Oletko eriytynyt vanhemmistasi? (HS juttu)

Lapseton, sinkku aikuinen eriytyy joskus ehkä eri tavalla kuin perheen perustava. Se lapsuuden perhe jää mahdollisesti ainoaksi perheeksi. 

Minulla on tuttavapiirissä n. 10 sinkkunaista, lapsenteko ikä alkaa olla ohi. Kaikilla on oma elämä, asiantuntija-ammatit työelämässä, harrastukset, kavereita, matkailua. Ja päivittäinen yhteydenpito yleensä äitiin. Osittain ehkä siksikin, kun on aikaa. Henkisesti päätöksenteossa ja omannäköisessä elämässä tuo eriytyminen on tapahtunut, mutta emotionaalisesti ollaan ehkä enemmän kiinni kuin perheelliset. 

Olen eriytynyt vanhemmistani. He ovat kuolleet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mahdoton keskustella jutusta, jota ei saa luettua.

Jutussa puhutaan teini-iän eriytymisestä ja murrosiästä. Mutta yhdessä kuvatekstissä kirjoitetaan:

"Aikuisenakin eriytyminen omista vanhemmista voi jatkua, sanovat Manninen ja Mattila. Se tarkoittaa kykyä elää omannäköistä elämää riippumatta siitä, hyväksyvätkö vanhemmat sen."

Me voidaan siis keskustella aikuisiän eriytymisestä, ei haittaa, ettei artikkelia pääse lukemaan.

Juttuhan oli kirjoitustyylillisesti yhtä sekasotkua, ei päätä, ei häntää. Noinkin arvostetun sanomalehden toimittajalta voisi odottaa parempaa ammattitaitoa. 

Ja yksi juttu, vanhuksena olen huomannut että hyvinkin itsenäinen,  23 vuotta toisrlla paikkakunnalla oleva virkanainen, sinkku,  on se, jonka tehtäväksi on jäänyt tarkistaa olenko pävittäin hengissä. Sinkkujen vastuuntunnon varaan se jää.

Ja yleensä tytärten.  Poikien perheissä taas pidetään yhteyttä vaimon vanhoihin vanhempiin.

Minä eriydyin äidistäni kunnolla vasta nelikymppisenä.

Äitini hylkäsi minut emotionaalisesti lapsuudessani moneen kertaan, eikä tarpeisiini vastattu ikätasoisesti. Olin vain tiellä ja parhaassa tapauksessa sovin lavasteeksi äidin kotileikkeihin.

Teini-iän alkaessa äiti sitten tarrautuikin minuun raivokkaasti. Syyllistäminen ja juuri tuo 'huolestuminen' ja 'huolehtiminen'. Ne ovat näennäisestä hyväntahtoisuudestaan huolimatta järeitä aseita toisen ihmusen kontrolloinnissa. 

Minun olisi kuulunut saada keskittyä itsenäistymiseen, oman elämäni ja oman maailmankuvani rakentamiseen, sem sijaan hoidin äitini päänsisäisiä ongelmia. 

Huolestumiseenhan piti aina vastata niin, ettei toinen vain ikinä mistään koskaan joudu huolehtimaan. Äidilleni huoli ei tarkoittanut aitoa huolenpitoa, jota nuori itsenäistyvä nuori tietenkin olisi tarvinnut, vaan huoli ja huolestuminen olivat koko päänsisäistä järjestystä ja maailmaa uhkaavia asioita. Aikuisellekin tekemätön paikka kannatella toista ihmistä näin kokonaisvaltaisesti, nuorelle ihmiselle se murskasi itsenäisyyden ja oman elämän tavoitteet pitkäksi aikaa.

Irrottautuminen oli niin vaikeaa ja tuskallista, että lopulta katkaisin välit kokonaan. Kaikessa oli aina vain kyse äidistä, ja minun olisi yhä aikuisenakin kuulunut olla statisti omassa elämässäni, äidin nukkekotileikin osanen ja sen varmistaja ettei äidin maailma ikinä voisi sortua.

Vapaus tästä taakasta on ollut outoa, kevyttä, päätä huimaavaa, syyllisyyden tunteita aiheuttavaa, ihanaa ja kamalaakin. Tunteeni ovat nyt omiani ja niihin tutustuminen ei ole aina helppoa ja kivaa. Itse asiassa, vasta nyt olen tutustunut itseeni.

Tiiviit välit äidin kanssa peruskuulumisten vaihdossa, minä lapsena aloitteellinen. Hyvä vaan, sillä ujona, yksinäisenä ja ahdistuneena mä pelkään että jotain tapahtuu yksin ollessa vaikka tiedostan ettei mitään syytä ole. Toivoisin, että äiti saisi enemmän rauhassa olla multa, kunhan kumppanin saisin kainalooni tai oppisin nauttimaan yksin olosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mahdoton keskustella jutusta, jota ei saa luettua.

 

Voidaan keskustella ap.n alustuksesta.

Tärkeä aihe.

Aloitus on pari lausetta, siihen olisi voinut kirjoittaa enemmän.

Elämäni onnellisimpia päiviä oli se kun makasin ekan oman kodin matolla muuttolaatikoiden keskellä 19-vuotiaana.

Ei minulla kamala lapsuudenperhe ollut, mutta oli niin ihanaa aloittaa oma elämä omassa rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Ja yksi juttu, vanhuksena olen huomannut että hyvinkin itsenäinen,  23 vuotta toisrlla paikkakunnalla oleva virkanainen, sinkku,  on se, jonka tehtäväksi on jäänyt tarkistaa olenko pävittäin hengissä. Sinkkujen vastuuntunnon varaan se jää.

Ja yleensä tytärten.  Poikien perheissä taas pidetään yhteyttä vaimon vanhoihin vanhempiin.

Niin, tuskin ne kuitenkaan pojat pitävät yhteyttä vaimojensa vanhempiin vaan vaimot omiin vanhempiinsa.

Usein sisäsyntyinen ajatus on että vaimojen pitäisi pitää huoli koko suvun vanhuksista. Eli jos poika ei pidä yhteyttä se on yhtäkuin pojan perhe ei pidä yhteyttä. Jos taas vaimot huolehtii miehensä vanhat vanhemmat pojan "perhe" hoitaa yhteydenpidon.

Eriydyin jo 16-vuotiaana vanhemmistani ja seurasin vakaasti omia polkujani, liiemmin välittämättä siitä mitä he ajattelevat valinnoistani. Jostakin syystä n.35 vuotiaana alkoi painostus perhesuhteista ja etenkin läheisempään suhteeseen äitini osalta. En edelleenkään juurikaan välitä mitä he ajattelevat elämänvalinnoistani, mutta ilmeisesti yleinen mielipide on, että pitäisi olla edelleen kiinni heissä ja heidän toiveissaan.

Olen joo. Meillä oli ihan turvallinen ja hyvä lapsuus, mut aika itsenäiseksi kasvatettiin. Muutin pois 19-vuotiaana. Harvoin soitellaan, mut viestejä laitellaan ja nähdään pari-kolme kertaa kuukaudessa. 

 

En raportoi kaikkea vanhemmilleni eikä he omia asioitaan minulle. Lapset olen pääasiassa hoitanut itse, satunnaisesti vanhemmat ovat auttaneet. Lastenhoitoapua ehkä nyt joskus kaivannut enemmän, mutta en ole kehdannut vaivata. Minulla oma perhe on tavallaan korvannut sen lapsuuden perheen, äidiksi tulin 23-vuotiaana. Ja jotenkin ajattelen että niin sen kuuluu mennäkin. En myöskään jaksaisi puolisoa, jonka vanhemmat olisi liian vahvasti meidän elämässä mukana. Hyvät ja lämpimät välit saa toki olla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja yksi juttu, vanhuksena olen huomannut että hyvinkin itsenäinen,  23 vuotta toisrlla paikkakunnalla oleva virkanainen, sinkku,  on se, jonka tehtäväksi on jäänyt tarkistaa olenko pävittäin hengissä. Sinkkujen vastuuntunnon varaan se jää.

Ja yleensä tytärten.  Poikien perheissä taas pidetään yhteyttä vaimon vanhoihin vanhempiin.

Niin, tuskin ne kuitenkaan pojat pitävät yhteyttä vaimojensa vanhempiin vaan vaimot omiin vanhempiinsa.

Usein sisäsyntyinen ajatus on että vaimojen pitäisi pitää huoli koko suvun vanhuksista. Eli jos poika ei pidä yhteyttä se on yhtäkuin pojan perhe ei pidä yhteyttä. Jos taas vaimot huolehtii miehensä vanhat vanhemmat pojan "perhe" hoitaa yhteydenpidon.

Mahdoinkohan kirjoittaa "tytärten"?  Tarkistapa.  Minua sitten ärsyttää turhanpäiväinen saivartelu kuin keskustelisi 5- vuotiaiden kanssa.

Olen. Alkoi siinä 13 vuoden iässä, kun tekivät aika pitkää päivää. Toki sen ikäisen on jo hyväkin olla itsekseen. Lopullisesti siinä 17 vuoden tienoilla, kun muutin pois kotoa. Hyvät välit vanhempiini on kuitenkin aina säilynyt. Siinä parikymppisenä tuli mukaan kuvioihin kumppani, joka on sitten ollut se tuki ja turva ja pian syntyi omat lapset. 

Toivon, että omat lapseni osaavat eriytyä minusta, kamala ajatus, että olisivat vielä yli 25 vuotiaina riippuvaisia. Älkääkä käsittäkö väärin. Rakastan lapsiani ja haluan aina olla heidän elämässään ja auttaa, mutta itsenäistyminen on vain tervettä aikuistumista. En tahtoisi heistä peräkamarin poikia ja tyttöjä. Toivon, että heillä on 25 vuotiaina jo kumppani ja oma perhe ja lapsia, eikä tarvitsi riippua yksinäisyyttään siinä lapsuuden perheessä kiinni. 

Miksi tuo juttu antaa alussa sellaisen kuvan, että eriytyminen edellyttää rajua kapinointia ja pahoille teille menemistä? Mulla ei ollut alaikäisenä edes kavereita, joiden kanssa kokeilla rajoja. Eikä sitä olisi uskaltanut, koska kuri oli kova. Mutta yliopisto kun alkoi, pääsin heti bileisiin ja aloin juoda kaksin käsin ja rellestää. Käytän nyt 28-vuotiaana enemmän alkoholia kuin moni joka on jo 13-kesäisenä kokeillut, ja olisi tosi vaikeaa juhlia selvinpäin jos kaikki muut juovat. Olen myös eriytynyt, sillä olen käynyt yksin matkoilla Lapissa yms. ilman että vanhemmat ovat tietäneet siitä mitään.

Olen eriytynyt. Äitini kuoli jo 30 vuotta sitten, isä 3 vuotta sitten.

Nosto

Minusta tuli alkoholisti, jota vanhempani eivät halunneet. Eläm siis täysin omaa elämää, enkä ole enää kuin harvoin yhteydessä porukoihin. Eli olen eriytynyt.