Muuttuuko sunkin "identiteetti" samantien kun sä astut ovesta ulos ja menet ihmisten ilmoille? Pohdintaa palstalaisille sunnuntain ratoksi

Olen kameleontti ja performaatikko.

Kaikki ihmiset ovat näyttelijöitä ihmisten ilmoilla.

Koen kyllä, että se esittävä minä on yhtä lailla minä. Jos olisin joku toinen, esittäisin eri lailla, eri syistä. 

Ns. 'roolit' ovat luonnollinen asia kommunikoinnissa,eivät mitään valheellista.

Siis siinä R-kioskin myyjänä puhut asiakkaille ilman muuta eri roolissa, kuin puhut esim. miehellesi tai vaimollesi. Jotkut harrastuskaverit taas  ja heidän kanssaan puhuminen on sekin oma alueensa jne.

Ei noissa, eikä siinä että niitä on ja tarvitaan tietenkin nyt mitään ihmettelemistä pitäisi olla.

(huom. kysehän  ei nyt siis ole mistään näyttelijän teatteri-,tai elokuvarooleista.)

Mikä  vaivaa ihmistä joka jotenkin unohtaa missä seurassa on ja vaihtaa yhtä äkkiä roolia toiseen. Kyse henkilöstä jonka olen tuntenut nuoresta asti ja käytämme yhdessä oman alueemme murretta ja olemme yleensä omina itsenämme kun olemme yhdessä. Vietämme paljon aikaa yhdessä ja olemme aina viettäneet. Nykyisin on ruvennut käymään niin että vaikka ollaan kahdestaan niin saattaa yhtä äkkiä jotenkin vaihtaa rooli ja alkaa puhumaan enemmän yleiskieltä ja käyttämään hänelle erikoisia sanontoja. Ikään kuin yrittäisi olla parempi versio itsestään, vaikka kyllä tietää että minun seurassa ei tarvitse esittää mitään. Välillä hän kehuskelee tuoreilla naisseikkailuillaan, joita en oikein usko tapahtuneen kun melkein päivittäin nähdään. Mutta hänelle ne näyttäisi olevan totta. Voisiko hän kuvitella että olen joku toinen kun hän puhuu minulle, vai mistä ihmeestä voi olla kyse. Sitten vähän ajan päästä saattaa olla taas ihan normaali. Ja 55-vuotiaasta henkilöstä kyse jos sillä on merkitystä.

Kannattanee muistaa että mikään mielikuva, ajatukset, tunteet, se mitä näemme ei ole totta. Kaikki on aivojen luomaa illuusiota, joka värittää omilla kokemuksillaan ja ajatuksillaan kaiken mitä koemme. Se mitä minä pidän totuutena ei ole sitä sinulle, sama toisin päin. Sen takia mitään universaalia aitoa "minää" ei ole olemassakaan, kaikki peilautuu omien tai toisten luomien mielikuvien kautta.

Vierailija kirjoitti:

Kannattanee muistaa että mikään mielikuva, ajatukset, tunteet, se mitä näemme ei ole totta. Kaikki on aivojen luomaa illuusiota, joka värittää omilla kokemuksillaan ja ajatuksillaan kaiken mitä koemme. Se mitä minä pidän totuutena ei ole sitä sinulle, sama toisin päin. Sen takia mitään universaalia aitoa "minää" ei ole olemassakaan, kaikki peilautuu omien tai toisten luomien mielikuvien kautta.

" Minä olen Itse, ikuinen, kuolematon Itse."

Vierailija kirjoitti:

En viitsinyt lukea kuin alun. Ap vaikuttaa vähä-älyoseltä.

Ei muutu.

Vaikutat älyllisesti laiskalta lukemaan, kirjoittamaan tai edes korjaamaan kirjoitusvirheitäsi.

Vierailija kirjoitti:

Nuorempana tuli "esitettyä", mutta nyt vanhempana olen vain oma itseni. Tottakai sitä on vähän erilainen eri ihmisten kanssa. En tietenkään heitä samanlaista läppää vanhempieni kanssa kun kavereideni.

Joo, nuorena identiteetti on enemmän tai vähemmän hakusessa.

"Ole oma itsesi" -neuvo olisi itselleni ollut yhtä tyhjän kanssa, kun en itseäni aidosti edes tuntenut identiteettikriisien ja vääristyneen minäkuvan kourissa.

Ihan perus sosiaalipsykologiaa aloituksen ilmiöt. Filosofisestakin näkökulmasta asiasta voisi keskustella

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vakaan ihmisen ei tarvitse vetää valheellisia rooleja. Jos luonne on terve ja arvot normaalit niin ei tarvitse näytellä.

Ihmisen roolit eivät ole valheellisia, ne ovat osa häntä. Työssä esillä on työminä, jonka ominaisuudet taas jäävät kotona taka-alalle, koska niitä ei kotona tarvita. Esim. asiakaspalvelutyössä ei kannata pehmeimpiä puoliaan altistaa asiakkaiden antamalle kritiikille, vaan pitää esillä persoonansa vahvemmat piirteet. Kaikki ne ovat kuitenkin osa samaa ihmistä.

Osittain totta. Ongelmia tulee siinä vaiheessa, jos se työrooli on liian vahva eikä ole ikään kuin integroituneena työntekijän persoonaan. Se on uuvuttavaa henkilölle itselleen sekä aiheuttaa ärsytystä työyhteisössä ja asiakkaissa.

Meissä on erilaisia puolia, jotka tulevat esiin erilaisissa tilanteissa. En sanoisi, että vaikkapa työminä on valheellinen versio itsestä. Se on vähän erilainen puoli kuin kotona suurimmaksi osaksi esillä oleva puoli. Näitä eri puolia voi tuoda lähemmäksi toisiaan, jos niin haluaa. Toiset haluavat pitää työminän tiukasti erillään kotiminästä ja toiset eivät.

Olen liian kiltti ja siksi olen ystävällinen kaikille. Opettelen tästä pois sillä taustalla pelko hylkäämisestä. Juontaa lapsuuteen. 

Ihmisellä voi olla naamareita, mutta joskus myös  naamari voi olla ihmisen todellinen minä. Miksipä ei olisi?

Kai tuo on totta koska nykyään hyvin vähän yksityisyyttä.  Tietyt rutiinit on aina silti olleet.  Ikinä en ole sisäistänyt ohjetta itsensä hyväksymisestä, mitä oikeasti täytyy hyväksyä jollei ole salattavaa.

No joo, itselläni on neuroepätyypillisyys se ongelma. Väsyn ihmisistä, äänistä ja puhumisesta nopeasti. Olen luonnostani hyvin rauhallinen.

Mutta kun pitää mennä ihmisten ilmoille vaikka työhaastatteluun tai muuten kanssakäydä ihmisten kanssa, olen ihan päinvastainen, hyvin puhelias ja ekstravertin oloinen. Tämä rooli menee päälle ihan automaattisesti koska on tullut huomattua että normaali minäni ei oikein kelpaa yhteiskunnalle ja opittua peittämään se. Se roolin vetäminen vain sitten vie kaikki mehut ja vaikkapa asiakaspalvelupäivän jälkeen olisin halunnut olla ainakin päivän pari hiljaisuudessa.

Ongelma eivät niinkään ole ihmiset sinänsä vaan aistiärsykkeet ja osittain se että täytyy esittää pirteämpää/erilaista kuin on. Eli jos saisin aina olla rauhallisempi ja rehellinen ilman sellaista "loistavasti tässä menee" -kuorta niin jaksaisin tuntemattomiakin ihmisiä paremmin. Läheisten kanssa jaksan nykyäänkin kun ei tarvitse yhtä paljon esittää jotain.

Sinua taitaa ego kiusata kovasti kun pitää julistaa?

Muu maailma kyllä ällöttää mutta en oo jotenki koskaan osannu sanottaa mun identiteettiä. Terveydenhuollon ammattilaiset tyrkkää tälläsessä tilanteessa epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosia.

Ei kyllä muutu, millään tavoin. Mikään minussa ei rakennu rooleille.