Haaveissa(ko?) vauva.
Olen nainen kohta lähestyn kolmeakymmentä, mieheni kanssa olemme olleet yhessä yli 10v, vakaa koti vakaat tulot.
Olen aina ollut sitä mieltä, että lapsia ei meille tule koska maailma on aika sekaisin sekä oma taustani on mikä on ja olen ollut epäileväinen sitä kohtaan, että pystynkö, osaanko ja ihan tärkein, uskallanko?
Tämän lisäksi en erityisesti ole koskaan ollut mikään lapsirakas, sukulaisten lapset ovat ihania, mutta en jaksaisi heitäkään viikko tolkulla vahtia.
Lapsuuteni on lasinen ja rikkonainen, vanhemmilta tuleva henkinen väkivalta tuhosi pienen minän pitkäksi aikaa, nyt vasta aikuisena saanut pikkuhiljaa rakennettua itsetunnon takaisin.
Sen lisäksi aikusiällä saatu nepsy diagnoosi, joka näkyy elämässä eniten aistiyliherkkyytenä, tietynlaisena sosiaalisena kömpelyytenä,yliajatteluna, liiallisena empaattisuutena sekä todella lyhyinä hermoina, jälkimmäinen kaikista parhaiten hallinnassa.
Näistä syistä en ole antanut itselleni edes mahdollisuutta haaveilla lapsista, kunnes nyt vuosi sitten ajatus hiipi takaraivooni eikä ole lähtenyt sieltä pois.
Eniten kysymyksiä herättää se, että te vanhemmat joilla on tälläistä taustaa, oletteko pystyneet olemaan tasapainoisia rakastavia vanhempia? Tai te henkilöt jotka olette vannoneet olevanne lapsettomia ja olettekin saaneet lapsen syystä tai toisesta, oletteko olleet onnellisia?
Moi!
Luin aloitustasi, ihan kuin olisi kertonut minusta itsestäni. Lapsuuteni henkisen väkivaltataustan myötä, mutta myös fyysisen väkivallan kasvattamana pelkäsin kovasti, että jatkan sukupolvien traumoja, jos saan lapsen. En luottanut itseeni, en koskaan uskonut, että osaisin kasvattaa lasta terveellä, järkevällä tavalla omien traumojeni ja mt-diagnoosini (kaksisuuntainen mielialahäiriö) kanssa. En myöskään halunnut koskaan, että geeniperimäni jatkuisi seuraavaan sukupolveen. 29-vuotiaaksi asti vannoin lapsettomuutta, kunnes tapahtui sanotaanko "iloinen yllätys". Olin silloin naimisissa, vakaa tasapainoinen elämä ja vakaat tulot.
Sittemmin asiaa harkittuani, en voinut olla niin julma, että antaisin omien pelkojeni ja oman isäni käytöksen johtaa siihen, että keskeytän uuden elämän, joka on täysin viaton omiin traumoihini. Olin silloin terapiassa ja myöhemmin vielä aloitin terapian uudelleen, vahvistaakseni vanhemmuuttani ja luottoa omaan itseeni ja tasapainoisen elämän jatkamiseen.
Sittemmin tuli avioero ja lapseni isä poistui kuvioista kokonaan, silti koen olevani vahvimmillani, tasapainoisimmillani ja ennen kaikkea ihan kelpo äiti. Terapia on auttanut äärettömän paljon tunteidensäätelykykyyn ja negatiivisten ajatusten/tunteiden terveeseen kanavoimiseen ulos.
Oma lapsi on aina oma lapsi. Se, miten omaa lasta rakastaa ja haluaa suojella ja sulkea pois pahalta maailmalta, tuntuu jopa yliluonnolliselta. Ne tunteet, joiden kanssa painit nyt, todella kannattaa työstää niin pitkälle, kuin mahdollista. Suosittelen terapiakontaktia, jos et ole vielä sitä oljenkortta käyttänyt, sillä se auttaa todella paljon tässä pohtimisprosessissa eteen päin.
Mutta vastaus kysymykseesi, kyllä, koen olevani ennen kaikkea rakastava vanhempi. Tasapainoinen on sellainen sana, jota hieman kammoksun, sillä elämässä tulee ylä- ja alamäkiä, jotka ovat aivan normaaleja asioita, niiden kanssa täytyy vaan oppia luovimaan. Olen niin tasapainoinen, kun vain voin olla. Ja silloin kun vannoin lapsettomuutta, en ollut aidosti kovin onnellinen. Nyt äitinä, olen todella onnellinen.