En voisi kuvitellakaan olevan koko elämäni jonkun teinirakkauden kanssa?

Kuinka jotkut tämän toteuttavat? Itse havahduin lopullisesti 30 vuotiaana, että 16v aloittamani suhde oli täysin silkkaa tottumusta/tyytymistä. Aloin kysellä itseltäni, että miksi olen tuon ihmisen kanssa, koska emme ole enää yhtään samanlaisia ja itsessiassa hän on minulle vain elämääni jarruttava tekijä. Äitini suuttui ensin silmittömästi ja anoppikin yritti panostaa aivan epätoivoisesti minut perumaan päätökseni (jouduin estämään hänen numeronsa ja salaamaan osoitteeni) Aika nopeasti äitini tuli toisiin ajatuksiin ja huomasi kuinka vapaantuneeksi ja selkeästi onnelliseksi muutuin. Hänkin tajusi, että olin kadottanut ja tukahduttanut itseni täysin tässä parisuhteessa. Seuraavan kerran tapahtui samanlainen ero 50 vuotiaana. Tajusin, että henkilö oli jäänyt täysin samalle tasolle kun oli tavatessamme 35 vuotiaana ja itselläni oli arvomaailmakin muuttunut täysin erilaiseksi. Jotenkin en vaan ymmärrä niitä ihmisiä jotka eivät kehity vuosien varrella mitenkään. Ollaan esimerkiksi samassa työpaikassa ja tehtävässä koko elämä. Ihan kuin siinä samassa parisuhteessakin.