Oletko eriytynyt vanhemmistasi? (HS juttu)

Olen eriytynyt, mutta tilanne muuttunut äidin ikääntyessä. Kun isäni vielä eli, meni parikin viikkoa, kun emme soitelleet. Nyt äitini on yksin, 86 v, eikä oikein pääse ihan liikkumaankaan kuin kotona. Pakko soitella liki joka päivä.

Vierailija kirjoitti:

Mahdoton keskustella jutusta, jota ei saa luettua.

Voidaan keskustella ap.n alustuksesta.

Tärkeä aihe.

Emmä tiedä onko sitä suhdettaan vanhempiinsa tarpeen loputtomiin jauhaa ja analysoida. Toiset pääsee helpommalla, toisilla on vaikeampaa. Elämään vaikuttaa niin moni muukin asia.

Juttua ei pääse lukemaan, joten ei mulla muuta tähän.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä varmaan oon, mutta olen iloinen siitä, että näin oman vanhemmuuden myötä suhteeni omiin vanhempiini on edes vähän syventynyt ja parantunut. Puhutaan sentään joskus ja tiedän edes jotain vanhemmistani. Itse olen tähän ihan tyytyväinen, mutta tiedän, että oma isäni haluaisi osallistua enemmän mun elämään.

Toisaalta olen hieman kateellinen puolisolleni. Hänellä omat vanhemmat ja sisarukset ovat elimellinen osa arkea ja tuovat siihen paljon iloa. Hän pitää vanhempiinsa yhteyttä lähes päivittäin ja, jollei hän pariin päivään soita, hänen vanhempansa soittavat huolissaan siitä onko kaikki kunnossa.

OMalla kohdallani tuo olisi ahdistavaa ja merkki siitä, ettei anna tarpeeksi tilaa ja kunnioita aikuisen lapsen itsenäisyyttä. Mutta toki sukuja ja tapoja on monia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

HS jutut on maksumuurin takana. Tilaajat voivat keskustella siellä kommenttiosiossa   miksi heidän pitäisi keskustella täällä?

Hesarin kommentiosiossa pitää keskustella omalla nimellä. 

Vaikka täällä ketjujen sisältöjen taso heittelee, uskon että nimettömyydellä on monia etuja kun haetaan todellista kokemusten kirjoa.

Eriytyminen on henkisen itsenäisyyden synonyymi suhteessa vanhempiin. Henkinen autonomia on kuitenkin laajempi käsite ja perustuu pitkälle miellyttämättömyyteen, vapauteen ympäristön odotuksista. Nyt koetetaan norminpurkamisella päästä jotain oikotietä tälläiseen henkiseen vapauteen, mikä oikeasti on yksilöllinen matka eikä ole tuotteistettavissa minkään pinnallisen identiteettihömpän käteväksi keppihevoseksi.

Vierailija kirjoitti:

Mahdoton keskustella jutusta, jota ei saa luettua.

Jutussa puhutaan teini-iän eriytymisestä ja murrosiästä. Mutta yhdessä kuvatekstissä kirjoitetaan:

"Aikuisenakin eriytyminen omista vanhemmista voi jatkua, sanovat Manninen ja Mattila. Se tarkoittaa kykyä elää omannäköistä elämää riippumatta siitä, hyväksyvätkö vanhemmat sen."

Me voidaan siis keskustella aikuisiän eriytymisestä, ei haittaa, ettei artikkelia pääse lukemaan.

Mitä kun minua, vanhempaa, alkaa huolestuttaa, jos lapseni ei muutamaan päivään soita minulle? Tarkoittaako se, että minä en ole eriytynyt hänestä? Vai miten tämä menee.

Puolisoa valitessa on erittäin tärkeää varmistaa että hänet on vieroitettu vanhemmistaan. Mikään ei oo niin raskasta kuin se, että puoliso jatkuvasti kumartelee vanhemmilleen ja näyttää sinulle ja parisuhteellenne perset tä. 

En pääse lukemaan jutusta kuin alun, mutta olen joskus kyllä miettinyt näitä ajatuksia, ehkä eri termeillä. 

Minulla on ollut helppo murrosikä, ei mitään erityistä kapinointia tai mitään. Muutin opiskelemaan toiselle puolelle Suomea, mutta kävin silti säännöllisesti kotipaikkakunnalla ja poikaystävä (nykyinen mies) löytyi sieltä myös. 

Ollaan asuttu ja rakennettu elämään opiskelupaikkakunnalla. Ostettiin asuntokin, lapsi syntyi jne, viihdytään täällä, vaikka lähes koko suku asuukin siellä kotipaikkakunnan suunnalla, käydään usein kyläilemässä niillä päin kuitenkin.

Tuntuu kuitenkin, että vanhempani toivoisivat kovasti, että muutettaisiin takaisin, nyt varsinkin kun lapsenlapsikin on. Ja se vihjailu ahdistaa. Jossain määrin koen, että etäisyys ja harvoin näkeminen suojelee itsenäisyyttäni. Kotikulmilla sitä jotenkin taantuu teini-ikään tai vähintään jotenkin vanhempien alaiseksi, äidin kanssa varsinkin on sellainen olo. Joskus pidemmillä lomillakin siellä, kun oltiin lapsen kanssa kesälomalla, mies töissä, tuli jotenkin tekemätön, statistiolo. 

Se on hassua, toisaalta tykkään viettää aikaa lapsuudenperheeni kanssa, ei ole mitään riitoja, äitini on mukava ihminen ym. Mutta pelkään, että jos mahdollisuus olisi, tulisi vietettyä ja sitouduttua vanhempien kanssa liikaa. Esim miehen sisko käy äitinsä kanssa joka viikko uimassa ja pitävät saunailtoja ym varmaan viikottain myös. Pelkään, että omalta kohdaltani niistä ei tulisi tasaveroisia tilanteita, vaan asetelma kääntyisi äiti-lapsi-suhteeseen.

Mitä se sitten tarkoittaa? Olen ollut itsenäinen kotitalouden ja elämäni suhteen 19-vuotiaasta lähtien, mutta edelleen yli kolmikymppisenä soittelen molemmille vanhemmille lähes päivittäin kuulumisia. En näe siinä mitään ongelmaa, koska minulla on rakkaat vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Mitä se sitten tarkoittaa? Olen ollut itsenäinen kotitalouden ja elämäni suhteen 19-vuotiaasta lähtien, mutta edelleen yli kolmikymppisenä soittelen molemmille vanhemmille lähes päivittäin kuulumisia. En näe siinä mitään ongelmaa, koska minulla on rakkaat vanhemmat.

Jos teet päätöksiä elämässäsi, vaikuttaako/mietitkö, mitä vanhempasi ajattelisivat? Koetko syyllisyyttä, jos teet toisin? 

Itse pidin kihlajaisjuhlat suvulle, koska "se on tapana ja sukulaiset haluaisivat onnitella", kun äiti niin perusteli. Ihan kivat juhlathan ne oli, mutta ei ollut oma ajatukseni.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä varmaan oon, mutta olen iloinen siitä, että näin oman vanhemmuuden myötä suhteeni omiin vanhempiini on edes vähän syventynyt ja parantunut. Puhutaan sentään joskus ja tiedän edes jotain vanhemmistani. Itse olen tähän ihan tyytyväinen, mutta tiedän, että oma isäni haluaisi osallistua enemmän mun elämään.

Toisaalta olen hieman kateellinen puolisolleni. Hänellä omat vanhemmat ja sisarukset ovat elimellinen osa arkea ja tuovat siihen paljon iloa. Hän pitää vanhempiinsa yhteyttä lähes päivittäin ja, jollei hän pariin päivään soita, hänen vanhempansa soittavat huolissaan siitä onko kaikki kunnossa.

Oikein malliesimerkki vanhempien lapsiinsa kohdistamasta hienovaraisesta manipuloinnista. Vanhemmat iskostaneet lapselle päähän, että tämä ei pärjää yksin maailmassa, ja kaikesta tapahtuneesta täytyy kertoa heti vanhemmille, jotta vanhemmat osaa sitten antaa sen kontekstin, jolla tapahtuneeseen pitää suhtautua. Ja lasta "rangaistaan" sillä, että vanhemmat esittää huolestunutta jos raportteja ei tule. Vanhemmille toki kiva, kun joku soittelee joka päivä.

"Me jo isän kanssa mietittiin että onko teidän talo palanut kun mitään ei ole moneen päivään kuulunut." 

"Täytyy soittaa äitille ettei se ala taas poliisille soittelemaan että tulevat katsomaan mikä tilanne meillä on kun ei vastattu äsken puhelimeen."

"Joo soitan täältä honeymooniltakin aina joka päivä vanhemmille että kyllä ollaan elossa ja kaikki hyvin, muuten ne huolestuu."

Tämän takia lapsen pitää kokea se eriytyminen vanhemmistaan teini-iän lopussa. Lapsi rakentaa ne rajat, jos vanhemmilla ei ole siihen kykyä tai halua. Tälläkin palstalla näkee paljon sitä, että kyllä lapsi on tärkein ihmissuhde ja lapsen pitää pitää seuraa vanhalle äidilleen.

Vierailija kirjoitti:

Mitä kun minua, vanhempaa, alkaa huolestuttaa, jos lapseni ei muutamaan päivään soita minulle? Tarkoittaako se, että minä en ole eriytynyt hänestä? Vai miten tämä menee.

Onko aikuinen lapsesi esim. vakavasti kehitysvammainen, vai miksi sinun pitää hänen arjessa pärjäämisestään päivittäin murehtia yhdessä lapsesi kanssa puhelimessa?

Jos lapsesi on normaalisti toimiva aikuinen, niin kyllä, sinä olet tässä ongelma, jos yrität maailmaa maalata sellaiseksi, että lapsellasi on asiat huonosti, ellei hän soittele sinulle jatkuvasti. Sinun turha huolestumisesi on osoitus jostain sinun omasta sisäisestä prosessista, jota et osaa ratkaista yksinäsi.

Terapia voi auttaa (sinua).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä varmaan oon, mutta olen iloinen siitä, että näin oman vanhemmuuden myötä suhteeni omiin vanhempiini on edes vähän syventynyt ja parantunut. Puhutaan sentään joskus ja tiedän edes jotain vanhemmistani. Itse olen tähän ihan tyytyväinen, mutta tiedän, että oma isäni haluaisi osallistua enemmän mun elämään.

Toisaalta olen hieman kateellinen puolisolleni. Hänellä omat vanhemmat ja sisarukset ovat elimellinen osa arkea ja tuovat siihen paljon iloa. Hän pitää vanhempiinsa yhteyttä lähes päivittäin ja, jollei hän pariin päivään soita, hänen vanhempansa soittavat huolissaan siitä onko kaikki kunnossa.

Oikein malliesimerkki vanhempien lapsiinsa kohdistamasta hienovaraisesta manipuloinnista. Vanhemmat iskostaneet lapselle päähän, että tämä ei pärjää yksin maailmassa, ja kaikesta tapahtuneesta täytyy kertoa heti vanhemmille, jotta vanhem

No jaa, kyllä minulle ja muille läheisilleni on ihan normaalia huolestua, jos jostain ei kuulu hetkeen. En koe sitä minään kontrollointina eikä se koske vain vanhempaa ja lasta. Mutta moni läheinen asuu yksin ja sen verran elämä on jo opettanut, että mitä vain voi sattua kenelle vain. En halua, että omat läheiseni mätänee jossain asunnossaan, kun ketään ei kiinnosta. Lisäksi kun asutaan kaukana, on kiva jotenkin pysyä mukana toisen elämässä. Ne joiden kanssa ollaan yhteydessä harvakseltaan tuppaa häviämään pikkuhiljaa elämästä kokonaan. Ihmettelen vähän tätä, että on niin ihmeellistä haluta olla niiden vanhempien kanssa läheisissä väleissä aikuisenakin. Onko monella sitten niin huono suhde tai kontrolloivat vanhemmat ettei sitä voi ymmärtää? Arvostan vanhempieni apua ja neuvoja aikuisenakin, tarvittaessa koitan auttaa vastavuoroisesti heitä, eikä se ole mitään kontrollointia tai välttämätöntä, ei kukaan painosta tai pakota vaan niin haluaa tehdä, koska välittää toisesta ja koska vanhemmat on nähneet elämää vähän pidempään niin joissain asioissa he tietävät enemmän kuin itse.

Mielestäni olenpa hyvinkin. Kerron perustelut.

Samassakin perheessä voi olla  eriluontoisia lapsia. "Itsekseen asioita pohtivana luonteena" kysyin murrosiässä viimeksi varsinaisesti neuvoa. Sen jälkeen olen päätellyt, ottanut selvää, miettinyt ja taas uudelleen miettinyt asioita itse. Tietysti vastannut kysymyksiin jne., mutta kaikki tärkeät päätökset olen tehnyt ihan yksikseni ja vain sitten ilmoittanut vanhemmille.

Tietysti vierailtiin ja soiteltiin ja kirjoiteltiin puolin ja toisin, ei siitä ollut kysymys, ettei olisi tultu toimeen vaan vain ja ainastaan itsenäisyydestä.

Jo nuorena tiesin, mille alalle suuntaudun. Piti vain sitten hankkia koulutuksia ja harjoittelupaikkoja, jotka löytyivät eri puolilta Suomea ja niin sitten aikanaan valmistuin Helsingissä toiveammattiini.

Koko oman elämäni "punainen lanka" on ollut tämä itsekseen pohtiminen ja itse päättäminen. Jos en ole viihtynyt eli tuntenut tulevani kuulluksi ja otetuksi huomioon, tai tuntenut selvää painostusta tai ahtautta, olen aina osannut vaihtaa paikkaa ja paikkakuntaa. Joskus olen jopa tiennyt, että "kun saan työt tehtyä ja projektit valmiiksi, muutan pois", eli en tule viihtymään tällaisella paikkakunnalla. Neljä ja puoli vuotta siihen meni ja sitten oli päästävä pois.

Koska mielestäni mitään turhempaa ei olekaan kuin jäädä riitelemään outoihin olosuhteisiin. Jos kemiat eivät toimi, ne eivät vain toimi.

Molemmat vanhempani ovat jo kuolleet ja olen aina ollut heille kiitollinen "hyvästä kurista", "ankaran työnteon" mallista ja rakkaudesta lapsiaan kohtaan. Nehän ovat aina olleet perusasioita hyvälle elämälle. Vakaana ja hyvänä esikuvana ja mallina he ovat toimineet: olivat tavoitteellisia, ja olivat hankkineet ja hankkivat jatkuvasti koulutusta ja olivat kiinnostuneita maailman menosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä kun minua, vanhempaa, alkaa huolestuttaa, jos lapseni ei muutamaan päivään soita minulle? Tarkoittaako se, että minä en ole eriytynyt hänestä? Vai miten tämä menee.

Onko aikuinen lapsesi esim. vakavasti kehitysvammainen, vai miksi sinun pitää hänen arjessa pärjäämisestään päivittäin murehtia yhdessä lapsesi kanssa puhelimessa?

Jos lapsesi on normaalisti toimiva aikuinen, niin kyllä, sinä olet tässä ongelma, jos yrität maailmaa maalata sellaiseksi, että lapsellasi on asiat huonosti, ellei hän soittele sinulle jatkuvasti. Sinun turha huolestumisesi on osoitus jostain sinun omasta sisäisestä prosessista, jota et osaa ratkaista yksinäsi.

Terapia voi auttaa (sinua).

lapseni on mt-ongelmainen, joka saattaa tehdä jotain todella impulsiivista tai vajota hyvin pohjalle. Äidin huolta ei edes terapia poista.

Olen yhteydessä ehkä alle 10 kertaa vuodessa ja näistäkin 90% on että vanhemmat soittavat. näin on ollut jo vuosia. Kun muutin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle niin alkuun kävin viikonloput kotona, mutta siinäkin oli muut syyt kuin kotona vierailut taustalla. Sitten kun suhde kotipaikkakunnalla loppui käynnit harveni ehkä maksimissaan kerran kuukauteen.

Tässä menee vähän puurot ja vellit osalla sekaisin. Minusta avainasemassa on nimenomaan tuo henkinen puoli, että kokeeko voivansa tehdä täysin itsenäisesti päätökset ym, vai pyrkiikö miellyttämään vanhempia. Käynti- tai puhelumäärät ei kerro onko eriyrynyt vai ei, paitsi että eriytymättömillä yhteydenpito on useammin tiivistä verrattuna koko väestöön.

Ei mulla ole koskaan ollut mitään perinteistä konservatiivista perhettä tai vanhempia joista eriytyä. Oli vain narsistinen äiti joka kyllä eriytti isäni elämästäni hyvin varhain ja sittemmin teki virheitä ihan joka ikätasollani jossa jotenkin voi haitaksi lapselleen olla. Sitten viimein ollessani 40+ ja jo kovasti eriytynyt tästä äidistäni enkä enää jaksanut pidellä yhteyksiä, sitten alkoi vielä kaiken kukkuraksi tulla noita "olen niin huolissani" -puheluja. 

Eipä olla sen koommin soiteltu enää puolin eikä toisin, sen verran kovin räjähdin. 

Minulla ei ole ikinä ollut läheistä suhdetta äitiin tai isään, harmi. Joten ei ole ollut mitään mistä erityä... Hyvissä väleissä kyllä ollaan.