Miksi niin laimeat tunteet vauvaa kohtaan?
En oikein tiennyt kuuluisiko tämä viesti tänne vai kenties johonkin toiseen keskustelualueeseen, mutta kirjoitan nyt tänne kuitenkin kun täällä on muitakin vauvojen äitejä.
Meillä on kuukauden ikäinen vauva ja kaksi vanhempaa lasta. Raskauden loppuaika oli raskas ja vauva syntyi vähän ennen aikaisena, mutta hyväkuntoisena kuitenkin.
Kaiken pitäisi olla nyt kunnossa, mutta ei kuitenkaan. Vauva syö pitkin päivää ja yötä n. 2 tunnin välein. Annan sekä rinnasta että pullosta maitoa. Tiedän, että tämän ikäisellä vauvalla ei ole mitään rytmiä, mutta jostain syystä yöheräämiset ja valvominen tuntuvat todella ärsyttäviltä. Vauvan kitinä käy suoraan hermoon ja viime yönkin itkin vain vauva sylissäni hänen syödessään ties monettako kertaa. Mietin, että tätäkö minä halusin ja samalla tunnen kamalaa syyllisyyttä tunteistani. Tai lähinnä niiden puuttumisesta. Tuntuu, että rakastan toisia lapsiani niin paljon enemmän. Ja suoraan sanottuna välillä tunnen, että kadun tätä kolmatta lasta. Kamala sanoa näin, mutta nämä ovat olleet tunteet yön pimeinä tunteina. Päivällä en koe vastaavia voimakkaita ärtymyksen tunteita, mutta silti jatkuva syöttäminen ahdistaa. Ja taas heti kun yritän ottaa päiväunet, vauva herää:(.
Lisäpaineita tai stressiä tuo se, että äitini on hoitamassa apunani muita lapsia sektion ja nostelukiellon takia. Tai oikeastaan hän ei ole apunani, vaan on ominut lapseni kokonaan ja tunnen suurta mustasukkaisuutta lapsistani. Jos yritän leikkiä hetken lasteni kanssa, on äitini heti paikalla puuttumassa tilanteeseen. Hän puuttuu myös kaikkiin kasvatustilanteisiin ja välillä pääni meinaa räjähtää raivosta, mutta en saan mitään sanottua.
Koko elämä tuntuu hetkittäin todella raskaalta ja masentavalta vaikka tämänhän pitäisi olla onnellista aikaa, uusi vauva ja kaikki. Olenkohan siis masentunut? itse en sitä masennusta tunnista, mutta miten te muut olette kokeneet masennuksen?
Kommentit (10)
Mulle tuli vielä mieleen, että neuvolan kautat voisit yrittää saada jotain muuta apua itsellesi. Jos olen jatkuvasti kauhean väsynyt, se vielä pahentaa masennusta. Äitisi ei ole tosiaan paras vaihtoehto auttajaksi. Joku osaa varmaan kertoa jotain muita instansseja, mistä apua kotiin voisi saada?
Entäs lasten Isä? Voisiko hän ottaa enemmän vastuuta, ja esimerkiksi pitää ylimääräistä lomaa ja olla lasten kanssa jotta pääset nukkumaan?
mitä minäkin olisin sanonut :)
Hiukan tuo kuulostaa siltä, että olet masentunut. Neuvolan kautta varmasti parhaiten avun saat (tai ainakin meillä päin neuvolan kautta onnistuu parhaiten).
Sano äidillesi suoraan, miltä tuntuu äläkä vaikene. Se ei aina ole helppoa, mutta jälkeenpäin helpottaa. Ja helpottaa tämänhetkistä pakollista yhdessä oloanne, kun saat sanottua, mikä sinua harmittaa/ärsyttää.
Paljon jaksamista!
ikava kuulla, etta sinusta tuntuu tuolta.
kylla se minusta masennukselta kuulostaa, ja ymmarran kuinka kauhealta tuo tuntuu. onko muut lapsesi syntyneet sektiolla? tai oliko rankka raskaus muiden kanssa.
itsellani oli vahan samansuuntaisia tunteita (ei kyllakaan ole muilta lapsia) ei oikein tuntunut silta milta kuuluu tuntua, ei oikeastaan ollut tunteita ollenkaan, artymysta, riittamattomyyden tunnetta ja ihan lohduton olo, etta tatako tama nyt on - varsinkin kun on ollut ja on paljon ongelmia pojan nukkumisen kanssa.
itse olen jo 80% paremmassa kunnossa kiitos oireiden tunnistamisen, hyvaksymisen ja asiasta puhumisen ihmisten kanssa. monet ovat asiasta niin hapeissaan, ettei uskalla " tunnustaa" ettei heista tunnukkaan ihanalta/upeelta/taynna rakkautta. tama on yleisempaa kuin uskotkaan.
mina myos synnytin sektiolla 25h tunnin " normaalin" aheltamisen jalkeen ja oli aika vaikea raskaus muutenkin ja taman luulen vaikuttaneen suhteeseen lapseen ja tunteisiini aluksi - sitten ei lahtenyt maito tulemaan, eika kunnolla vielakaan (pullo ja imetys talla hetkella siita syysta) sita myos ammatti-ihmiset arvelivat, etta ei ole suhteessa lapseen mitaan vikaa, mutta vasymyksen ja synnytyksesta aiheutuneen pettymyksen takia ne rakkauden ja ihanuuden tunteet ei ollut heti pinnassa. sitten hormoonien takia kaikki tuntui hirveammalta ja ihan toivottomalta, josta sitten syntyi kierre.
sita syyttaa itseaan tunteiden puutteesta joka aiheuttaa lisaa huonoa fiilista ja syventaa masennusta.
mene heti neuvolaan juttelemaan asiasta ja muiden ihmisten kanssa. toivottavasti sinulla olisi joku ystava joka kaynyt tuon lapi.
minulla pari ystavaa joilla ollut masis ja yli on siita paassyt ja heidan kanssaan juttelu on ollut tosi tarkeata. ja se etta ymmartaa, etta masennus on sairaus, ihan normaalia ja tilanne helpottuu.
et ole kylma tai epanormaali ihminen.
toivotan kaikkea hyvaa ja pikaista paranemista. on kylla varmaan rankkaa kun on muita lapsia siina ja se aiti (vai olikos anoppi)
ehka kannattaisi hanen kanssaan asiasta jutella ja sanoa milta sinusta tuntuu.
kylla sinun olo ajan kanssa paranee - niin minunkin ja nyt poika tuntuu jo todella rakkaalta ja suloiselta pikku tuhisialta
virtuaalihali
Kun kakkonen syntyi oli mieheni 4vkoa isyyslomalla koska minut oli leikattu myös, en siis saanut nostella 2v esikoistani. No, eipä siinä olisi ollut ongelmaa muuten mutta tuntui etten näe esikoistani enää ollenkaan. Mies oli koko ajan menossa, kyläilemässä jne. ja olin yksin vauvan kanssa kotona.
Minä huomasin että esikoisenikin oli ikävissään ja itkuinen, mieheni ei nähnyt samaa. Sanoin sitten että nyt loppuu kyläreissut ja pysytte kotona.
Jos leikkauksesta on jo kulunut kuukausi et tarvitse enää äitiäsi auttamaan, eikö nostelukielto ole neljä viikkoa? Tai sitten sanot äidillesi että hän hoitaa vauvan, sinä vain imetät ja olet vanhempien lastesi kanssa.
Sinä kaipaat muutakin kuin vain vauvanhoitoa yötäpäivää, siksi olisi hyvä että päivisin viettäisit paljon aikaa vanhempien lastesi kanssa ja yöllä sitten vauvan kanssa (=yösyötöt).
Luulen, että ihan normaali ohimenevä vaihe. Minulla toisen lapsen kanssa ekan kuukauden-2kk ihan samat tunteet. Kadutti koko vauva, elämä tuntui painajaiselta. Vauva huusi taukoamatta eikä esikonkaan kanssa ruusuista ollut. Epäilin itsellä jopa masennusta, koska olin kamalan itkuinen. Mutta kun vauva pikkuisen kasvoi ja rauhottui, minunkin oloni rauhottui heti. Ei siis ollut masennusta vaan ihan normaalia. Miten voi rakastaa hirveästi jotain, joka koko ajan huutaa ja vie kaikki voimat? Nyt vauva on 3kk ja tunnen rakkautta häntä kohtaan ihan samalla lailla kuin esikkoakin kohtaan.Eli alku voi olla takkuista, ei mahda mitään, mutta sinnittelee ne ekat viikot niin sitten helpottaa.
P.s minulla auttoi se, että esikko on kolmena päivänä päiväkodissa. Miten sun toiset lapset? Saatko yhtään levättyä?
Meilläkin on kolme lasta joista pienin on 2kk ikäinen. Olen vasta nyt jälkeenpäin tajunnut poteneeni pitkittynyttä synnytyksenjälkeistä masennusta toisen lapsemme syntymän jälkeen, silloin vaan ajattelin että " tätäkö tämä nyt on, tätäkö todella halusin" . Minusta ei kannata yrittää sinnitellä pahan olon kanssa kun apua on ihan oikeasti saatavilla! Tuo äitisi jäi mietityttämään minua. Sanoit että kihiset raivosta mutta et voi sanoa mitään. Miksi et voi sanoa? Pelkäätkö äitisi reaktiota? Jos ei muuta apua ole saatavilla niin olisiko mahdollista että edes kerran ihan kokeeksi sanoisit hänelle miten toivoisit hänen toimivan? Tilannetta ja henkilöä tuntematta on tietysti mahdotonta sanoa mitään yleispätevää, sen verran vaan että ihmiset eivät osaa lukea toistensa ajatuksia. Ehkä äitisi yrittää parhaansa mukaan auttaa mutta apu on sinulle juuri nyt aivan vääränlaista.
Anna äidin rakkaudelle aikaa syttyä. Rakkaus ei ole mikään kakku joka vähenee kun sitä jaetaan vaan jokaiselle lapselle on kyllä oma osuutensa, kun vaan rauhassa saa antaa sen tunnesiteen kasvaa ja kehittyä.
Ja ennen kaikkea hae apua vaikka neuvolasta jos olosi on jatkuvasti paha. Vaikka alku onkin vauvan kanssa hankalaa niin ei sen nyt sentään pelkkää itkua ja hammasten kiristystä pitäisi olla.
Voimia sinulle!
Olen kohdannut synnytyksen jälkeisen masennuksen ja tuolloin häpeän tunne oli hyvin vahva.. tuntui pahalle ja syyllistin itseäni, ihan kuin olisin ollut kiittämätön vauvastani. Hain neuvolan kautta apua, sain perhetyöntekijän kotiini auttamaan arjessa ja lisäksi keskusteluapua. Rauhoitti, kun joku ulkopuolinen kuulosteli tilannetta ja tuli tueksi kasvattamaan omia voimavarojani, ei siis tekemään puolesta. Anna itsellesi aikaa, toivon että kaikki kääntyy parhain päin!
En olekaan siis ihan outo näine tunteineni.
Äidin aion passittaa kotiin pikimmiten, viikon pari hän kyllä on vielä meillä koska isänikin on. Töitähän se tietää enemmän minulle, mutta mielummin niin kuin tämä jatkuva pinnan kireys.
Meillä on ensi viikolla vauvan neuvola, joten täytyy jutella siellä näistä asioista. Jospa tämä tästä lähtisi sitten jotenkin paranemaan.
Esikoisemme käy kahtena päivänä viikossa hoidossa ja ne päivät ovat olleet tarpeen jo ihan kahden lapsen kanssa, saati nyt sitten kolmen.
Toivottavasti kevät ja valoisammat päivät toisivat myös paremman mielen tullessaan.
sallittuja.Kertoisin tilaneesta omalle neuvola tädillesi.Tiedän kokemuksesta että jatkuva yö heräily käy voimille.Itselläni ensinmäinen oli koliikki vauva joka aloitti huutamisen jo sairaalassa ja lopetti puolivuotiaana,elin sumussa ja itkin myös öisin miten huono äiti olen ja tuntui ettei millään jaksa.
Tiedän että tiedät itsekkin rakastavasi myös vauvaasi mutta koska olet niin väsynyt on vaikea olla sellainen kuin haluaisi.
Olet onnekas kun sinulla on äitisi apuna.Pystyisitkö kertomaan äidillesi tuntemuksistasi,sillä hänhän yrittää olla sinulle avuksi.kerro millaista apua kaipaat.Entä kun vauva on päivä unilla,voisiko äitisi hoitaa vauvaa jos hän herää ennen kuin sinä,siten saisit myös itse nukkua.
Ehdottaisin sinulle ja vauvallesi vuorovaikutus leikkejä päiväaikaan.
Laita vauveli esim hoitotasolle,ota pienistä kämmenistä kiinni,katsokaa toisianne,juttele vauvalle ja ennen kaikkea hierovauvaa.Näin syntyy teidän kahdenkeskeinen juttu joka lähentää teitä.
En muista kerroitko minkä ikäisiä sisaret ovat.Kun olet väsynyt et jaksa varmasti huomioida hetkeen heitä niinkuin haluaisit mutta muista että tämä vauva aika on pian ohi.Köllöttele sisarusten kanssa,juttele,katsokaa vaikka videota kun siihen on mahdollisuus parasta mitä lapselle voi antaa olet sinä itse ei puuhamaat tai mega super hienot lelut vaan äiti/vanhemmat jotka ovat läsnä!
Voimia teille!!!
Musta tuntuu että äitisi läsnäolo ei tosiaankaan tee hyvää tilanteelle. Suosittelisin että " hankkiudut eroon" äidistäsi heti kun vaan kykenet pärjäämään omillasi. Omissa tunteissa on varmasti ihan tarpeeksi käsiteltävää, ilman että siinä on joku ulkopuolinen ärsytyksen aiheuttaja. Itse olen lopettanut omalla Isoäidilläni käymisen, kun hän toimi vauvan kanssa samalla tavalla, saattoi puoli väkisin viedä vauvan sylistäni ja lähti haahuilemaan muualle, pois näköpiiristäni, tavallaan omi lapsen. Mm. ristiäisissä lapsi vietiin minulta melkein kesken imetyksen. Mummoni Arvostee mm. imetystäni, oli mm. yhdessä vaiheessa ihan varma että lapseni ei saa maitoa, koska minulta ei tule hänen mielestään. Ja kyllä hän tietää, koska on 5 lasta imettänyt;) Hänen kanssaan tuntui todella ahdistavalta.
Oireesi kuulostavat kyllä synnytyksen jälkeiseltä masennukselta, ja suosittelisin että soitat mahdollisimman pian neuvolaan tai paikalliseen mielenterveystoimistoon. Että pääset juttelemaan. On ihan normaalia, että äiti uuden vauvan tullessa alkaa " hylkimään" vanhempia lapsiaan, tavallaan suojelee sitä pientä. Mutta kun homma on noin päinvastion niin kyse on varmaan jostain vakavammasta.
Siskoni sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja hänen tuntemuksensä olivat paljolti kuvailemiasi. Sinua rasittaa vielä se, että on useampi lapsi huolehdittavana.
Uskon että rakastat varmasti tätä pienokaistakin, nyt vaan tuntuu raskaalta. Hae ihmeessä apua itsellesi ja tsemppiä!