Olenko outo? Lapseni kuoli

mut itse en varmaankaan sun sijassa kestäisi nähdä pieniä vauvoja ilman että tuntisin valtavaa tuskaa ja katkeruutta. Ja kaipausta.

En osaa sanoa oletko outo, ehkä surun kanssa sinut. Etkä itsekäs suruun käpertyjä.

Eli oman lapsen kuoleman jälkeen muiden vauvoja oli kiva tavata. Toisaalta oli hyväkin, että välillä ne surun tunteet oikein purskahtivat pintaan, koska se surutyö on kuitenkin parasta tehdä sitä mukaa kuin sitä tulee. Minusta taas ei ollut pelottavaa surra omaa lasta, kun näki toisten vauvoja, koska tuntui, että siinä sai käydä omia tunteitaan läpi. Toisaalta oli hyvä kokea, että saa kaikesta huolimatta elää normaalia elämää ja minua edelleen pidetään ihmisenä, vaikka olinkin kokenut sellaisen menetyksen.

Todella surullista lukea tälläistä, saanko kysyä, että mihin hän kuoli? Ei tälläiseen ole sanoja - ehkä se on syynä ihmisten tökeröihin kommentteihinkin, kun ei vain yksinkertaisesti ole sanoja, mutta jotakin haluaa sanoa.



Olen todella pahoillani.

Vaan ne muut on outoja. Niillä on huono omatunto siitä, että niiden lapset on elossa, tai jotain muuta yhtä fiksua. Että ne varmaan just tota kuvittelee, että sä tahdot kaikkien muidenkin vauvojen kuolevan. Kiusaus ajatella jotain tuon suuntaista on suuri. Siis tunteella sitä ajattelee just noin. Mutta sitten kun ottaa järjen käteen, niin huomaa, että ethän sinä pysty muiden lapsista ja vauvoista eristäytymään kuitenkaan, joten on sun asiasi selvitellä tunteesi muiden lapsia kohtaan, ei muiden asia valikoida ketä saat tavata ja ketä et.

Sellaisille ihmisille vois olla paikallaan vielä muutama kierros elämänkoulua... vaikka mulle tuon sanoin kohta 50v äiti ja isoäiti, joka kaiken lisäksi työskentelee päiväkodissa... huh huh sanon minä.



Tälläiset asiat mua enemmän ottaa päähän, kuin siis odottajat ja vauvat, kun esim:



-neuvolassa ekalla käynnillä saa vihkosen " meille TULEE vauva"

Ymmärrän kyllä että näin käy suhteellisen harvoin ettei vauva tulekkaan kotiin vaan että kuolee pian syntymän jälkeen, mutta silti ärsyttää tuo " katteeton" lupaus, TULEE vauva. Omituista, myönnän.



-ärsyttää myös se miksi, äitiyspakkaus tulee jollain raskausviikolla 28, tuskin kukaan lapsi joutuisi alasti synnäriltä kotiin lähteä, vaikka sen saisi vaikka vähän myöhemminkin. Typerää ajattelua tietty tämäkin, tottakai se on kätevää saada valmiiksi jo etukäteen, mutta voin kertoa ettei todellakaan ollut helppoa purkaa vauvan kamoja pois silmistä hänen kuoltuaan.



Tälläisiä ajatuksia.



ap

Ja kyllä ne silti vaan kovasti haluaisi meidän vauvaa hoitoon ottaa. Vauva nyt vaan on vielä liian pieni ja äidin rinnassa kiinni, jotta voisi hoitoon mennä...

enterokoliittiin eli kuolioon johtavaan suolistotulehdukseen.



ap

Eipä sitä voi elämäänsä ottaa muussa muodossa kuin siinä, mitä se on. Toisten onni ei ole aiheuttanut omaa surua, ei niillä ole mitään tekoa keskenään.



Nämä kommentattorit ovat aivan omaa valioluokkaansa; mulle sanoin samassa tilanteessa eräs, että eikö olekin hyvä, että se kuoli, niin sun ei tarvitse tehdä niin paljoa kotitöitä



ja hoitaja sanoi sairaalassa, että tällä varmasti oli jokin tarkoitus ja jatkoi ajatuksiaan vielä seuraavana päivänä: tästä voi varmasti oppia jotakin

mutta mua ärsyttää täällä palstalla nää " ei ole mitään sanoja" -vastaajat. Että miksi ihmeessä pitää sit vastata, jos ei ole mitään sanottavaa.



Tai sit jossain toisessa ketjussa 25 kertaa " otan osaa" , ennen kuin joku sai aikaiseksi viestin, missä on vähän jotain muutakin sisältöä.

kaikki tunteesi ovat " oikein" !



Itse olen kokenut myöhäisen keskenmenon ja pienen siunaamisen.

Itse en pystynyt kohtaamaan vauvoja ja vauvamahoja - vielä vuodenkin jälkeen tekee tiukkaa (en näytä sitä muille). Samalla tosin työstän lapsettomuusongelmaa- saanko koskaan hoitaa vauvaa...



Osanottoni ja olen pahoillani todella typeristä kommenteista, joita olet joutunut kuulemaan.

Oman lapsen kuolema ei todellakaan ole mikään rangaistus tai opetus! Mua ottaa päähän myös se kun jotkut sanovat että " kokemus se on tuokin" tai " kokemus kokemusten joukossa" , ei herra jumala... se on kokemus jos hyppää benji hypyn tai jotain muuta vastaavaa, mutta että lapsen kuolema " vähätellään" kokemukseksi! Älytöntä.



Musta tää on enemmänkin suorastaan järjettömän traaginen takaisku elämässä, jota on kannettava hautaan asti mukanaan ja se jakaa ajanlaskun täysin uudelleen: aika ennen tuota lasta ja aika jälkeen tuon lapsen. Hyväksy, en tätä koskaan, mutta sopeutua yritän, parhaan kykyni mukaan.



ap

Ja toisaalta en oma kohtasta kokemusta tiedä muuta kuin serkun vauvan kuoleman johdosta. Josta he tiesivät että ei elä kovin kauan vaikka oli täys aikanen oli sydänvika jota ei voitu korjata.



Sitä en ymmärrä että ihmiset sanoo et on helpompi nyt kun ei ole sitä yhtä lasta rahallisesti!?:S Vai onko ne lausujatkin niin sekasin että ei ymmärrä mitä sanoo?! Ei oo normaalii tommoiset lausumat jotka muutkin oli kirjoittanut. Ei välttämättä pahaa tarkota vaan ei itekkään oikeen tajuu tilannetta?

sillä itsekin ajattelen niin. Ei todella ole sanoja, päässä vilisee kaikenlaista omituista mutten kykene saamaan mitään edes järkevän rajoissa kulkevaa ajatusta kasaan.



Itse ennen poikani kuolemaa vierastin tuota " otan osaa" sanomista. Se tuntui niin tyhjälle. Mutta nyt kun olen sitä itse kuullut se on ihan ok lämmin tapa kertoa olevansa suruissaan mun puolesta. Olen miettinyt mitä siihen kuuluu vastata ja usein sanonkin vain kiitos. Helpompaa on vastata jos joku sanoo mulle olevansa pahoillaan, " olen niin pahoillani" , silloin vastaan aina, että niin minäkin olen. Ja niin todella olen, enemmän pahoillani kuin koskaan ennen mistään.



ap

t:12

Mutta pientä rajaa toivoisin... heitot " sehän oli niin pieni, mitä siitä olis tullu edes" tai " ajattele miten rankkaa olis ollu ravata sairaalassa sen pienen kanssa" on tosi raakoja.



Ihan kuin sitä nyt heittäisi oman lapsensa sivuun ajatellen että no voihan vihannes, vähä meni ketuiks, en mä tätä huoli kun ei ole ihan just niinku piti. Hei halloota päivää.



Joo ja kuten monesta kohdasta käy ilmi, mä koen suruani nyt enemmän kiukun ja raivon kautta, eli suoraan sanottuna mun päällimmäinen fiilis pojan kuolemasta on armoton ketutus. Välillä itku ryöpsähtää ilmoille mutta enimmäkseen olen levoton. Musta tulis nyt hyvä paperisilppuri tai kallioiden tai talojen räjäyttelijä tai purkaaja.



ap

Niin tuore.



ap

Minä olen se, joka sanoi ettei ole sanoja, ja vielä lopuksi tuon " olen pahoillani" - ja olen samaa mieltä siitä, että molemmat ovat äärimmäisen laimeita ilmaisuja siihen nähden miltä minusta tuntui tämän lukiessani. Tuntui siltä kuin puristava ahdistus olisi käynyt ylitseni, kun luin ap:n tekstin (tuon ihan ensimmäisen kirjoituksen), alkoi itkettämään ja todellakin olen niin pahoillani siitä, että ap - tai kukaan muukaan, koskaan joutuu kokemaan jotakin sellaista kuin oman lapsen menettäminen on.



Meidän esikoisvauvamme oli hetken aikaa vastasyntyneenä myöskin (pahan infektion takia) kuoleman sairas, ja joutui teho-osastolle. Se ahdistus, hätä, suru ja voimattomuus oli jotakin aivan ylivoimaisen musertavan tuntuista, saatika sitten, kun menettää lapsen.



Ap:lle paljon voimia, ja halirutistus =,o(

työtoverilleni syntyi pahasti (fyysisesti)vammainen aivan pieni keskonen, joka sinnitteli elämän tälle puolen jotenkin aivan kuin ihmeen kaupalla. Joka päivä vauvalle tulvi uusia diagnooseja ja tilanne oli varmaan uuvuttava vanhemmille.



Menin käymään, vein pienet potkarit jotka olin tehnyt mini-sellaiset ja onnittelin vauvasta ja toivotin toipumista niin vauvalle kuin perheellekin.



Vuosi sen jälkeen työtoverini kertoi, että olen edelleenkin ainoa, joka onnitteli häntä vauvan saannista.



Se vauva elelee ihan mukavasti nykyään.

t. 12

Joo tuokin on tuttua. Kun poikani syntyi rv 28 ja painoi 1280g ja voi muuten mainiosti, niin eräs sukulaistätini sanoi mulle suoraan ettei onnittele minua, koska ei ole mitään onniteltavaa!! Ajattelin silloin jo että tuon kommentin muistan ja sitten pojan 1v päivillä kysyn että joko nyt onnittelet...



Mutta kun kävikin näin niin minkäs teet... pitäiskö mun nyt " onnitella" häntä että hyvä kun et onnitellut minua pojasta, koska mitään onniteltavaa ei lopulta hengissä selvinnyt...?!



ap