Sinä pienituloisen perheen lapsi. Vaikuttaako asia sinuun vielä aikuisena?

Vaikuttaa. En ole keksinyt miten tästä pääsee yli. Jos ostan joskus jotain kalliimpaa koen itseni todella huonoksi ihmiseksi. Ehkä kun useampi sukupolvi kuluu tämä menee ohi.

Kohtalotoverini. Munusta tuli nuuka ja turvallisuushakuinen. Ostan punalappuisia ja pelkään rahattomuutta, vaikka olen jo yli 50-vuotias, minulla on 6000€:n palkka ja melkein miljoonan omaisuus. Eläkekarttumakin on jo 2300€/kk.

Vaan kun mikään ei auta. Pitäisiköhän mennä johonkin terapiaan?

Kyllä se vaikuttaa. On niin syvälle juurtunutta. Koen työpaikalla hyvin vieraaksi asiaksi työkavereiden keskiluokkaiset tavat ja elämän. Mulla on tuota samaa, että en pysty ostaa mitään hienoa tai hyvää. En ansaitse niitä ja ne ovat niille paremmille ihmisille.

Kyllä se näkyy minustta, mutta eri tavalla.

EN ajattele, ettei joku ole minua varten tai että joku on liian hyvää tai hienoa minulle. Kyllä minä olen oikeutettu ihan just siihen, mitä haluan ja mihin omat rahat riittää. Mutta mietin huolella, mitä tarvitsen ja todella tarkasti, onko mikäkin ostot järkevä ja hinta-laatu -suhde kohdallaan.

Minä myös pelkään kuollakseni köyhtymistä, rahanpuutteen ajattelukin ahdistaa ja säästän pahanpäivän varalle paitsi rahaa myös tavaraa ja ruokaa. Olen myös osin epäonnistunut omien lasteni talouskasvatuksessa, koska vaikka olen käynyt kaikki taloussuunnittelunperitaatteet léhidän kanssaan läpi, puhunut velkaantumisesta ja niin edelleen, olen myös halunnut säästää heitä samalta ahdistukselta ja varmaan sitten monen mielestä auttanut liikaa ja liian helpolla.

Mulla pienituloinen lapsuus vaikuttaa omasta mielestäni vain hyvällä tavalla.

Ei tule ikinä mieleenkään tuhlata rahaa turhuuksiin, ei shoppailla eikä elvistellä, vaikka varallisuutta ja rahaa on. Mieluummin annan hyväntekeväisyyteen kuin ostan itselleni jotain, mitä en oikeasti tarvitse.

Vaatimaton elämäntapa on parempi sekä yksilölle että maapallolle.

Positiivinen vaikutus että näin lapsena millaiseen elämää en itselleni halua ja kuinka tärkeää on tehdä päinvastoin mitä omat vanhemmat ovat tehneet, ja nyt olenkin korkeakoulutettu ihan hyvin tienaava. Siitä huolimatta olen hyvin pihi, vaikka ei tarvitsisi olla, mutta se on jäänyt lapsuudesta. Raha on jäänyt itselleni araksi aiheeksi, vaikka rahapulaa ei enää olekaan.

Joo ja ei. Lapsena ja nuorena kyllä, koska me asuttiin todella kalliilla alueella, vaikka oltiin köyhiä. Asunto oli vuokralla sukulaiselta. Mun kaverit tuli oikeasti tosi rikkaista perheitä ja heillä oli paljon merkkivaatteita ja kaikkea kalliista. Silloin mua ärsytti, että mulla ei ole samaa.

Olen opiskellut hammaslääkäriksi ja mun puolisoni on sähköinsinööri.  Meillä on molemmilla todella kovat tulot.  Nyt mä elän kyllä. Toisinaan palkitsen itseni merkkilaukulla tai vaikkapa kalliilla kosmetiikalla.  Mulla on tyylikkäitä vaatteita, sähköauto, sijoitusasuntoja yms. Nautin elämästä nyt.  Mä oikeasti nautin näistä asioista ja arvostan niitä. Mikäli mun elämä olisi lapsella ollut taloudellisesti vakaata, niin tuskin tämä tuntuisi yhtä hienolta nyt, koska kaikkeen olisi tottunut.

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoverini. Munusta tuli nuuka ja turvallisuushakuinen. Ostan punalappuisia ja pelkään rahattomuutta, vaikka olen jo yli 50-vuotias, minulla on 6000€:n palkka ja melkein miljoonan omaisuus. Eläkekarttumakin on jo 2300€/kk.

Vaan kun mikään ei auta. Pitäisiköhän mennä johonkin terapiaan?

Ei kai sinun tuossa iässä enää kannata itseäsi alkaa muuttamaan, kun olet tähän asti jo selvinnyt.

Eniten se köyhyys näkyi siinä, että minulle iskostui päähäni vanhempien ajatusmaailma, jonka mukaan rikastuminen on ainoastaan onnesta kiinni. Pitkään alisuoriuduin, enkä esimerkiksi hakeutunut yliopistoon. Töissäkin olin pitkään matalapalkka-alalla, sillä jotenkin alitajuntaani oli iskostettu ajatus, että se on kohtaloni, koska olen köyhäksi syntynyt. Vasta myöhemmin aikuisena aloin ajatella itsenäisemmin ja tajusin, että voin itse vaikuttaa omaan menestykseeni. Hankin itselleni korkeakoulututkinnon ja perustin oman yrityksen ja nyt menee varsin hyvin taloudellisesti.

Joo, vaikuttaa. Tässä on ollut noita vaateisiin liittyviä esimerkkejä  - Olen kyllä ostanut keskiluokkaisia vaatemerkkejä, mutta olen vain ihastellut niitä kaapissa. En raskii käyttää. Nyt iän ja koronan (+5kg) ovat illan pieniä. 

Nykyään ostan kirpparilta 90% vaatteistani. Ja kaiken otan heti käyttöön. 

Vaikuttaa. Tienasin viime vuonna yli 50k€ ja käyn yhä leipäjonossa ja juoksen tarjousten perässä.

Siten, että olen aikuisenakin köyhä. Eläkkeelle ~10 vuoden kuntoutusyritysten jälkeen. Mitään suurempaa ei voi hankkia, matkoilla ei käydä, eikä lapsia tehä. Siinäpä se.

Ei meillä ollut rahaa. En silti koskaan ajatellut, että se olisi ollut jotenkin kamalaa. Se oli ihan tavallista.

Oli meillä ruokaa ja vaatteet, mutta ei mitään ylimääräistä. 



en näköjään osaa nykyäänkään hirveästi repostella mammonalla tai ostella kalliisti.

ostan mieluiten laatua alesta. 



Luis Vitton? No, minun mielestäni sellaisella diivailevat ovat kyllä melkoisia tyhjäpäitä- pellejä.

Witten on erikseen ne ihmiset joille ne vittonit on ihan arkea. En minä heitä kyllä kadehtia osaa. He ovat syntyneet siihen.

Olen saanut tehdä ja liikkua ja elää ja nauttia luonnosta ja harrastaa ja käydä koulua ja opiskella ja oppia ja kehittyä. Olen varsin onnellisessa asemassa.

Omiin arvoihini ei kärkisijoille asetu Vittonin laukut tai muut. Enempi ehkä hävettäisi pitää sellaista- niiin minusta tuntuu. Se olisi niin turhamaisuuden huippua.

Joo. Lapsuus on vaikuttanut tuohon omaisuuden ja elintason määrittämiseen. Ja siihen, että ennoikein osaa arvostaa tai uskalla ottaa sitä kunkkurooliA. Välillä huomaan, että se olisi ihan paikallaan, mutta olen aika hissukseen.

Nautin askeettisemmasta. Onko se sitten lapsuutta tai luonnetta tai molempia. 

 

Minä olen kyllä se joka puolustaa heikompia. Siinä

olen vahva. Itsen suojelussa en aina ole niin osaava, mutta olen oppinut paljon. Ja opin.

Mutta ne vittonit👎 Toki, jos saisin semmoosen, niin myisin:)

Häpeän kanssa olen paljon saanut tehdä töitä. Kateuden en niinkään.

Ristiriitaistahan se on. Häpeä tuli kyllä äidiltä, joka eli tosi köyhän lapsuuden isänsä kuoltua tapaturmaisesti äitini ollessa taapero.

Oli välkky koulussa, mutta köyhä.

Onneksi meillä on peruskoulu ja nyt vielä tuo oppioikeus 18:aan vuoteen.

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa. Tienasin viime vuonna yli 50k€ ja käyn yhä leipäjonossa ja juoksen tarjousten perässä.

Häh? Viet niiden oikeasti köyhien ruuat?

Kipiö.

Vaikutti. Vanhemmat olivat ahkeria, mutta köyhiä. Tukivat kovasti, että opiskelisimme. Niin teinkin. Yliopiston kävin ja sain hyviä duuneja. Nyt lapsi teki samoin. Esimerkki kannusti ja ahkeruus perintönä.

Vaikuttaa, olen keski-ikäinen. Juuri luin kirjailijahaastattelun, hän kertoi ettei lapsuuden köyhyydestä pääse koskaan yli, aina se kulkee mukana. Lienee totta. Leivän päällä pelkkää voita, joskus juustoa, ei koskaan leikkeleitä tai purkkijugurtteja. 

Tunnen olevani menestynyt elämässä vaikka olen ihan keskinkertainen! :) Kaikki keskiluokan merkit on mulle asioita joita arvostan ja joista nautin, vähän kuten edellä nro 7.

Olen elänyt niin köyhää lapsuutta että jos on juokseva vesi ja mahdollisuus ostaa uutta vaatetta edes joskus tyyliin Halpahallista, niin olen jo moninkertaisesti rikkaampi kuin lapsuuteni. Itsellä oli puute lapsena ihan perustarpeista. Arvostan (vieläkin!) sitä että on sisävessa, aina lämmin koti ja hanasta tulee lämmintä vettä. Aika älytöntä. Vaikka nämä on ollut mulla sen 30 vuotta niin arvostan edelleen, kun kasvoin ilman niitä. Pohjois-Savossa, jos ja kun joku tulee sanomaan ettei ole Suomessa mahdollista. Kyllä on, en ollut edes ainoa. Lukioluokalla oli yksi tyttö jolla samanlailla alkeellinen koti. 

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoverini. Munusta tuli nuuka ja turvallisuushakuinen. Ostan punalappuisia ja pelkään rahattomuutta, vaikka olen jo yli 50-vuotias, minulla on 6000€:n palkka ja melkein miljoonan omaisuus. Eläkekarttumakin on jo 2300€/kk.

Vaan kun mikään ei auta. Pitäisiköhän mennä johonkin terapiaan?

Mä olen myös turvallisuushakuinen, en ole yhtään impulsiivinen vaan harkitsen hyvin tarkkaan isot hankinnat, mietin kaikki skenaariot, ja että varmasti pärjään lainalyhennysten tms kanssa, mutta en osaa olla varsinaisesti nuuka. Heti kun ekoista palkoista sai itselle rahaa, sitä myös kului. Kun koskaan ei ollut saanut ostaa mitään, niin sitten kun sai, niin taivas auki. - nro 17

Mä menetin luottotiedot parikymppisenä. Elin köyhän lapsuuden ja sitten kun täytin 18, niin halusin saada kaiken. Halusin elää ja kokea. Ostelin kalliita puhelimia, läppäreitä, kameroita ja tilailin jatkuvasti vaatteita (ihan normi "zalandokamaa") ja kävin festareilla. Haalin aivan kaikkea tavaraa ja kävin ripsihuolloissa yms

Maksoin kaiken pois neljässä vuodessa ja nyt mut luottotiedot ovat puhtaat. Läksyni olen oppinut.

Täällä toinen tomppeli, joka myös heitti elämän nuorena risaiseksi. Toki nuori olen vieläkin. Luottotiedot ovat kyllä aina pysyneet puhtaina. En nyt varsinaisesti köyhän perheen lapsi ole, mutta alemman keskiluokan. Äiti oli siivooja ja isä talotehtaalla. Piti tarkkaan katsoa mihin rahat menevät ja sitä ei ollut yhtään ylimääräistä, vaikka kaikki laskut saatiin maksettua. Vanhemmat kustantivat kyllä esim ajokortit meille lapsille. Ei saatu koskaan mitään hienoja vaatteita, puhelimia tms, koska ei ollut varaa. Ei matkustettu missään. Läheisessä huvipuistossa käytiin kesällä ja mökkeiltiin. Siinä se.

Aikuistuttuani rahankäyttö lähti lapasesta. Yritin paikata sillä jotain. Merkkivaatteiden päälle en ymmärtänyt, koska en sellaisissa piireissä liikkunut, mutta saatoin tuhlata esim h&m:lle tai vero modaan 500e.  Ostin kalleimman iPhonen osarilla ja kävin opiskelijabileissä ja saatoin ostaa joka kerta uudet korut (perus rihkama, mutta meni niihinkin joitain kymppejä viikossa). 

Nyt alan pikkuhiljaa oppia. Vaikeaa on ollut. Edelleenkin kaikki laatumerkit tai ravintolat, ulkomaanmatkat jne ovat mulle vähän vierasta aluetta. En oikein pääse niihin sisälle, koska ne ovat jo niin vierasta maailmaa.