Lue keskustelun säännöt.
Oliko sinun lapsuudenperheelläsi tapoja, joita muut ovat ihmetelleet?
18.03.2024 |
Meillä ei ostettu oikeastaan koskaan välipaloja. Isä ja äiti söivät aamulla aamupuuron, lounaan töissä ja äiti laittoi ruokaa, kun pääsi töistä arkisin klo 17. Noin seitsemältä yleensä syötiin päivällinen. Kaapissa ei ollut muroja, mysliä, jukurttia, rahkaa tai muuta perinteistä välipalaa. Hedelmiä oli joskus, esim. syksyllä omista puista omenoita. Herkkuja meillä syötiin vain viikonloppuisin ja lomilla, esim. mustikkapiirakkaa, pullaa tai viinereitä. Arkena ei ollut mitään herkkuja. Minä totuin jo kouluiässä siihen, että on kolme ruokailua: kunnon aamiainen, lounas ja päivällinen ja viikonloppuisin vain jotain ylimääräistä.
Kommentit (56)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina kun yksi lapsi sai lahjoja kun hänellä oli synttärit tai nimpparit, myös kaksi muuta saivat pienet karkkipussit tai suklaapatukat. Ettei tule paha mieli kun vaan yksi saa lahjoja. :D
Tätä en kyllä tajua
On sitä muutkin ihmetelleet. Tapa oli peräisin äitini äidiltä joka oppi sen äidiltään, juurta tuolle tavalle ei kukaan koskaan selvittänyt. Kuka oli se ensimmäinen mamma suvussa joka päätti että lapset katkeroituvat elleivät saa karkkia sisaruksen merkkipäivänä. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ei ollut koskaan puuroa aamiaiseksi, vaan usein kahvia ja pullasiivu. Koulussa sitten rehtori alkoi puhua terveellisen aamiaisen puolesta eli pitäisi syödä muuta kuin pullaa ja kahvia. Minä vaihdoin kotona kahvin teehen tai toisinaan kaakaoon ja voileipään. Kansakoulussa oli lämmin ruoka, usein joku keitto tai velli. Voileivät ja juoma piti tuoda kotoa. Oppikoulussa oli joinakin talvina maksullinen lounas, mutta lähellä asuvat kävivät yleensä kotona ruokatunnilla. Illalla oli sitten taas lämmin ruoka viiden paikkeilla ja myöhemmin vielä kahvia tai teetä ja pullaa. Äiti oli kotona ja iltapäivällä koulun jälkeen nautimme päiväkahvit usein ranskanleivän ja juuston kera. Se oli herkkua!
Tuttua on tuo jokaviikkoinen siivous. Matot vietiin ulos, puisteltiin ja jätettiin tuulettumaan telineellä. Äiti pesi lattiat konttaamalla jollakin vanhalla rätillä luututen. Muuten ei kuulemma tullut puhdasta, kun yritin ehdottaa Sinipiikaa tai muuta apuvälinettä. Lauantai oli kiireinen päivä, koska silloin siivottiin ja leivottiin ja lopuksi laitettiin uuniin ruoka hautumaan. En tiedä, miten monta kakkutaikinaa lienen nuorena vispannut, mutta lukemattomia kuitenkin. Koulu loppui kahdeltatoista ja kotiin tultua haukkasi voileivän ja sitten alkoi vispaus. Minusta kehittyi todella hyvä kakkumaakari jo nuorena! Illalla sitten tietenkin vielä saunottiin ja saunakahvin kanssa oli pullaa ja muitakin herkkuja. Niitä herkkuja riitti sitten sunnuntaillekin. Usein tuli päiväkahvivieraita tai itse mentiin kyläilemään. Ei silloin useinkaan kutsuttu, vaan mentiin kutsumatta. Tarjottiin sitä mitä sattui olemaan, viikonvaihteessa toki pullaa ja muuta, mutta arkena usein korppuja.
Meille ei saanut tulla ikinä kavereita kylään, mutta ite olis pitänyt aina mennä muiden luo leikkimään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me ei koskaan syöty tai haettu ruokaa mäkkäristä tai hesestä.
Mikä vuosikymmen? Harvinaista tuo oli vielä ysärilläkin. 2000-luvun lapsiperheissä vasta yleistyi.
2000-luku
Vierailija kirjoitti:
Häh, onko ap:n kuvauksessa tosiaan jotain outoa? Meillä oli ihan täsmälleen samat tavat enkä ole ikinä kuullut ihmettelyä tai itse ihmetellyt.
Samaa itsekin mietin, että eihän meilläkään syöty koulun jälkeen mitään. Kouluruoka oli puoli kahdeltatoista keskuskoululla ja yleensä viiden ja kuuden välissä lämmin ruoka kotona tai joskus myöhemmin, jos oli harrastus. Mun kotona ei varmaan kukaan syönyt ylimääräisiä välipaloja. Iltapala oli mukillinen teetä hunajalla tai kuppi kaakaota. Jos meillä oli hedelmiä, ne syötiin aina jälkkäriksi ruuan jälkeen tai aamupalalla.
Mä en tiedä mitä siitä olis tullut, jos pääsin koulusta vaikka vasta kolmelta ja olin kotona vähän ennen neljää ja sitten olisin alkanut vetää välipalaa, niin ei kai millään lapsella alle 2 tuntia edellisestä ruokailusta ole nälkä, kun on kunnon ruoka! Tämä siis 80-luvun lopussa ja ysärillä. Eikä kukaan kavereista kummastellut meidän syömisiä. Olin hoikahko lapsena, mutta en mikään alipainoinen. En kyllä kesälomallakaan jatkuvasti ollut jääkaapilla vaan ruoka syötiin ruoka-aikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ap oikein pärjäsit jos aamupäivän koululounaan jälkeen söit seuraavan kerran vasta klo 19? Tuohan on todella pitkä paastoaika kasvavalle ja liikkuvalle lapselle.
Toisaalta meillä ei ollutkaan koskaan kaapissa mitään välipalajuttuja, joita näin koulukavereiden luona. Vanhemmat ei sellaisista välittäneet.
Eikö teille ostettu edes leipää? Se nyt kai on tyypillisin välipala. Ei minunkaan kotona mitään jugurtteja ollut mutta leipää oli aina. Sitä sai lapset vapaasti ottaa
Eiköhän tuon aloittajan idea juuri ollut kertoa, ettei ollut tapana syödä välipalaa. Tuskin se on siitä ollut kiinni, onko kaapissa leipää vai ei, jos perheen tapana ei ollut syödä välipaloja ollenkaan. Maha tottuu juuri siihen ruokarytmiin mikä perheessä on. Kun vauva syntyy, vastasyntyneenä ne syövät ympäri vuorokauden säännöllisesti ja pikkuhiljaa tottuvat, että yöllä ei tarvitse syödä. Jos syöttämistä jatkettaisiiN tasaisesti, varmasti aikuisenakin vielä maha vaatisi ravintoa.
Meillä ei lapsuudenkodissa syöty aamupalaa. Aikuiset joi pannukahvia eikä mitään sen kanssa. Minä olin todella huono heräämään aamulla ja vitkutteluun meni enemmän aikaa kuin vaatteiden pukemiseen. Ruoka ei maistunut aamulla. Söin vasta koulussa lounasaikaan. Kotona söin välipalaa mitä löytyi, eli pullaa ja maitoa tai teetä ja sokerikorppua. Oma välipalasuosikki oli kuitenkin taatelikakkua ja kylmää maitoa. Meilläkään ei ostettu jogurtteja eikä hedelmiä, muroista nyt puhumattakaan. Välipala oli makea herkku, jota kaapista sattui löytymään. Samanlaista mitä aikuiset söi päiväkahvillaan siihen aikaan.
Meillä syötiin myös päivällinen myöhään, vaikka sitä päiväruuaksi kutsuttiin. Se taisi olla yleisesti sitä aikaa, kun kaikki tehtiin alusta alkaen itse. Ei käytetty lihakeittoon mitään valmiita juuressekoituksia pakasteesta, vaan lapset kuori porkkanat, lantut, palsternakat ja perunat ja paloiteltiin myös sillä aikaa kun äiti paistoi lihaan ruskeaa pintaa pannulla. Ruokia ei ainakaan meillä tehty edellisenä iltana, vaan tuoretta piti olla. Oliko se vähän statuskysymyskin, että perheissä tehtiin itse ruokaa ja syötiin kuumana.
Ravintoloissa ei käyty ikinä arkisin, vaikka olisi ollut varaakin. Piti olla iso juhla, että joku kävi ravintolassa ja näin oli myös ystävieni kotona. Siihen aikaan ei tietysti Suomessa ollut näitä pikaruokapaikkoja, mutta grillejä oli. Kesällä ostettiin niistä jäätelöä. Ensimmäinen syömäni pitsa oli muuten outo, nimittäin poropizza. Kaupunkiin oli avattu uusi ravintola, olin ehkä 12-13-vuotias. Mummo sanoi, että nyt mennään maistamaan aitoa italialaista ruokaa. Sitten siellä olikin menussa poropitsaa eli todella italialaista. Nuo ravintolareissut jääneet mieleen, kun se oli niin harvinaista. Ei ollut sellaista olemassa kuin lasten menu. Lapset pystyi tilaamaan puolikkaan annoksen tavallista ruokaa.
Ruokarukous ja sunnuntaisin kirkkoon. Olen syntynyt 1990.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä syötiin usein leivoksia arkisin.
En tiedä miten luokitellaan tapa, mutta meillä isä oli usein viikolla yötä toisessa asunnossa. Mummolla oli omakotitalo, jonka kellarikerros oli ollut vaarin työskentelypaja. Sinne oli tehty erillinen vessa, oli sohvia ja pöytä ja jopa matka-tv. Se oli paikka, jossa sai polttaa sisällä. Mummo ei ollut antanut vaarin koskaan tupakoida asuintiloissa, mutta kellarissa oli kellarin säännöt. Isänikin oli kova tupakkamies kun olin lapsi.
En minä oikeastaan edes tiedä, miksi hän oli öitä siellä kellarissa. Saattoi johtua siitä, että hän heräsi viideltä aamulla lähtemään töihin, kun kuudeksi meni tehtaalle ja tottakai meni aikaisin nukkumaan. Tämä on aina aiheuttanut hämmästelyä ihmisissä, mutta meille se oli normaalia. Isä söi päivällisruuan kotona ja monesti jossain vaiheessa iltaa lähti mummon luo kellariin. Joskus hän ei ollut illalla kotona ollenkaan. En tiedä missä oli, kun ei meillä kotona näistä puhuttu.
Äiti ja isä harvoin kertoivat mitään, jos ei erikseen kysynyt. Ei ollut sellaista keskustelukulttuuria, ja minun äitini on aina olettanut, että toiset tietävät asioita jo puolesta sanasta. Muistan kun isä sairastui vakavasti, niin äiti tokaisi minulle puhelimeen jotain siihen suuntaan, että nyt se on sitten sairaalassa, osasihan tuota odottaa. Siis hetkinen, kuka on sairaalassa? Mitä on tapahtunut? Kuka osasi odottaa? Mitä minulle on jätetty kertomatta?
Minun mieheni ei ole koskaan ollut anoppinsa eli äitini kanssa samalla aaltopituudella. Juuri siksi kun äiti sanoo puolikkaita lauseita tai olettaa toisen tietävän jotain mitä ei ole kerrottu ääneen. Mieheni kysyy minulta, mitä se tuolla tarkoittaa. Se on oikeastaan välillä hauskaakin. Viimeksi sanoi yhtäkkiä; Olishan se soppakin. Minua nauratti. Mieheni kuiskasi, mistä tuo äitisi taas puhuu. Sanoin hiljaa, että sillä on varmaan eilistä ruokaa jääkaapissa ja se kysyy, haluatko että hän lämmittää sitä sinulle. Mieheni sanoi, että mikä ihmeen selvännäkijä sinä olet. Olen vuosikymmenten aikana oppinut, vaikken kaikkea minäkään osaa tulkita, jos ei sanota kuten asia on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No tuo oli ihan sääntö 70-80 -luvulla. Välipalaksi syötiin voileipää. En vieläkään syö mitään ns. välipalatuotteita vaan välipala on minulle edelleen hedelmä tai se voikkari.
N52
Tunteita ei saanut näyttää. Jos oli iloinen tai ylpeä jostain asiasta, piti se pitää itsellään. Pahat asiat piti käsitellä itsekseen eikä niillä saanut häiritä muita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No tuo oli ihan sääntö 70-80 -luvulla. Välipalaksi syötiin voileipää. En vieläkään syö mitään ns. välipalatuotteita vaan välipala on minulle edelleen hedelmä tai se voikkari.
N52
Ei vaan ap kirjoitti, ettei heillä syöty mitään välipaloja.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miten luokitellaan tapa, mutta meillä isä oli usein viikolla yötä toisessa asunnossa. Mummolla oli omakotitalo, jonka kellarikerros oli ollut vaarin työskentelypaja. Sinne oli tehty erillinen vessa, oli sohvia ja pöytä ja jopa matka-tv. Se oli paikka, jossa sai polttaa sisällä. Mummo ei ollut antanut vaarin koskaan tupakoida asuintiloissa, mutta kellarissa oli kellarin säännöt. Isänikin oli kova tupakkamies kun olin lapsi.
En minä oikeastaan edes tiedä, miksi hän oli öitä siellä kellarissa. Saattoi johtua siitä, että hän heräsi viideltä aamulla lähtemään töihin, kun kuudeksi meni tehtaalle ja tottakai meni aikaisin nukkumaan. Tämä on aina aiheuttanut hämmästelyä ihmisissä, mutta meille se oli normaalia. Isä söi päivällisruuan kotona ja monesti jossain vaiheessa iltaa lähti mummon luo kellariin. Joskus hän ei ollut illalla kotona ollenkaan. En tiedä missä oli, kun ei meillä kotona näistä puhuttu.
Äiti ja isä
Meillä oli perheessä samanlainen kummallinen tapa puhua puolikkailla lauseilla ja jättää selittämättä tapahtumia tai ajatuksia. Se ei kyllä periytynyt kenelläkään meistä lapsista. Jos isi veti saappaat jalkaan, hän oli menossa kalaan. Ei hän kenellekään mitään sanonut lähtiessään. Jos äidiltä kysyi, minne isi meni, äiti saattoi kysyä, missä saappaat. Jos eivät olleet ulkoeteisessä, oli kalassa ja jos olivat eteisessä, oli nukkumassa. He myös lähtivät kauppaan isommille ruokaostoksille vaihtamatta sanaakaan. Pukivat päälle ja ensin lähti autoon isi ja perässä äiti. Meillä oli tietyt kauppapäivät isommille ruokaostoksille.
Raskauksista ei hiiskuttu kenellekään. Kun huomasin 10-vuotiaana, että äidin maha kasvaa, hän vastasi, ettei siitä kannata vielä iloita. Ei siis saa iloita, jos odottaa vauvaa. Tuota minä en koskaan ymmärtänyt itse lapsuudenkodissa, miksei raskaudesta voi puhua. Tietysti sitten kun vauva syntyi, sai ilmoittaa kaikille, että on syntynyt lapsi.
Syntymäpäiväjuhlia ei järjestänyt kukaan. Mummi siitä motkotti, miksei voida kutsua kuin ihmiset. Meillä leivottiin kakku ja pullaa, mutta ei äiti eikä isi kutsunut ketään. Lähisukulaiset tuli kutsumatta, jos tulivat. Äiti sanoi, että ei se niin iso tapahtuma ole, että kutsut pitäisi laittaa, tulee kuka tulee. Kavereita kutsuin itse omille synttäreille ja keksin ohjelmaa, esim. pussihyppelyä pihalla ja 10 tikkua laudalla. Aina sellaista olettamista, että kyllä lähisukulaiset muistaa joka ikisen syntymäpäivän ja tulevat jos pääsevät. Ärsyttävä tapa. Etenkin synttärisankarina se ärsytti, miksei voi kysyä esim. mummilta ja ukilta, pääsisikö ne tulemaan silloin ja silloin ja sopia kellonaikaa, tai kummeilta, pääsevätkö kahville synttäreiden kunniaksi. Mutta ei saanut kysyä eikö mitään isompaa järjestää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Raskauksista ei hiiskuttu kenellekään. Kun huomasin 10-vuotiaana, että äidin maha kasvaa, hän vastasi, ettei siitä kannata vielä iloita. Ei siis saa iloita, jos odottaa vauvaa. Tuota minä en koskaan ymmärtänyt itse lapsuudenkodissa, miksei raskaudesta voi puhua. Tietysti sitten kun vauva syntyi, sai ilmoittaa kaikille, että on syntynyt lapsi.
Raskauksista ei kenties hiiskuttu, jos aiemmin on ollut kipeitä keskenmenoja tai jopa syntymässä / syntymän jälkeen kuollut vauva.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raskauksista ei hiiskuttu kenellekään. Kun huomasin 10-vuotiaana, että äidin maha kasvaa, hän vastasi, ettei siitä kannata vielä iloita. Ei siis saa iloita, jos odottaa vauvaa. Tuota minä en koskaan ymmärtänyt itse lapsuudenkodissa, miksei raskaudesta voi puhua. Tietysti sitten kun vauva syntyi, sai ilmoittaa kaikille, että on syntynyt lapsi.
Raskauksista ei kenties hiiskuttu, jos aiemmin on ollut kipeitä keskenmenoja tai jopa syntymässä / syntymän jälkeen kuollut vauva.
Varmaan nykyisin noin on, että raskaus pidetään omana tietona, jos ollut keskenmenoja. Kyllä se syy vielä 70-luvullakin oli siveyskulttuuri etenkin maalla. Ettei kukaan ajattele, että nuo on olleet sillai. Navan ja polvien väliset tapahtumat salattiin. Lapsen saantiin liittyy sukupuolielämä, joka oli 70-luvullakin vielä tabu. Lapsille ei kerrottu miten vauva tehdään. Raskausvatsaa peiteltiin ja erityisesti vanhempien sukulaisten nähden. Raskaudesta myös puhuttiin ilkeään sävyyn maalla. Näkyy olevan taas pieniin päin se Virtasen rouva. Jos vauvaa odottanut pari oli nuori, vaikka 20-25-vuotias, vanhemmat ihmiset puhui selän takana, että millähän nekin aikoo penskansa elättää. Toisaalta jos oli vanhat vanhemmat, vaikka 37-42-vuotias odottaja, sitäkin pahat kielet selän takana moittivat, että pitääkö sitä vielä tuossa iässä. Tarkoitti siis että tuon ikäinen on liian vanha harrastamaan avioelämää ja saamaan lapsia. Minä en 79-luvulla kuullut kenenkään kertovan raskaudesta kenellekään. Onneksi enää ei ole niin siveää.
Tätä en kyllä tajua