Löytyykö yksilapsisuuden valinneita ?

en tiedä onko tää nyt niin tietoinen valinta loppujen lopuks ollu, toista ei vaan oo tullu "tehtyä" ja esikoinen on jo niin iso että mistään leikkikaverista on ihan turha puhua. taloudellisesti helpompaa sekä sitä omaa aikaa ja vapautta on ehkä enemmän.

Meille se valinta muodostui pikkuhiljaa, lapsella on paljon serkkuja ja kavereita joiden kanssa on paljon tekemisissä ettei erakoidu.



Kieltämättä välillä on hiukan hemmoteltu.



Meillä asunto maksettu ja firma pyörii hyvin , Meinaan ettei se talouspuoli ole se este ollut koskaan .



Omia harrastuksiakaan ei ole vaan pitkälti yhdessä harrastetaan ja käydään pojan omissa harrastuksissa mukana .

Ihanan vaivatonta ja helppoa. En ole koskaan ollut kovin uupunut tästä äitiydestä. Minusta on kiva, että kaikesta ei ole tarvinnut perhe-elämän vuoksi luopua. Leikkikavareita lapsella piisaa, sillä vietämme hyvin sosiaalista elämää. Taloudelliset syyt eivät meilläkään ole vaikuttaneet suuntaan tai toiseen. Asuntoomme mahtuisi kyllä useampikin lapsi, mutta elämä on hyvää näin, joten ei kiitos.

Helppo lapsi meillä, mutta ihan tarpeeksi raskasta oli tulla nuorena äidiksi ja nykyään minulla on useampi mt-ongelma joiden takia olisi suorastaan väärin tehdä lisää lapsia. Yhden kanssa jaksaa vielä hyvin ja hän tuo auringonpaistetta eloomme :).

Itsekään en ole näitä taloudellisia syitä miettinyt, ensimmäinen tuli hoidoilla ja kaikki äitiyteen liittyvä rankimman kautta. Jotenkin olen aina pitänyt selvänä, että kaksi pitää vähintään olla että on seuraa toisilleen ja "normi täyttyy". Nyt vaan tuntuu siltä, että en kerta kaikkiaan jaksaisi enempää. Täytynee sulatella asiaa, kai sitä lasta täytyy tosissaan haluta eikä tavan vuoksi tehdä.

... ja vaikka en tietenkään ketään heistä vaihtaisi pois enkä sillä tavalla kadu tällaista ratkaisua, mutta pakko myöntää että tiukilla olemme monesti. Emme niinkään rahan vuoksi, sillä olemme aina tottuneet elämään varsin vaatimattomasti, emmekä ole materiaa arvostavia.



Mutta... tiukkaa on ajasta ja siitä, riittääkö kaikille lapsille kaikissa tilanteissa tarvittava määrä vanhempien huomiota ja hellyyttä. Välillä tunnen syyllisyyttä etenkin keskimmäisten laste "väliinputoamisesta".

KOetamme tietenkin kompensoida, sukulaiset ovat läheisiä, kummeihin pidetään yhteyttä jne, jotta mahdollisuuksia hyviin aikuissuhteisiin syntyy muidenkin kuin vanhempien kanssa.



Myös kotihommaa on paljon suuressa perheessä, eli välillä olemme mieheni kanssa aivan kuoleman väsyneitä eikä omiin harrastuksiin jää sanottavasti aikaa.



Eli varmasti siinä yksilapsisessakin perheessä on tosi hyvät puolensa.

ja matkustellaan aika paljon, ollaan asuttukin muualla ja varmaan taas lähdetää n jossain vaiheessa. helpompaa yhden lapsen kanssa, toisaalta uudessa paikassa on lapsi sitten aika yksin ennekuin uusia kavereita tulee kuvioon mukaan. en ole kodin hengetär ollenkaan, sekin varmaan vaikuttaa, kotihommat ei kiinnosta.

tasolla vielä "sinut" asian kanssa. Lieko se tämä "sisarus täytyy olla..." mantra vaiko muu syy... Sydämen halua ei kuitenkaan ole kylliksi kummallakaan ja elämme tyytyväistä elämää pikkuisena perheenä.

Kävin läpi todella rankan synnytyksen jälkeisen masennuksen, niin etten yksinkertaisesti uskalla ajatella toista lasta.

Jonkinlainen masennus varmaan vaivaa minuakin, tai lähinnä sellainen jatkuva varuillaanolo ja ylikorostunut huoli lapsesta taannoisten tapahtumien seurauksena. Ympäristön paine tuntuu välillä kovalta, mutta eihän siitä tietty tulisi niin välittää.

Muutenkin vastustan myyttejä ja ihanteita, joiden mukaan moni tekee valintojaan. Pitäisi oikeasti kuulostella itseään ja miettiä mikä on JUURI MINULLE/MEILLE/LAPSELLENI parhaaksi, näin asiassa kuin asiassa.

yksilapsisuus ei periaatteessa ole yhtään sen helpompaa tai vaivattomampaa kuin jos lapsia on kaksi. Kaksi lasta perheessä (varsinkin jos on pienellä ikäerolla) takaa sen, että lapsi ei koko ajan mangu leikkiseuraa vaan lapset voivat leikkiä ja touhuta kahdestaan, esimerkiksi lomilla on kiva kun lapsellakin on seuraa toisesta lapsesta. Lisäksi kahden lapsen kanssa ei tarvitse isompaa autoa ja mahtuu melkein samankokoiseen asuntoonkin jne.



Tunnen joitakin yksilapsisia ja kyllä huomaa miten lapsi koko ajan hakee seuraa, aina pitäisi olla leikittämässä jne.



Kahden lapsen kanssa on paljon helpompaa.

jos se on tietoinen valinta mukavuuden takia. Pahalta tuntuisi jos omalla lapsellani ei olisi sisarusta jonka kanssa leikkiä ja riidellä, mutta ennen kaikkea jota hän voisi suuresta sydämestää rakastaa. Nyt kun lapset osaavat nauttia toisistaa erittäin paljon (ikäero meillä reilu vuosi joten ovat toistensa parhaat kaverit) he lähes joka päivä kysyvät, voisiko meille vielä tulla lapsia. Toivottavasti tärppää mahdollisimman pian.

Meillä yksi, ja miehen halusta siihen jää. Itse olen vasta matkalla ajatusteni kanssa, mutta YH:ksi en halua ja miestä en jaksa vaihtaa...



On tässä hyviä puolia paljon, tuossa ne jo lueteltiinkin.

Vastailevat ketjuun joka on meille yhden lapsen vanhemmille tarkoitettu.

Voitaisko pitää tää ketju aiheessaan ja aloittaa vaikka monilapsisille toinen, jos siltä tuntuu. Ettei menis ihan vaan riitelyksi.

lapseen ole tullut.

toisaalta taas ei. Minulla raskaus on riski, eli joudun jättämään pois lääkkeen joka pitää minut hyvässä kunnossa. Ekan kanssa kaikki meni hyvin, onneksi. Toista en uskalla, vaikka haluaisin - lapset siitä kärsisi jos äiti menisi huonoon jamaan. Nyt yritän sopeutua ajatukseen vain yhdestä lapsesta, vähän on vielä työstövaiheessa.



Eli valitsin yksilapsisuuden, mutta suren sitä että niin joudun tekemään.

Ja sitä kautta uskon myös lapseni olevan tyytyväisempi näin. Olen rauhaa, seesteisyyttä ja harmoniaa rakastava. Menen helposti aivan tolaltani valvomisten ja kaaosmaisen elämän keskellä. Ja kestäisin huonosti sitä, että minulla ei olisi runsaasti aikaa molemmille lapsilleni. Tai että rähjäisin lapsilleni siksi, että olisin järjestänyt elämästämme liian stressaavaa.



Lapsikin on vaikuttanut tähän saakka seesteiseltä ja onnelliselta..



Joskus kyllä silti vatvon, että olisinko sittenkin näin hyvä äiti kahdellekin lapselle. Ja kaipaako esikoisemme joskus ehkä sisarusta...

Toisinaan haluaisin toisen, mutta järkisyistä olen sitä mieltä, etten toista kuitenkaan halua. Tiedän itseni ja rajani ja sen, että jos toinen olisi samanlainen kuin ensimmäinenkin, niin en kestäisi sitä. Yhdenkin kanssa meinaa toisinaan olla kärsivällisyys ja rakkaus koetuksella, saati että näitä olisi kaksi.