Minulla ei ole stressinsietokykyä ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Paljon on ollut elämässä surua, menetyksiä ja traumoja. En ole kuitenkaan jäänyt näihin vellomaan. Arki on kuitenkin itsessään jo niin kuormittavaa, etten kestä mitään mikä poikkeaa tavallisesta päivärytmistä. Ap

Tunnistat voimavarasi. Käythän lääkärissä jos tunnet tarvetta, paljon voimia sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Lievä burnout oli pari vuotta sitten. Nyt takaisin työelämässä. Arki kuormittavaa vammaisen lapsen kanssa ja taloushuolia. Olen tavallaan kroonisessa stressitilassa, jota yritän kompensoida pitämällä arjen mahdollisimman yksikertaisena. Ap

Ei siis mikään ihme, että koet niin. Olen itsekin allerginen stressille burn out kokemukseni jäljiltä. Tuohon minäkin pyrin, että pidän elämäni yksinkertaisena ja helppona.

Toivottavasti lapsellesi on joku hoitaja, että voit pitää lomaa välillä.Ethän muuten voi ladata akkujasi ikinä.On tärkeää ,että äiti voi hyvin.Joten hemmottele itseäsi, olet sen todellakin ansainnutkin.Kaikkea hyvää sinulle.

Onko sinulla yhtään vapaata lapsesta? Itselläni on kaksi erityislasta ja mies vammautui pysyvästi. En myöskään kestä mitään poikkeamia arkeen. Tuntuu, että koko korttitalo hajoaa, jos suunnitelmiin tulee muutoksia ja niitähän tulee. Viimeksi aloin itkemään, kun mies sairastui, eikä voinut mennä hoitoon, että saisin vapaan viikonlopun (lapset olisivat menneet siskolleni). Se olisi ollut vuoden kohokohta. Taloushuolia on myös, enkä todellakaan tiedä kuinka kauan pystyn kannattelemaan tätä perhettä.

Sinnittelin töissä vuosikaupalla ja loppua kohden hermot oli aina vain enemmän riekaleina ja napsahtelin pienistä. Nyt vakkka olen ollut jo muutaman vuoden vapaalla niin en siltikään kestä stressiä eli pysyväksi taisi jäädä tämä. Töihin on takaisin kyselty, mutten usko pystyväni enää.

Mulla sama. Burnout 5 vuotta sitten, 2 vuotta sitten avioero, muutto, lapsi sairastui itsetuhoiseen masennukseen, toinen uupumus noista kotisyistä johtuen... Ja just kun olin saanut pari viikkoa sellaista oloa, että kaikki alkaa järjestyä ja arki rullata, niin toisella lapsella syöpäepäily. Alkaa itsemurha tulla itsellekin mieleen, voimat on vain ihan lopussa, en jaksa taistella enää.

Mulla sama, minulla alkoi 12 vuotta sitten kun koin työperäisen burnoutin. Sen jälkeen koko keho ja mieli mennyt pienestäkin stressistä hirveille kieroksille, suorastaan paniikkimoodiin, joten joudun elelemään hiljaista ja tylsää elämää. Esim. matkustelua en enää kestä, koska matkoilla aina tulee jännittäviä ja odottamattomia tilanteita, ja minä saatan täysin romahtaa jos niin käy.

Krooninen traumaattinen stressi mulla ja sama ongelma. Oon vähentänyt kaiken kuormituksen minkä voin (mukaanlukien töistä) ja varaan ns ylimääräisiä voimavaroja (ainakin kuvittelen niin, onkohan oikeasti mitään voimia) esimerkiksi lepäämällä aina kun voin, silloinkin kun en koe levon tarvetta, jotta sitten kun tulee jotain hoidettavaa niin jaksaa sen paremmin ehkä. Keskusteluapu auttaa myös.