähempänä kuolemaa. 

Katsoessani itseäni vielä vanhempien ihmisten kasvoja tai kehoja, pelästyn ja ajatukseni pyörivät vain sen ajatuksen ympärillä, että vanhuus ja raihnaisuus ei ole kaunista, eikä kivaa.

Pelkään muistisairautta, pelkään syöpää ja kipua. Pelkään avuttomuutta heikkoutta. En haluaisi olla muiden autettavana, en halua olla vaipoissa. En pidä ajatuksesta, että maksaisin vuodeosastolla vihanneksena ja suuhuni lapataan ruokaa, jos en ole nälkäinen tai en saisi ruokaa ollessani nälkäinen.

Katson pihalla leikkiviä lapsia ja kahedin heitä, heillä on elämä edessä. He ovat olemassa 80 vuoden päästä ja tuolloin on maailma on toinen.

Tuolloin kukaan ei muista minun olleen edes olemassa.