Lue keskustelun säännöt.
Koen itseni laihaksi, vaikka olen lihava. Näen kyllä
10.02.2024 |
peilistä ja kuvista, että olen lihava, mutta en vaan voi uskoa sitä. Yleensä ajattelen, että seuraavana aamuna herään normaalipainoisena ja elämä on ennallaan.
Olen lihonnut muutamassa vuodessa n. 40/kg, ennen olin hoikka ja jotenkin tämä hoikkuus on vaan piirtynyt minäkuvaani.
Ikää pian 50 v.
Kommentit (19)
Eli tämä on normaalia? Lisäksi huomaan hyvin, kuinka eri tavalla ihmiset (tuntemattomat) suhtautuvat minuun nyt versus ennen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsepetosta tuo on. Itselleen voi toki uskotella mitä tahansa mutta onko tosiaan totuuden myöntäminen niin vaikeaa?
Kai sen nyt huomaa mitä määrää läskiä raahaa joka askeleella mukanaan ja hengitys huohottaa portaita noustessa. Miten voi tuossa mieltää itsensä laihaksi tai normaalipainoiseksi?
Nyt on kyllä vääristynyt minäkuva. Jos ajattelet et voit nyt syödä niin paljo ettet lihoo kun olet olevasi hoikka niin toi käy hengenvaaralliseks. Sama vertaus ku alipainona ja tarkotan et on vaa luuta ja nahkaa. Terapiasta voisi olla sulle hyötyä?
Onhan kehon muuttumisen kokeminen monisyinen ja yksilöllinen asia. Tuo että tiedät lihoneesi paljon ja ajattelet asian korjaantuvan seuraavaan aamuun mennessä, on tietenkin epärealistista, ja tarttuisin siihen ajatusvääristymään asiallisessa hoitokontaktissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on jotenkin mielenkiintoista, miten ihminen voi kokea itsensä niin erinköiseksi kuin mitä peilikuva kertoo. Itselläni on vähän toisinpäin, olin yläasteikäisenä siinä ylipainon rajalla, koin olevani vartaloltani normaalipainoinen, samannäköinen kuin ne hoikat kaverit. Koska yläasteen alussa olin vähän hoikempi, samankokoinen kuin paras kaverini joka sitten laihtui samalla kun minä lihoin. 20-vuotiaana olin jo alipainoinen ja raskauksia ja pikkuvauva-aikaa olen ollut painoni perusteella hoikka, ajoittain monta kiloa alipainoinen. Nyt lähes 40-vuotiaana paino on lähellä alipainoa, mutta koen olevani samannäköinen kuin 15-vuotiaana lähes 20kg sitten. Pääkoppa ei vaan totu "uuteen" ulkomuotoon jos yksi on mennyt tarpeeksi syvälle minäkuvaan.
Olen miettinyt onkohan näin kaikilla, jotka nuoruudessaan on olleet lihavia ja aikuistuessaan laihtuneet, ja ne jotka olivat nuoruudessaan hoikkia, kokevat itsensä hoikaksi painosta riippumatta, ovat paljon tyytyväisempiä itseensä ja viihtyvät paremmin kehossaan.
Itse olen 171/50-51 kg. Syöpähoidot tiputti painon kiloista 57 alle viidenkympin ja nyt onneksi päässyt edes tuohon 50 -kerhoon. Näen itselläni vatsamakkaroita ja lihavuutta, vaikka todellisuudessa olen tikku, ainakin jaloista eikä varmaan vatsassakaan liikoja kauheasti ole.....
Syöpähoidoita 1,5 v, eikä vaan nouse. Kyse ei ole monesta kilosta, mutta nyt ollaan alipainoinen ja mieli näkee makkaroita kehossa....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla sama tilanne ja olen ollut paksu jo 7v. Sitä ennen olin hyvin hoikka, mutta keräsin myös lyhyessä ajassa paljon painoa.
Edelleen jos ostan esimerkiksi vaatteita ajattelen että ne näyttävät päälläni hyvältä, koska sommittelen niitä entiselle keholleni. Sitten katson peiliin ja totuus paljastuu. Samoin ajattelen edelleen kulkevani eteenpäin urheilijan olemuksella. Mutta peilaava pinta paljastaa että eteenpäin mennään Haminan mursun olemuksella.
Olen edelleen mieleltäni urheilija ja aloittanutkin urheilun uudestaan. Ja laihtunut toki myös vähän. En usko mieleni ikinä ymmärtävän miltä näytän, vaan mieli pitää sitkeästi kiinni vanhasta.
Vierailija kirjoitti:
Tuo on jotenkin mielenkiintoista, miten ihminen voi kokea itsensä niin erinköiseksi kuin mitä peilikuva kertoo. Itselläni on vähän toisinpäin, olin yläasteikäisenä siinä ylipainon rajalla, koin olevani vartaloltani normaalipainoinen, samannäköinen kuin ne hoikat kaverit. Koska yläasteen alussa olin vähän hoikempi, samankokoinen kuin paras kaverini joka sitten laihtui samalla kun minä lihoin. 20-vuotiaana olin jo alipainoinen ja raskauksia ja pikkuvauva-aikaa olen ollut painoni perusteella hoikka, ajoittain monta kiloa alipainoinen. Nyt lähes 40-vuotiaana paino on lähellä alipainoa, mutta koen olevani samannäköinen kuin 15-vuotiaana lähes 20kg sitten. Pääkoppa ei vaan totu "uuteen" ulkomuotoon jos yksi on mennyt tarpeeksi syvälle minäkuvaan.
Olen miettinyt onkohan näin kaikilla, jotka nuoruudessaan on olleet lihavia ja aikuistuessaan laihtuneet, ja ne jotka olivat nuoruudessaan hoikkia, kokevat itsensä hoikaksi painosta riippumatta, ovat paljon
Näin se omasta kokemuksestani menee. En oikein osaa sanoa olenko sitten onnellisempi (olin ennen hoikka). Tuskin. Joka kerta kun näen itseni peilistä minua inhottaa. Inhottaa mennä kuviin kun tiedän miltä näytän. Ällötän itseäni. Tyytyväisin olen niinä harvoina hetkinä, kun mikään ei muistuta miten paksu olen vaan mieli voi rauhassa luulla olevansa hoikassa kehossa.
Olisin ehkä itse iloisempi jos peilikuva yllättäisikin positiivisesti ja kuvissa ei olisi kaltaiseni ihrapallo vaan sittenkin sorja vartalo. Mutta toisaalta sinun tilanteessasi se ahdistus iskisi sitten silloin kun ei näe itseään peilistä.
Olen yrittänyt nyt tietoisesti sopeutua siihen että sika mikä sika. Aion kuitenkin tehdä kaikkeni, että lapseni eivät ikinä elämässään lihoisi näin. Siis edes aikuisina. Että jaksaisivat ylläpitää sellaista hyvää elämäntapaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on naisille varsin yleistä että lihava nainen luulee olevansa normaali painoinen. Monesti se pluskokoinen nainen haluaa keskitason miehen koska se pluskokoinen nainen luulee olevansa keskitasoa.
Vierailija kirjoitti:
Tuo on naisille varsin yleistä että lihava nainen luulee olevansa normaali painoinen. Monesti se pluskokoinen nainen haluaa keskitason miehen koska se pluskokoinen nainen luulee olevansa keskitasoa.
Niin täällähän nuo naiset ymmärtävät varsin hyvin miltä näyttävät. Mutta jos kuvittelevat itseään mielessään, se entinen hoikka keho piirtyy esiin. Varsin eri asia kuin se, ettei peilistä katsoessaan muka näe millainen pallo sieltä tuijottelee takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on varmaan sama vanhenemisessa. Kuvittelen olevani 42-vuotiaana saman näköinen kuin vaikka 10 vuotta sitten. Tiedän, että en näytä samalta kuin teini-iässä, mutta en näe peilistä eroa siihen, kun olin vaikka 35- tai 30-vuotias. Paino on aika lähellä sitä, mitä nuorenakin. Olen yleensä ollut hiukan ylipainon puolella, mutta nähnyt itseni ihan tavallisen painoisena.
Vierailija kirjoitti:
Se on varmaan sama vanhenemisessa. Kuvittelen olevani 42-vuotiaana saman näköinen kuin vaikka 10 vuotta sitten. Tiedän, että en näytä samalta kuin teini-iässä, mutta en näe peilistä eroa siihen, kun olin vaikka 35- tai 30-vuotias. Paino on aika lähellä sitä, mitä nuorenakin. Olen yleensä ollut hiukan ylipainon puolella, mutta nähnyt itseni ihan tavallisen painoisena.
Sanoisin näin. Eikä sitä vanhenemista huomaa muistakaan. Mieheni näyttää mielestäni nyt (33v) ihan samalta kuin tavatessamme (18v). Vaikka kun katsoin kuvia, niin ikä alkaa selvästi näkyä jo silmäkulmissa.
Samoin havahduin vähän aikaa sitten siihen, että isäni on harmaantunut ja rypistynyt. On nyt 65v. Olen jotenkin ajatellut isääni aina n. Viisikymppisenä tummatukkaisena ja nykyiseen verrattuna siloposkisena. Ystävälläni (40v) taas alkaa olla huulien ympärillä orastavia ryppyjä. Ajattelen häntäkin n. 25 vuotiaana.
Vain lapsista huomaa selvästi ajan kulumisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samoin. Vasta kun pitää katsoa peiliin, niin totuus lyö vasten kasvoja ja lujaa. :D
Vierailija kirjoitti:
Tuo on naisille varsin yleistä että lihava nainen luulee olevansa normaali painoinen. Monesti se pluskokoinen nainen haluaa keskitason miehen koska se pluskokoinen nainen luulee olevansa keskitasoa.
Sama ilmiö, kun keski-ikäiset miehet tuntevat edelleen olevansa parikymppisiä, ja siksi haluavat parikymppisen naisen.
Minä taas koen itseni älykkääksi vaikka olen todella tyhmä, heittelen tänne palstalle muka viisaita kommentteja joille nauravat naurismaanaidatkin.
Vierailija kirjoitti:
Itsepetosta tuo on. Itselleen voi toki uskotella mitä tahansa mutta onko tosiaan totuuden myöntäminen niin vaikeaa?
Huomenta juoppo!
Nopea painon nousu tai lasku aiheuttaa tyypillisesti sen, että aivot ei osaa mieltää kehon muutosta, vaan henkilö edelleen mieltää itsensä lihavaksi/laihaksi aikaisempaan malliin, vaikka kuinka näkisi tilanteen peilistä. Aivot ei vaan hyväksy muutosta.