Joskus oppilaat eivät uskalla puhua kiusaamisista, koska pelkäävät, että kiusataan vielä enemmän.

Tämä ja sitten kun 7. luokalla lopulta uskalsin luokanvalvojalle asiasta kertoa, niin hän sanoi että minun pitää hoitaa asia itse, koska jos hän puuttuu siihen, niin minulle nauretaan entistä enemmän. No, aikoinaan sitten selvisi ettei tainnut tämä opettaja olla ihan mallikasvattaja omalle lapselleenkaan.

Joskus me aikuiset emme uskalla kertoa kokemastamme kotiväkivallasta, kun pelottaa että sitten käy vielä hullummin.

Ihminen ikään katsomatta.

Vierailija kirjoitti:

Joskus me aikuiset emme uskalla kertoa kokemastamme kotiväkivallasta, kun pelottaa että sitten käy vielä hullummin.

Ihminen ikään katsomatta.

Totta, mutta ei vertailukelpoinen asia, koska aikuinen vastaa itsestään SEKÄ lapsesta ja hänen asioistaan mm. koulussa.

Pelko psykologisesta näkökulmasta katsottuna saa samoja toimintoja (tai myös lamaantumista) aikaan ikään katsomatta.

Itse en kertonut kotona,koska vanhemmilla oli omiakin huolia. Halusin siis "suojella" vanhempiani.

Lisäksi koin sen "nolona".  Opettajillekaan en puhunut. Yhden kerran muistan,kun kiusaajapoika heitteli kuminpaloja luokassa päälle. Opettaja ei ollut moksiskaan. Ehkä se näytti "vain" kuminpalojen heittelemiseltä,mutta se oli paljon systemaattisempaa ja muutakin luokkahuoneen ulkopuolella. Siis nimittelya, pilakuvien piirtämistä ja liimaamista seinille, ääntelyä aina kun olin lähistöllä etc. Menetin melkein kaikki kaverit.

Jos joku olisi joskus kysynyt asiasta? Olisin ehkä kertonut. Joten kyselkää lapsiltanne. Vielä somen aikaan varmaan kamalampaa. Ja vaikeampi kertoa tai puhua.

Huom lapset eivät ole tyhmiä. Jos esim.perhe on köyhä tms ja niitä kiusataan vaikka ettei ole merkkivaatteita niin ei ne kerro sitä vanhemmilleen,mikäli vanhemmat avoimesti puhuvat rahahuolistaan. Tämä siis vain esimerkki.

Oma kiusaaminen loppui koulun vaihtoon. En kertonut silloinkaan syystä miksi halusin mennä lukioon toiselle paikkakunnalle omille vanhemmilleni. Sanoin vaan haluavani korkemman keskiarvon laadukkaampaan lukioon. Ilman kiusaamista olisin varmaan tyytynyt oman paikkakunnan.

Aikuisena olisin lähestynyt tilannetta täysin eritavalla.  En olisi katsellut sitä vuosikausia. Siis olisin puuttunut siihen kiusaamiseen. Ja lohduttanut itseäni sillä, ettei tällä ole mitään väliä pidemmän päälle. 

Aikuisena minusta tulikin aika vahvasti omia ja muiden oikeuksien "ajaja". Jos näin jossain jotain,joka oli mielestäni väärin niin puutuin siihen.

Muistan kouluajoiltani, kun rinnakkaisluokalla yksi kiusattu tyttö nosti asian esiin ja koko luokka joutui puhutteluun, sellainen tunnin 'keskustelu'. Tunnin jälkeen välitunnilla lähes kaikki luokkalaiset olivat tämän tytön ympärillä ja nauroivat ja juttelivat. Opettajat myhäili tyytyväisenä kauempana.

Kaikki oli tietysti esitystä. Se naureskelu ja juttelu oli jo sellaista piilokettuilua ja tuon päivän jälkeen tyttöä ei tainnut olla enää olemassa, hänet eristettiin melko täydellisesti. En tiedä oliko hän tyytyväinen vai ei. Ehkä oli tyytyväinen, sillä se aiempi nälviminen loppui. (syy nälvimiseen oli käsittääkseni vain se, että tyttö oli uusi tulokas luokalla, mutta kiusaamistapauksissa nämä syyt ovat ihan toissijaisia, koska ne voivat olla mitä tahansa, olennaista on, miksi jotkut kiusaa, mistä kumpuaa se tarve kiusaamiseen)