Huonosti käyttäytyvä lapsi - aina vanhempien vikako?!

ja vaihtaa kokemuksia? Onko sinulla jotain sähköpostiosoitetta jonka voisit laittaa?

Heidän käyttäytymisensä on jäsentynyt _normaalilla_ määrällä ohjausta, rutiineja ja kehuja/sanktioita. Näön ei ole siis käynyt esikoisen kanssa. Hän on ilmeisesti yliaktiivinen, vauhti -ja taphtumahakuinen, impulsiivinen? Kyllä nämä piirteet huomataan ammattilaisten tutkimuksissa, jos todella näistä kyse. Ja adhd-kriteerien täyttymiseksi oireiden tulee näkyä kaikissa lapsen toimitaympäristöissä (koti, hoitoapikka, koulu, tutkimukset). Jaksamisia!

Meidän kasvatus ei ehkä ole täydellistä, johdonmukaista jne. mutta mielestäni aivan normaalia ja tämän yhden lapsen kanssa joudumme tekemään kymmenkertaisesti töitä muihin verrattuna.



Minä olen oppinut olemaan välittämättä muiden mielipiteistä, en tosin aina siinä onnistu. Tiedän, että ole lapselleni paras mahdollinen äiti. Myös haastavimpien lasten vanhemmilla saa olla vikoja ja heikkouksia.



Muiden ihmisten neuvoihin olen oppinut suhtautumaan kuten muuhunkin muiden ihmisten typeriin puheisiin. Nyökyttelen kohteliaasti ja kiittelen neuvoista, mutta mikäli eivät ole järkeviä tai niitä on kokeiltu ja ne on todettu huonoiksi, jätän ne omaan arvoonsa.



Pääasia on kuitenkin se että lapsella on kaikki niin hyvin kuin mahdollista, ei se, millainen kasvattaja minä muiden mielestä olen.



Näin siis ajattelen suurimman osan ajasta, mutta kyllä välillä tunnen itseni ylireagoivaksi ja mietin kaikkea lapsestani sanottua etsien siitä mahdollista moitetta vanhemmille.



Toisaalta ärsyttää, että kasvattamisestakin on tehty suoritus, jossa pitäisi näyttää muille oma kyvykkyytensä. Ja ihan rehellisesti, uskoakseni minun tuttavistani monet vaativat lapsiltaan joitain asioita ihan vain sen takia, että muut näkisivät, kuinka hyviä kasvattajia he ovat.

ja 4:lle. Tämä meidän tapaus ei ole puhdas ad/hd, mutta piirteitä on runsaasti + osa semmoisia, jotka viittaavat johonkin muuhun. (ssuurin osa kriteereistä täyttyy) Monelta taholta on tullut samaa palautetta (neuvola, psykologi päiväkoti, lääkäri ym...) . Olen aika hyvin selvillä ad/hd: " perusjutuista" sen verran olen asiasta lukenut. Jonkinlaista diagnoosia odotellessa ... helpottaisi, kun saisi tietää, missä mennään. Voi toki olla, että mitään diagnoosia ei tule, vaan hän on vain " haastava lapsi, jolla runsaasti ad/hd piirteitä"

Meillä ollut / on ihan samaa. Poika sai 4-vuotiaan ad/hd-diagnoosin joka sitten muutaman vuoden kuluttua poistettiin. Ongelmat kuitenkin jatkuvat, nyt painottuen psyyken puolelle!



Voisin kirjoittaa kirjan siiitä miltä tuntuu, kun tavallisten lasten vanhemmat arvostelevat ja antavat neuvojaan. Tai pahin on se, kun he kertovat, että " niin meilläkin/niiin meidänkin lapset" !!! Kuitenkaan ei puhuta lähimainkaan samoista asioista. Tai samoista asioista kyllä mutta täysin eri painoarvolla!



Kyllä tässä on vanhemmat kovilla (ja sisarukset) , joten ymmärtystä toivoisin neuvojen sijaan!

Kun lapsella on diagnoosi, hän saa samalla luvan olla oma persoonansa ja vanhempien arvostelu vähenee, lapsihan on sairas. Tämän vuoksi imu diagnooseihin on valtaisa, oli kyse millaisesta sosiaalisista vaikeuksista tahansa.



Se ei kuitenkaan vähennä lapsen kanssa tehtävää työtä, ja haastava lapsi imee vanhempansa välistä aivan kuiviin.



jotenkin katson itse asiaa siitä näkökulmasta, miten vanhemmat kaiken medikalisaation ja äitimyyttien keskellä voisivat säilyttää hyvän kasvattajaitsetunnon



Kaikki lapset eivät tee niinkuin sanotaan, vaikka sanottaisiin jo 1500. kerran. Eivätkä kaikki aikuiset tiedä tätä.



Me, joilla on haastavia lapsia; lapsia, jotka päästävät paljon ääntä ja saavat aikaiseksi välillä tsunameja tiedämme tasan tarkaan, että kaikkeen ei voida vaikuttaa kasvatuksella, voi vain yrittää parhaansa. Meillä on realiteetit ja omat rajamme tiedossamme, emmekä sorru ajattelemaan, että toisten vastaavat lapset olisivat huonosti kasvatettuja. Me tiedämme mihin pystymme ja mihin emme (joka ei taas ole ollenkaan selvillä niille, joilla on kaksijalkaisia sohvatyynyjä kasvatettavanaan, jos sarkastisesti ilmaistaan).



Oli lapsi diagnosoitavissa tai ei, hänessä on työtä, eikä ole ehkä tarpeenkaan diagnoosista huolimatta tuoda lasta esiin jonkin tautiluokituksen kautta, aivan kuin itsestäämmekään kertoisimme, mitä sairauksia kannamme.



Jos joku katsoo pahalla lastasi ap, hänellä on pieni maailma, niin pieni, ettei siihen mahdu oikeaa elämää. Se ei ole sinun ongelmasi vaan heidän.



Taatusti olet riittävän hyvä äiti ja kasvattaja, ja sinulla on ihana kokonainen lapsi, kaikkine piirteineen. Sillä lapsella oli onni syntyä sinun perheeseesi. Näin kuules on.

Minä en ole koskaan kokenut, että nämä " niin meilläkin" - normilasten vanhempien kommentit olisivat satuttaneet. Päin vastoin, minua helpottaa tietää, että tavallisillakin lapsilla on samoja ongelmia kuin meillä, vaikka meillä onkin monia muitakin ongelmia ja useammin ja pahempina. Mutta kuitenkin, muillakin on. Niistä muistakin, samoin kuin meidän lapsesta tulee lopulta suurimmasta osasta on ok kansalaisia. Minua se helpottaa, minä en koe sitä vähättelynä. Niin että jos tässä on meidän tuttuja tai lapsen luokkakavereiden vanhempia, niin antakaa tulla vaan jatkossakin näitä tarinoita. Jos minä sitten pidättelen kyyneliä niitä kuunnellessani, se ei johdu kiukusta eikä harmista eikä oikein surustakaan, väsymyksestä ja rakkaudesta ehkä eniten. Kuuntelen neuvojakin ihan mielelläni, jonkun kerran joku konsti toimiikin.



Samoin minua ei juurikaan helpottanut lastenpsykiatrian työntekijöiden yhteen ääneen hokema lohdutus " tehän olette selvinneet tästä loistavasti, ei tämä ole teidän syynne, voit unohtaa kaiken huonon omantunnon" . OLISIN MIELUUMMIN HALUNNUT ETTÄ SE JOHTUU KASVATUKSESTA ja minun virheistäni. SIlloin niillä ongelmilla olisi ollut syy, jonka olisi voinut poistaa ja sitten lapsi voisi kasvaa ihan tavalliseksi aikuiseksi jolla onhelppo elämä. Kun hän nyt on asperger, hän tulee kuntoutuksesta huolimatta joutumaan taistelemaan sen kanssa koko lopun ikäänsä. Ei helpota yhtää tietää, ettei seole minun syyni, kun kumminkin tietää, että ongelmat eivät mene pois millään mitä voin tehdä tai mitä voi tapahtua, saamme taistella niiden kanssa ikuisesti.



On vanhempia, joiden mielestä kaikki on kasvatuksen syytä. Minä en mene heitä oikomaan, enkä ole heidän kanssaa tekemisissä enempää kuin on pakko. Haukut kuuntelen korvasta sisään, pyydän anteeksi. RÄhinöitä en enää kuuntele - ennen kuuntelin nöyränä, mutta ei minuakaan kohtaan saa käyttäytyä huonosti, vaikka lapsellani vamma onkin.

Minua lohduttaisi enemmän, jos saisin ymmärrystä (jota ei tietenkään voi olla ihmisellä,jolla on " normaali" ? lapsi!) tyyliin " voin vain kuvitella, miten rankkaa teillä on" jne. Mutta meitä on moneen junaan - kuten yksi kirjoitti, niin ei tosiaan tykkää huonoa moisista kommenteista. Minua ne kuitenkin ovat loukanneet - ja tuntuneet tosiaan vähättelyltä!



Näiden vaativien lasten kanssa kun painitaan päivästä toiseen ja tunnista toiseen samojen asioiden kanssa. Ja oikeasti minä olen pojasta huolissani; jos joku sanoo, että kyllä siitä vielä hyvä tulee, niin se myös loukkaan. Puhuja ei tiedä, mistä puhuu. Meidän pojalla on -valitettavasti- todella suuri todennäköisyys olla joskus Matti Nykänen 2. T oivon, että meidän apumme turvin hän tältä kohtalolta välttyisi, mutta en ole ollenkaan optimistinen!

Näinkö haluatte minun vastaavan, jos kerran " kyllä meilläkin joskus" - tyyliset kommentit on kielletty? ;) Ei, meillä ei tuollaista ole, enkä voi väittää tietäväni millaista on erittäin haastavan lapsen kasvatus (diagnoosilla tai ilman), mutta mielummin nyökyttelen mukamas ymmärtäväisenä kun kuuntelen entuudestaan melkein tuntemattoman äidin vuodatusta leikkipuistossa tms, kuin olen hiljaa tai sanon että " ei meillä vaan" . En tiedä mitä muutakaan sanoa :/



En leimaa automaattisesti äitiä huonoksi kasvattajaksi jos lapsi on ns. riehujatyyppiä, sillä olen tietoinen siitä, että adhd yms eivät ole kasvatuksesta johtuvia, eikä ns. kilttikään lapsi aina tottele.



Mutta jos äiti vaan antaa kuusivuotiaan lapsensa riehua, heitellä palloja pallomeressä pienempien päälle niin että nämä itkevät ja pelkäävät, antaa huutaa kuin hullu, hakata, sylkeä jne, syventyen itse lukemaan Me Naisia leikkihuoneen nurkassa, puuttumatta asiaan millään lailla, ja toteaa vaan että " no kun meidän Miskalla on aadeehoodee" kun muut vanhemmat tulevat sanomaan että nyt jumankauta riittää... SILLOIN olen sitä mieltä että äiti on huono kasvattaja. Ei adhd saa olla mikään tekosyy lopettaa puuttumasta lapsen häiriökäyttäytymiseen. Ja tuo oli siis ihan oikea tapaus, ruotsinlaivan leikkihuoneessa jokin aika sitten :/

Jos äiti ei voi taata muiden lasten olevan turvassa hänen lapsensa läsnäollessa, ja jos äitiä ei edes kiinnosta kun oma lapsi hakkaa ja sylkee ja riehuu, ei äidin eikä lapsen paikka ole " ihmisten ilmoilla" . Anteeksi vaan, mutta näin se on. Ei voi vaatia, että enemmistö kärsii yhden ylivilkkaan lapsen vuoksi.



Mutta tuo esimerkki koski siis vaan tätä yhtä äitiä ja hänen adhd-poikaansa, se ei koske niitä äitejä jotka tekevät tällaisessa tilanteessa muutakin kun istuvat leveällä perseellään Me Naisia lukien :p Joten siitä ei pidä muiden kuin tämän Miskan äidin ottaa itseensä.

erityislastenkin ongelmat ovat eri tasoisia, voi olla, että meidän asperger-lapsi on siitä helpoimmasta päästä, ja siksi koen lohduttelut lohdutteluna enkä vähättelynä. Vaikka voin kyllä vakuuttaa, että ensimmäiset kouluvuodet olivat yhtä H' ' ' ttiä ja että suhtautuminen vanhempiin oli alkuvaiheessa (ennen lastenpsykan tutkimuksia ja diagnoosia) lievästi sanottuna tuomitsevaa. Joidenkin vanhempien käytös on sellaista edelleen, mutta onneksi useimmat ovat nähneet ihan ilman diagnoosin esittelyäkin, että poika on loppujen lopuksi ihan kunnon poika, eikä vanhemmatkaan kovin hörhöjä.



Kyllä minäkin itken melkein joka kerta kun olen puhunut pojastamme jonkun luokkakaverin vanhemman kanssa. Itken yhtälailla silloin kun asialla on ollut joka joka tulee puhelinlinjoja myöten kuristamaan ja syytää meidän lasta kaikesta, mitä kulmakunnalla on tapahtunut kolmen vuoden sisään (ja omat lapset ovat tietysti enkelikiharaisia pulmusia), tai niitä jotka lohduttelevat kertomalla että heilläkin on lukuvaikeuksia ja heilläkin on käytösongelmia ja heilläkin on palavereja erityisopettajan kanssa - tai niitä, jotka vain pysähtyvät kertomaan, että " heidän mielestään XX on oikein suloinen poika" . VIimemainitut tekevät noin kaiketi tukeakseen, koska pojan ongelmat luokallaan ovat niin näkyvää sorttia, että kaikki tietävät niitä olevan, vaikkeivät tiedäkään, miksi. Itken surusta ja tulevaisuuden pelosta ja siksi että rakastan sitä lasta ja minustakin hän on suloinen. En tietysti itke kenenkään nähden, en vanhempien enkä lapsen itsensä, mutta tilanteesta lähdettyä on usein pakko pysäyttää auto hetkeksi tienposkeen. Ehkä tämäkin laantuu kunhan aikaa kuluu.



Muista, että nykäsmatttien aikakaudella näistä lapsista tuli mitä tuli sen takia, ettei kukaan tajunnut mistä on kyse, eikä osannut auttaa millään lailla. Meidän ja meidän lastemme mahdollisuudet ovat paljon paremmat, sillä me saamme opastusta ja tukea siihen, miten juuri tällaisia lapsia voidaan kuntouttaa. Nykäsmattien aikakaudella vaihtoehtoja oli kolme: annetaan olla, piiskataan hiljaiseksi ja syytetään äitiä - meille sen sijaan neuvotaan kuvallisen kommunikaation menetelmiä, jäävuoriteorioita, vähän kerrallaan etenemistä, jne. Me voimme yrittää hyödyntää niitä autistisia erityismielenkiinnonkohteita muussakin oppimisessa - toisin kuin silloin 1980-luvulla, jolloin kaikkien koulussa piti tehdä samoin tai sitten ei ollenkaan. Saamme myös erityisopetuksen palveluita (no, ainakin jotkut saavat, ja kaikille tarjolla olevat mahdollisuudet eivät riitä tai sovi). Kaiken vähättelyn uhalla, MEILLÄ ON PAREMMAT MAHDOLLISUUDET, kyllä se siitä vielä, kaikesta huolimatta.



se seiska.

Mä olen nähnyt miten ystäväni toimii lapsensa kanssa, eikä tulisi mieleenkään kutsua häntä huonoksi kasvattajaksi tms. Hän on paras äiti jonka tiedän, siis ehdottomasti parempi kuin minäkin. Mun ei nimittäin tarvitse olla niin hyvä, mun lapseni eivät vaadi minulta niin paljoa.



itse ainakin tajuan, että lapset ovat todella erilaisia. Olennaisimpana pidän sitä, miten vanhemmat hoitavat tilanteita, joissa tällainen vaativa lapsi on mukana. JOs mennään johonkin kyläpaikkaan, päästetään lapsi valloilleen, ja sen jälkeen vain huokaillaan, että kun ei se usko mitään, ja hirmumyrskyn kourissa kärsii muut lapset, talot ja tavarat, niin todellakin katson vanhempia pahasti. Jos sen sijaan vanhemmat pysyttelevät tilanteen tasalla ja ohjaavat ja opastavat lastaan, ei ole ongelmaa. Siis lapsi saa olla sellainen kun on, Kunhan vanhemmat ottavat lapsestaan vastuun ja tekevät parhaansa. Esimerkiksi omien lastemme serkun vanhemmat ovat esimerkin yksi kaltaisia, ja saavat minut raivon partaalle aina kun nähdään. Ystäväni lapsi sen sijaan saattaa meilläkin saada monituntisen raivarin, on joskus ollut väkivaltainen minun lapsiani kohtaan, mutta ei haittaa, koska ne tilanteet hoidetaan. Vaikka itsekin olen aivan puhki ystäväni vierailujen jälkeen, teen sen silti mielelläni, koska haluan auttaa ystävääni joka todella yrittää lapsensa kanssa.

Toisella on vaikea lapsi, toisella sairas lapsi. Jollain voi olla itsellä joku sairaus, joku menetti juuri vanhempansa, jollain ei ole koskaan tarpeeksi rahaa. Jne.

Minua ärsyttää, kun ADHD-tytön äiti (kaverini) ei tunnu ymmärtävän, että ei minun elämäni täydellistä ole, vaikka lapseni onkin ns. normaaleja.

Kun yritän sanoa jotain omista asioistani, hän keskeyttää. Vain hänellä on oikeus olla väsynyt, vain hän saa valittaa.

Olen kahden lapsen yh, lapset on 1 v ja 3 v. Hänellä on ADHD-tyttö 4 v, ei muita lapsia, on mies joka osallistuu tosi paljon lapsen hoitoon, ja avuliaat isovanhemmat, mulla ei ole kumpaakaan. Mutta eihän MULLA ole rankkaa, kun mun lapsilla ei oo " aadee hoodee" .

En halua enkä jaksa kuulla enää yhtään ruikutusta siitä, miten kamalaa hänellä vaan on, eikä kukaan voi sitä ymmärtää. Onneksi meillä muilla ei oo koskaan kamalaaaa...?

Ja tiedän että olen tehnyt virhritäkin, koska en ole superihminen enkä superkasvattaja. Hermoni eivät ole suinkaan aina pitäneet ja onpa lapsi saanut tuntea sen nahoissaankin. Mutta se ei poista sitä että kolmen muun kanssa olen aina pärjännyt ihan kivasti.



Itse olen päätynyt siihen että ei meitä kaikkia ole tarkoituskaan tunkea samaan muottiin. Kunhan pahimmat jutut pois niin muut saa olla ...

Minusta on kuitenkin tärkeää että lapsi saa olla onnellinen eikä joudu koko ajan kokemaan että häntä ei hyväksytä sellaisena kuin hän on.



Itsemurhapuheita jo 4-vuotiaan suusta kuunnellut....

ovat kuitenkin yleensä sellaisia, jotka osoitettavat ettei vastapuoli oikeasti tiedä mistä on kysymys. Näillä asperger-lapsillahna kun ne samat on jutut sellaista potenssiin 10 luokkaa ja jatkuvaa....

vaikeuksien määrä EI TODELLAKAAN ole vakio. VAi uskallatko verrata itseäsi esimerkiksi intian tai afrikan äiteihin ja väittää että saman verran on ongelmia? Tai voiko mielestäsi jollakulla olla useita ongelmia yhtä aikaa, esim erityislapsi, toinen muuten sairas lapsi, oma sairaus, työttömyys, dementoitunut äiti, hajonnut pyykkikone ja ilkeä naapuri yhtä aikaa?



SUlla on vaikea ymmärtää erityislapsen äitiä ja hänellä vaikea ymmärtää sinua. Lusikka käteen vaan, lakatkaa syyttelemästä toisianne (myös sinä!) ja auttakaa toisianne.

Mitään virallisia tutkimuksia ei ole tehty, silti hän tituleeraa lastaan adhd-lapseksi jota ei tavalliset käyttäytymissäännöt koske. Oikeasti kyseessä on patalaiska äiti, joka ei jaksa kasvattaa lasta. Kurkku suorana huutaminen (siis äidiltä) on jokapäiväistä, karkilla lahjotaan lapsi tekemään normaalit asiat kuten pukemaan. Poika on 6v.

Eli on näitäkin!

Mutta oikeesti ärsyttää kuunnella samaa rutinaa viikosta ja kuukaudesta toiseen. Kehtasi vielä pyytää mua ottamaan heidän tyttö hoitoon, en tosiaan suostu, olen jo tarpeeksi tiukilla.

Eikä kaikilla äideillä Intiassa ja Afrikassa mene huonosti ;)

Vaikeuksien määrä on vakio - sillä tarkoitin sitä, että meillä kaikilla on omat ongelmamme. Toinen kuuluttaa ne koko kylälle, joku toinen pitää sisällään. Toisella on vaikea lapsi, jollain toisella ehkä jotain sellaisia ongelmia mitkä ei ulospäin näy. Ei tää ole mikään kilpailu siitä kenellä on kaikkein kauheinta, mutta ärsyttää kun kaveri on sitä mieltä että hänellä on rankkaa ja piste. Muilla ei kuulemma voi olla niin rankkaa.

No, oma lapsi, hoitakoon sen itse, mä en ainakaan auta.

Vierailija:

vaikeuksien määrä EI TODELLAKAAN ole vakio. VAi uskallatko verrata itseäsi esimerkiksi intian tai afrikan äiteihin ja väittää että saman verran on ongelmia? Tai voiko mielestäsi jollakulla olla useita ongelmia yhtä aikaa, esim erityislapsi, toinen muuten sairas lapsi, oma sairaus, työttömyys, dementoitunut äiti, hajonnut pyykkikone ja ilkeä naapuri yhtä aikaa?

SUlla on vaikea ymmärtää erityislapsen äitiä ja hänellä vaikea ymmärtää sinua. Lusikka käteen vaan, lakatkaa syyttelemästä toisianne (myös sinä!) ja auttakaa toisianne.

Tulin hyvälle mielelle kuin luin sen, kiitos sinulle. Samanlaisten ongelmien kanssa olen painiskellut kuin ap ja vaikka meillä ei lapsella diagnoosia olekaan (vielä), " tavallisten" lasten kaikkitietävien vanhempien kommentit satuttavat.

myötätuntoa tunnen, koska kuopukseni oli hyvin vilkas ja kehotuksia otti huonosti vastaan. kiipeili koko ajan. nyt pojassa näkyy rauhottumisen merkkejä. lapsi nyt kohta 3v. lapsella kuitenkin kielellinen viive, muttei AD/HD. olin todella väsynyt lapsen hoitoon, en jaksannut koko ajan mennä lapsen perässä ja vahtia. tiedän mihin verrata, kun esikoinen on kehitysvammanen ja dysfaattinen.

Ei kai niihin toisen ongelmiin tarvi välttämättä ollenkaan suhtautua niin, että vertaa omaan elämään. Eli ei väitä että itsellä olisi samanlaista, eikä väitä, ettei olisi kokenut samaa. Voihan sitä vain kuunnella avoimin mielin ja kysellä tilanteesta lisää. Ja olla siis tyrkyttämättä sitä omaa näkemystään lainkaan.