Kun jää parisuhteessa yksin
Minusta tuntuu, että oma henkinen hyvinvointi on menossa huonompaan suuntaan kun tajusin kuinka yksin olen parisuhteessani.
kaipaan keskustelukaveria, ja ihmistä joka innostuisi kanssani asioista ja tekisi niitä kanssani.
Että olisi yhteisiä projekteja- vaikka remontti, matka tms kodin hankinta, mutta että se olisi yhteinen.
pystyn toteuttamaan näitä yksinkin, olen taloudellisesti ihan hyvässä tilanteessa ja lapset ovat aikuisia. Itse olen vasta vähän päälle 40 ja luonteeltani eteenpäin menevä ja innostuva.
Miehellä on toki omat harrastukset, joista hän innostuu ja hyvä niin. Meidän yhteinen tekeminen vain on vähäistä.
Mieheni ei pidä juttelemisesta tai keskustelemisesta ja asioista puhuminen on tasolla lähdetäänkö mökille, mitä ostan kaupasta.
Minä kaipaisin keskustelua ja läsnäoloa.
vähän aikaa sitten havahduin siihen kuinka huonosti oikeastaan voin. Ihan kun jotain sisälläni olisi kuollut ja minusta on tullut iloton.
mitä tehdä? Yrittää rakentaa suhdetta? Vai rehdisti eteenpäin ilman miestä?
Kommentit (38)
Noin käy koska olet valinnut miehen ulkonäön perusteella ja komea miehesi juttelee muitten naisten kanssa mielummin. Olet itsestäänselvyys ja miehesi tietää ettet osaa erota joten ei sen tarvii käyttää aikaansa sinun kanssa olemiseen ja yhteisiin harrastuksiin.
No hyvä jos keskustelee muiden kanssa. Ettei oo mikään urpå.
sitten minä pärjään tässä
Sama on tapahtunut minun elämässäni, plus ei mitään fyysistä läheisyyttä, olen ajatellut eroa hyvinkin paljon.
Miten te päädyitte tilanteeseen? Oletko miettinyt?
mä olen aina tiedostanut että olen se joka kaipas keskustelua ja mieheni ei sitä osaa.
Hänestä turha asioista juttelu on tarpeetonta eikä hän osaa keskustella esim politiikasta , yhteiskunnasta, elämästä ei mistään.
olen vain päättänyt huväksyä sen ja hakea siihen tarpeeseen ihmisiä muualta. Juttelen ystävien kanssa jne.
Nyt vähän aikaa sitten oikeasti huomasin kuinka koko luonteeni ja olemukseni on muuttunut. Olen ajatellut että vika on minussa ja olen rasittunut työstä yms. Kunnes tajusin että en ole enää minä. Olen tullut seurani kaltaiseksi ja jotain minusta kuolee jokaisella hetkellä kun minua ei kohdata. Jään yksin asioiden kanssa. Tai minun pitää viedä yksin asioita eteenpäin: minne lomalle/ mikä lento/ mikä hotelli/ jne ja teen kaiken työn sen suhteen.
kotityöt jäävät minulle, minä suunnittelen teatteriretket jne.
miehelleni ehkä tällainen arki on ok. Minä haluaisin ELÄÄÄÄÄ!
mennä yhdessä museoihin, jutella taiteesta, ostaa taidetta, kiertää ja matkailla, suunnitella mökkiremppaa. Hän näkee haasteita, ei ratkaisuja. Ja sitten minä annan periksi.
Olen eronnut tuollaisista parisuhteista, enkä ole katunut päivääkään. Terapiaan miettimään, miksi haluaisi olla jollekin huonekalu!
Mikä sai sinut lähtemään? Kauanko olit suhteessa? Missä vaiheessa huomasit ongelmat vai olivatko ne aina olemassa?
Vierailija kirjoitti:
Olen ajatellut että vika on minussa ja olen rasittunut työstä yms. Kunnes tajusin että en ole enää minä. Olen tullut seurani kaltaiseksi ja jotain minusta kuolee jokaisella hetkellä kun minua ei kohdata. Jään yksin asioiden kanssa.
Tämä on ihan kuin itse kirjoittamani. Erosin pitkästä avoliitosta, tunnen itseni nyt yksin ollessa vähemmän yksinäiseksi kuin tuossa parisuhteessa.
Kuule ap, täällä kohtalotoveri. Sun viesti voisi olla kirjoittamani sanasta sanaan. Elämäntilanteemme on tismalleen samanlainen.
Tunnen olevani jotenkin risteyksessä. Lapset ovat kohta irtautumassa kotoa. Miten elämä jatkuu tästä eteenpäin, kun miehen kanssa ei ole mitään fyysistä tai henkistä yhteyttä? Ulospäin näyttää varmasti siltä, että elämässäni on kaikki hyvin ja tasapainossa, mutta sisäisesti olen onneton ja yksinäinen, vailla kumppanuutta. Nyt minusta tuntuu, että näivetyn, jos jään tähän. Mutta ero on vaikea asia. On yhteiset lapset, talo, ystävät, menneisyys. Mutta tämä tilanne syö minua sisältäpäin.
Rehdisti eteenpäin "ilman" miestä ja tuttuun kaavaan takaisin kiinni: irtosuhteita irtosuhteiden perään. Jänniä fwb-suhteita ja fuckbuddien ruotimista tyttökavereiden kesken. Kenellä on isoin? Kuka on komein? Kokeako seksi ulkomailla? Mitä, minulleko tummaihoinen? yms..
Teillä kuitenkin on mökki. Siellä kai olette yhdessä?
Tuttua tuo on. Ex ei oikeastaan koskaan halunnut viettää aikaa kanssani. Lasten ollessa pieniä asia ei ollut ajankohtainen ja perheenä kuitenkin jotain tehtiin.
Lapset kasvoivat ja aikaa oli vaikka mihin. Ex vain yksinkertaisesti kieltäytyi kaikesta yhteisestä tekemisestä. Yritin saada miestä lenkille, keikalle, tanssimaan, reissuun ym niin homma kääntyi siihen, että ex väitti minua läheisriippuvaiseksi ja etten osa tehdä mitään yksin. Hänelle oli ylivoimaista edes puolen tunnin kävelylenkki tai yhdessä kotona elokuvan katsominen. Kaikki oli hänelle ei.
Olin aina yksin. Kävin kaupassa yksin. Talon remontit järjestin yksin. Lasten asiat hoidin. Kaikki reissut tein lasten tai kavereiden kanssa. Ex ei halunnut. Kateellisena kuuntelin muiden parisuhde hehkutusta.
Tuli sitten eron hetki ja löytyi uusi mies. Elämme etäsuhteessa eikä nähdä edes joka viikko. Silti hän on läsnä enemmän kuin ex koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Rehdisti eteenpäin "ilman" miestä ja tuttuun kaavaan takaisin kiinni: irtosuhteita irtosuhteiden perään. Jänniä fwb-suhteita ja fuckbuddien ruotimista tyttökavereiden kesken. Kenellä on isoin? Kuka on komein? Kokeako seksi ulkomailla? Mitä, minulleko tummaihoinen? yms..
Se seksi, mitä keskimäärin on tarjolla, kelpaa vain epätoivoiselle ihmiselle, joka pönkittää sillä itsetuntoaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rehdisti eteenpäin "ilman" miestä ja tuttuun kaavaan takaisin kiinni: irtosuhteita irtosuhteiden perään. Jänniä fwb-suhteita ja fuckbuddien ruotimista tyttökavereiden kesken. Kenellä on isoin? Kuka on komein? Kokeako seksi ulkomailla? Mitä, minulleko tummaihoinen? yms..
Se seksi, mitä keskimäärin on tarjolla, kelpaa vain epätoivoiselle ihmiselle, joka pönkittää sillä itsetuntoaan.
Mutta kun tekee, kuten muutkin sinkkunaiset ja harrastaa toistuvasti näitä kevytsuhteita, niin kyllä sinne mahtuu helmiäkin joukkoon, jotka sitten muistaa jänninä seikkailuina koko loppuelämän. Myös silloin, kun se tylsä parisuhdemies löytyy.
Miksi elämä on suorittamista ja tekemisten suunnittelua? Minä haluan ainakin vain olla rauhassa.
Onko mies perusluonteeltaan tollanen möllikkä? Jos on, niin vaihtamalla paranee.
Vierailija kirjoitti:
Rehdisti eteenpäin "ilman" miestä ja tuttuun kaavaan takaisin kiinni: irtosuhteita irtosuhteiden perään. Jänniä fwb-suhteita ja fuckbuddien ruotimista tyttökavereiden kesken. Kenellä on isoin? Kuka on komein? Kokeako seksi ulkomailla? Mitä, minulleko tummaihoinen? yms..
Tästä huomaa välittömästi että on miehen kirjoittama kommentti kun tulee tällaista suoltamaan ketjuun jossa keskustellaan yksinäisyydestä parisuhteessa.
Huomaa todella, että miehet ei edes ymmärrä tai halua ymmärtää mitä sillä tarkoitetaan.
Ei, kyse ei ole seksistä. Useimmat naiset haluavat parisuhteelta paljon muuta kuin jotain pinnallista kanssakäymistä lauantaina saunan jälkeen. Miehille se taitaa olla se lähes ainoa syy edes olla parisuhteessa. Viis siitä että puolisolle tärkeämpää olisi se, että tulee kuunnelluksi ja nähdyksi.
Vierailija kirjoitti:
Olen eronnut tuollaisista parisuhteista, enkä ole katunut päivääkään. Terapiaan miettimään, miksi haluaisi olla jollekin huonekalu!
Sama, viimeksi en tajunnut laittaa hommaa riittävän ajoissa poikki ja sorruin vielä antamaan toisen mahdollisuuden. Siitä seurasi se, että toistuvien pettymysten ja nöyryytysten seurauksena sairastuin keskivakavaan masennukseen. En suosittele leikkimään omalla henkisellä ja emotionaalisella terveydellä ja itsetunnolla, tai sallimaan elämään kumppania, joka pilaa itsetunnon.
Koska sitähän se on, kun toinen roikottaa mukana, vaikka käy selväksi, ettei koko suhde ja sen ylläpitäminen voisi vähempää kiinnostaa. En ole vieläkään pystynyt käsittämään, mikä kyseisen miehen motiivi parisuhteen vonkaamiselle ja aloittamiselle oikein oli, kun se suhde oli pelkkää paskaa, ohareita, toistuvia pettymyksiä, mykkäkoulua, henkistä väkivaltaa. Välillä synkkinä hetkinä ajattelen, että ehkä hän halusi vaan pilata elämäni. Olin 100x onnellisempi sinkkuna!
Samassa tilanteessa ap kanssa, kaipaan niin kovasti toisen ihmisen kosketusta, mutta löytääkö +50 ikäinen edes satunnaista seksiseuraa, pysyvästä suhteesta puhumattakaan. Ja tarkoitan siistiä, normaalia kyvykästä miestä. Itse olen ihan ok näköinen, ja normaalipainoinen.
Up