Millä tavalla suru ilmeni elämässäsi läheisesi menehtymisen jälkeen?

?

Juttelin isälle päivittäin joko ääneen tai mielessäni. Joskus kysyin apuja ja neuvoja. Itketti välillä. Kuuntelin musiikkia. Nyt en siedä just sitä musiikkia ollenkaan, koska tulee vain isä mieleen ja suruaika. Nyt kun isän kuolemasta on jo 7 vuotta aikaa niin on helpottanut paljonkin. Aika parantaa haavat. Ymmärrys siitä että isä oli sairas , vanha ja aivan lopussa helpotti. 

..

Yleiskuntoni romahti ilmeisesti surun takia ja jouduin sairauskierteeseen, en ole ollut terve varmaan päivääkään sen jälkeen. Yllättävän iso vaikutus korvienvölijutuilla on myös fyysiseen kuntoon.

Menetin isäni 3v sitten. Vielä ikävä hyökyy välillä itkuksi. Alkukuukausina ehkä oudoin ja vaikein asia oli käsittää kuoleman totaalisuus ja lopullisuus. Yhtäkkiä isää ei ollutkaan kotona eikä missään ja takaisin ei tullut. Toki olen aikaisemmin menettänyt isovanhemmat, oma isä oli ensimmäinen joka osui ihan lähipiiriin. Vaikka toki tiesin mikä on kuollut ja se henkilö on poissa.  Silti se totaalinen tyhjyys hänen paikallaan iski. 

 Alussa olin aivan turtana. Kirjoitin haikeita runoja, kuuntelin surullista musiikkia. Ja usein suru suorastaan vyöryi ylitseni ja itku oli hillitöntä. Yksin itkin. Joskus kyyneleet nousivat silmiin kun kuljin paikoissa missä yhdessä kuljimme, mutta en muiden nähden itkenyt niin rajusti kuin yksin. Iltaisin rukoilin aina Herra pidä rakkaastani hyvää huolta. Jotenkin se lohdutti. Mutta surua kesti vuosia, se vaan muuttuu lempeämmäksi ajan myötä. Ikävä ei poistu ikinä, eikä sen pidäkään kadota. Rakas kulkee mukana aina, niin kauan kuin itse vielä tätä palloa tallaan.

                            kaik män uusiks     ajattelua myöten

Masennus varmaan vuoden ainakin ja aluksi paljon unia edesmenneistä.

Terapia etsintä 

Reilu nelisen vuotta sitten vanhempani kuoli sairastelun jälkeen , nyt iski aivan mahdoton ikävä . Olen joutunut kannattelemaan toista vanhempaani kuoleman jälkeen ja elin sumussa.

Vaikken ole uskovainen, menin jopa jumalanpalveluksen alussa tapaamaan pastoria ja pyysin häneltä esirukousta isäni puolesta. Isä oli kuollut sillä viikolla. Pastori oli nihkeä, ei oikein sovi kaavaan jne. Hän sitten yleisesti rukoili kuolleiden ja surevien puolesta. Kyllä petyin. Minä pyysin häneltä apua ja se ei onnistunut koska on tietty kaava!  Isälleni pyysin yhtä rukousta.

Tästä on jo 37 vuotta aikaa ja vieläkin näen isää unissani. Usein muistelen häntä lämmöllä, hänen sanontojaan ja rakkauttaan. Äitini ei kaivannut eikä puhu hänestä enää yhtään.

Alussa oli hirveä syyllisyys etten pitänyt useammin yhteyttä vaikka aikaa olisi ollut. Nekin ajatukset sitten häipyi pois. 

Suojasin kaiketi alitajuisesti mieleni, enkä osannut alkuun edes surra kunnolla. 3 kuukauden kuluttua isäni kuolemasta aloin vasta käsittelemään asioita. Tosin olen menettänyt liian monta tärkeää ihmistä, niin siihen on jo alkanut turtumaan.

Kuolema on osa elämänkertaa. Sen ei kannata antaa häiritä omaa elämääsi masentumalla. Surutella toki aina saa ja miettiä niitä kauniita yhteisiä muistoja. Tuskinpa isäsikään haluaisi että kärsisit hänen poismenon takia. Siispä häntä ajatellen, älä kärsi liikoja, vaan elä hetkessä ja tulevalle.

Osanottoni.

Helpostus, kun kuoli pois kärsimästä.