Onko mitään järkeä selvittää teiniajan kaverin kanssa tapahtunutta välirikkoa?

Kuka noin vanhoja muistelee - olisit hoitanut asian silloin kun oli ajankohtainen.

Pääse jo yli. Hän ei halunnut olla enää ystäväsi ja keksi tuollaisen. 

Ottaisin yhteyttä, mutta sillä henkisellä varautumisella ettei heitä kiinnosta enää asiaa käsitellä

En lähtisi enää selvittämään asiaa.. Tuskin heitäkään enää kiinnostaa :D Mullakin tuli välirikko tyttöporukan kanssa ja yritin selvittää asiaa sillon eikä toiminut. Ja koko jutun oon unohtanut ja oon sua kuitenkin 13 vuotta nuorempi.

Terapiaan, jos tuollaiset vieläkin vaivaa

Voi olla että niitä muita nolottaa koko juttu, tuskin haluavat setviä sitä. Nuo teinidraamat ovat tyypillisesti aivan älyttömiä aikuisen näkökulmasta. Toki kurjaa ettette silloin aikanaan sopineet asiaa. 

AP täällä. Kiitos kommenteista :) Varmasti olisi ollut paras selvittää silloin. Teininä (lapsena) en olisi osannut kyllä todennäköisesti tuoda ajatuksiani esiin tai ratkaista tilannetta.

Ja en siis ole koko elämääni tätä pohtinut ja murehtinut :D Ehkä siksi noussut tämä mieleeni, kun nyt elämässäni on teini-ikäisiä ja asia sitä kautta uudelleen ajankohtainen. Ollaan katsottu valokuvia lapsuudestani ja siellä on kuvia näistäkin henkilöistä. Lähinnä harmittaa se, että syytettiin asiasta jota en missään tapauksessa tehnyt ja menetin mukavia ihmisiä elämästäni. En nyt yöuniani kuitenkaan asiasta ole menettänyt eikä elämä tästä muutenkaan ole kärsinyt.



Voi tosiaan olla että muut unohtaneet koko jutun tai eivät olisi innokkaita siitä puhumaan. En nyt toki mitään tuntikausien purkukeskustelua heidän kanssaan haluaisikaan, mutta olisi hienoa tuoda esiin että minulla ei ole ollut heitä kohtaan mitään pahoja aikeita tuolloin..

Onko teille tulossa mitään luokkakokousta? Siellä voisit jutella heidän kanssaan muista asioista ja selvittää millainen heidän suhtautumisensa sinuun on nykyään. 

En lähtisi muuten kaivelemaan menneitä koska välien viileneminen on voinut johtua jostain muustakin kuin kuvitelmasta saman pojan havittelemisesta. Kannattaako heidän kanssaan edes olla enää tekemisissä jos pojat olivat noin tärkeitä jo silloin, että sen takia päätettiin ystävyys tuosta vain? Voi olla ettet edes halua tietää todellista syytä ystävyyden päättymiseen ja nythän sinulla on kaikki hyvin, joten miksi muistella ystäviä jotka eivät olleet tuon parempia ystäviä.

Sekin on mahdollista ettei teillä olisi enää yhtään mitään yhteistä ettekä edes ymmärtäisi miten olitte joskus ystäviä, joten ei kannata ottaa heihin yhteyttä asioiden selvittämiseksi. Tuskin he edes ymmärtäisivät mistä puhut tai muistavat enää noita tapahtumia. Jos valheisiin perustunut huono maine ei aiheuta sinulle enää ongelmia, anna asian olla. 

Ei kannata. Jätä mokomat omaan arvoonsa. Joskus on vaan parempi antaa asioiden olla ja keskittyä kivaan tekemiseen ja hyviin asioihin elämässä ja niihin kivoihin, omiin ihmisiin. Kaiken maailman kulkijaa tulee elämässä vastaan ja ne kannattaa vaan jättää omaan arvoonsa. Jos asia sinua vaivaa niin kannattaa käsitellä siihen littyvät omat tunteet vaikka asiantuntijan kanssa, ettei ne pyöri päässä ja haittaa elämää.

Itselläkin tuli välirikko aikoinaan peruskouluaikaiseen ystäväporukkaan ja siitä jäi vuosiksi kauhea olo ja luottamus meni ihmisiin ja ystävyyteen. Meni vuosia ennen kuin sain sen terapiassa käsiteltyä. Nykyään parinkymmenen vuoden jälkeen harvakseltaan näen heistä joitakuita mutta emme ole koskaan puhuneet välirikosta enkä aio sitä puheeksi ottaa. 

Teitä oli kolme eli yksi liikaa. Päättivät vain keksi syyn päästä sinusta eroon. Raakaa, mutta ilmeisesti aika yleistä tyttöjen kesken. 

Hyviä kommentteja muutamilta, että ei enää ehkä kannata yrittää, ellei jotakin muuta syytä (esim luokkakokous), jossa tapaisitte.



Ymmärrän kyllä hyvin että tällaiset asiat saattavat yhtäkkiä vuosien jälkeen pompata mieleen, jos niitä ei ole osannut (niinkuin et varmaan teininä osannutkaan?) käsitellä. Itsekin aloin aikuisena (varmaan lähempänä 40-v) miettiä erästä lapsuuden ystäviin liittyvää konfliktitapausta aika paljonkin, mietin sitä aikani ja nyt koen että se on käsitelty.. Se nyt vaan on ihan inhimillistä että selvittämättömät asiat kaivelee. Toisia enemmän ja toisia vähemmän.



Teillä aikaa tosiaan mennyt niin paljon että ehkä antaisin vaan olla, ellette nyt jostain syystä elämässänne muuten kohtaa. Harmillisia juttujahan nuo kyllä ovat kun jäävät selvittämättömiksi.

Voithan sinä ottaa yhteyttä, jos asia sua vaivaa. Oletan kyllä, että todennäköisin vastaus on ihmetellä, miten noin vanhoja edes muistat tai ajattelet. Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Itse muistan myös ikäviä juttuja lapsuudesta, ja jos joku silloinen tuttu ottaisi yhteyttä ja haluaisi niitä selvittää, kyllä se mulle sopisi, jos toinen sillä saisi mielenrauhan.

AP täällä: Ei ole luokkakokousta tulossa ja tuskin tuleekaan: oltiin sen verran ei-yhtenäinen luokka. Muutenkaan en keksi missä heihin edes törmäisin. En tiedä asuvatko heidän vanhempansakaan enää kotipaikkakunnalla, tai ovatko edes hengissä..

Kommentteja oli kiva lukea; saa vähän uudenlaisia ajatuksia itsekin. Varmaan tämä asia tosiaan jää selvittämättömäksi, niin kuin joku kommentoija sanoikin. Kyllä se kynnys itsellä on varmasti liian iso lähteä näin vanhoja tonkimaan.. Ehkä tämä on vaan asia joka pitää omassa päässä käydä läpi, hyväksyä ja arkistoida :)

Laittakaa silti kommentteja jos asiasta lisää ajatuksia tai vaikka omia kokemuksia !

Ei tietenkään ole mitään järkeä. Milloin tuo on tapahtunut, 20v sitten. Kyllä siinä on elämäntilanne muuttunut moneen kertaan ja ystävät vaihtunut.

Kukaan aikuinen ei muistele mitä joku kaveri teki koulussa, ellei sitten oikeasti pidetä yhteyttä siinä mielessä että muistellaan vanhoja yhdessä. Ihan tarpeeksi mietittävää on muutenkin, työt, perhe, harrastukset, lapset, palkka, tuleva lakko, vaalit....

Minä annoin asian olla. Jouduttiin ehkä 10v yläkoulun päättymisen jälkeen samoihin bileisin ja siellä tämä yksi, joka minut silloin tiputti kavereistaan yritti kyhnätä kyljessä ja olla NIIN kaveria. Taisin mä moikata, muuten pidin tiukan huolen, että en edes katso kohti. Kuulemma pahoitti mielensä, no bu-huu, se on sellaista. Ei ollut ollut ikävä, eikä ole ollut sen jälkeenkään. Ko. tyypi lähetti perheensä kanssa onnitteluadressin kun pääsin ylioppilaaksi., En lähettänyt kiitoskorttia, kun en tiennyt mihin olisin sen lähetätnyt.

Mulla sama tilanne, 20 vuotta sitten ollessani teini, 8 luokalla eräs ilkeä tyttö päätti eristää mut pitkäaikaisesta ystävästäni, ystäväni uskoi hänen valheet että olisin muka mm haukkunut häntä lesboksi yms. Ystäväni näytti kieltä vaan mulle jos kuljin ohitse...koko koulu kääntyi mua vastaan mulle ivailtiin,nälvittiin,haukuttiin yms. Olin ujo,arka tyttö. Ihmispelko jäi mut nykyään ei enää niin,viihdyn omissa oloissani ja yksin.

Akat eivät kykene sopimaan mitään!

Minulla on myös ikävä kokemus kaverien menettämisestä. Omalla kohdallani siihen vaikutti vakava sairastuminen teininä ja sen seurauksena minulla ei ollut voimavaroja kaverien näkemiseen. Harmillista oli myös, että minua nolotti oma tilani ja en sen vuoksi halunnut nähdä edes kotini ovelle tulleita kavereita. Siinä iässä en kyennyt selittämään asiaa, vaan pakenin tilannetta neljän seinän sisälle. Koen olevani itse syypää tilanteeseen ja se onkin vaivannut minua pitkään, jopa vielä näin nelikymppisenä.

Lähetin näille kavereille anteeksipyyntöemailin useita vuosia sitten: toinen vastasi ja jopa kiitti, mutta toisesta, siitä läheisemmästä kaverista, ei kuulunut koskaan mitään. Kirjeessani kiitin heitä siitä, miten hyviä ystäviä olivat olleet ja pyysin anteeksi sitä miten en siinä tilanteessa osannut ja kyennyt olemaan heille ystävä. Kirjeen lähettäminen tuntui tuovan jonkinlaisen päätepisteen asialle. Selvästi toinen ystävä ei lopulta pystynyt antamaan anteeksi, mikä on tietysti myös ihan ymmärrettävää.

Suosittelisinkin yrittämään yhteydenottoa, jos yhtään tuntuu siltä, niin voisi saada jonkinlaisen rauhan asian suhteen. 

Varta vasten en lähtisi selvittämään. Jos sattumalta törmäisitte jossain ja molemmin puolin haluaisitte hetken jutella, niin ei vielä silloinkaan. Vain jos jotenkin asia myöhemmin tulisi puheeksi.

Itse olen teininä päässyt eroon tosi inhottavasta kaverista ja hän yrittää yhä, 30 vuoden jälkeen luikerrella elämääni. On ystävystynyt siskoni kanssa ja utelee minusta. Minulla ei ole katkeruutta, mutta ei mitään kiinnostusta myöskään tavata tai ottaa yhteyttä. Kyllä välirikko kertoo jo siitä, että ei tulla toimeen.