Vauva pitää enemmän isästään?

Hei,

Minulla on eriskummallinen(?) ja mahdollisesti tunteita herättävä asia mieleni päällä,joka askarruttaa ja murehduttaa mieltäni. 

Olen pikkuisen alta 9 kk vauvan äiti. Olen ollut kotona vauvan kanssa ja mielestäni ollut sitoutunut, omistautunut ja rakastava äiti. Olemme harrastaneet yhdessä, lukeneet, lorutelleet, sylitelleet jne. Olen kantanut lastani liinassa miltei kaikkialle, imettänyt ja olemme nukkuneet perhepedissä n. 7 kk. Suurimman osan vauvani syntymän jälkeen olen joko istunut vauva sylissäni tai istunut vauvani kanssa lattialla. Koko elämäni on pyörinyt vauvan ympärillä. Vain yhden yön olen viettänyt ilman vauvaani.

Olen puhunut lapselleni, halinut, suukotellut ja ihaillut. Leikkinyt ja laulanut paljon. Nykyisin nukkuu kuitenkin pinniksessä aamuyöhön saakka,jolloin nostan viereen (heräilee jatkuvasti.)

Viikko sitten minun oli pakko mennä töihin(raha-asioiden vuoksi). Isä jäi kotiin.

Vauvani iskä on huippu ja osallistunut aina enemmän kuin hyvin hoitoon, toki töissä on käynyt. Joulun ajan iskä oli kotona ja alkoi sitten hoitamisen. 

Nyt tilanne on se, että olen aivan rikki ja huolestunut... Sillä vauva on täysin isän vauva. Ruokapöydässä katsoo vain isää, iskä syöttää,.iskä leikkii.. jos isä menee toiseen huoneeseen,on vauvankin mentävä. Jos leikimme perheellä lattialla, mutta iskä lähtee pois, lähtee vauvakin ja äitinä jään yksin leikkipaikalle TAI vauva keskittyy vain leikkimään yksin. 

Jo ihan pienenä vauvana tuntui kuin olisi hymyillyt enemmän isälle ja ottanut isään enemmän kontaktia, vaikka olisin tyyliin seisonut päälläni ja tehnyt sirkustemppuja. Suorastaan välinpitämätön minua kohtaan välillä!Tosiaan, kyllä maitoa haluaa ja mielellään nukkuu päikkäritkin äidin kainalossa. Yöllä itkiessä äiti kelpaa yhä paremmin,mutta isäkin kelpaa.

Sen suurempaa erohdistusta ei vauvalle tietääkseni ole koskaan tullut. jos paljon uusia ihmisiä, haluaa Toki hakea turvaa ja istua äipän tai iskän sylissä ensin, kunnes jo suvereenisti heittäytyy uusiinkin tilanteisiin.

Jotenkin pistää sydämeen, että kokee ilmeisesti erohdistusta isästä,mutta ei minusta? Kuulostaa pikkumaiselta olla NS. Mustasukkainen,mutta koskee kovasti,kun tuntuu että oma vauva ei rakastakaan. Lisäksi huolestuttaa kovasti, että missä on mennyt vikaan... Rehellisesti sanoen olen nähnyt paljon äitejä, joiden vauvat kovasti itkevät perään eroahdistustaan, mutta äidit eivät ulkopuolisen silmään ole vaikuttaneet sen suuremmin paremmilta äideiltä kuin minäkään..

Olen surullinen, tuntuu että olen epäonnistunut suurimmassa tehtävässäni. Nyt töistä tullessa minulla on välillä ajatus, että ei huvita mennä kotiin, koska tuntuu pahalta olla NS. Ulkopuolinen omassa perheessään. Kaipaan vauvaani niin kovasti ja sitä aikaa,kun minun ei tarvinnut kokea epävarmuutta siitä olenko äitinä riittävä. Mikä neuvoksi?

Ai niin, mikäli haluat haukkua äitiyttäni, niin neuvola on kuitenkin sitä mieltä, että ihan varmasti vauvaltani ei ole puuttunut mitään. Mistä tässä sitten oikein on kyse? Vertaistukea? Kokemuksia?