Onko outoa, jos ei sure läheisen kuolemaa?

kuinka läheisiä sinulta on kuollut? 

olisin huolestunut jos et surrut sisarusta, lasta tai lastenlasta

Millaisista tyypeistä on kyse?

Miten läheisiä he olivat? Tuntuu se minusta oudolta, jos ei sure läheisten kuolemaa.

Muuten kaikki me surevatkin ajattelemme, että 'kaikki me kuolemme joskus'. Minulla se ajatus lisää suremista entisestään.

Miten muut tunteet, millaisia tunteita tunnet? Miten empaattinen olet muuten?

Voi olla läheinen sukulainen, ilman että on läheinen ihminen. Ei sellaista sure, johon ei ole tunnesidettä.

Siis ei millään pahalla, mutta mieleeni tulee jokin lievä psykopatia tms. Eivät kaikki psykopaatit ole rikollisia.

Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa surra. Toiset kollottavat (=itkevät) jopa lukiessaan tuntemattomien ihmisten kuolinilmoituksia. Toiset toteavat, että nyt oli tuon vuoro mennä. Joten et ole tunnekylmä ollenkaan. 

Mitä läheinen tarkoittaa tässä ap? Isovanhempaa/omaa vanhempaa/sisarusta/tätiä? Mitä tarkalleen?

Olen itse montakin kertaa miettinyt, tulenko suremaan omien vanhempieni kuolemaa sitten aikanaan. Meillä on vaikeahkot välit. Tulen ehkä suremaan sitä mitä ei koskaan ollut, mutta en ole varma tulenko suremaan ja kaipaamaan heitä sellaisina kuin he olivat juurikaan. En usko että on niin harvinaista kokea näin.

Jokainen on yksilö ja jokainen suree omalla tavallaan. Joillakin se surureaktio voi iskeä vasta useiden vuosien päästä läheisen kuoleman jälkeen. Asian käsittely riippuu paljon siitä, minkälainen emotionaalinen tunneside on ollut kuolleeseen, minkälainen on oma elämäntilanne - onko se kovin hektinen, ettei ole "aikaa" surra - ja minkälaiset ovat omat tunteidenkäsittelytaidot.

Itse olen samanlainen tosin kyllä suren, mutta se suru kestää alle viikon. Sitten jatkan ns elämää. Kuolema on jotenkin niin luonnollista vaikka menettänyt läheisen esimerkiksi im yhteydessä. Jotenkin silloinkin ajattelin että hänen oma valintansa ja näki miten kärsi tässä elämässä.

En ole kyllä lastani menettänyt (ei ole lapsia) tai ketään onnettomuudessa. Ehkä tuolloin suree eri tavoin?

Oletko masentunut tai käytätkö lääkkeitä, jotka vaikuttavat tunteiden kokemiseen?

En ole koskaan surrut läheisiä kovinkaan erikoisesti, mutta sen sijaan koiraani suren edelleen. Kuoli kolme vuotta sitten.

Uskon että tämä johtuu traumoista mitkä ihmiset ovat aiheuttaneet elämän mittaan ja en koe tarvetta muuttaa asiaa. Miksi lisätä surua elämäänsä? Muuten elämäni on normaalia ja välitän läheisistä ja rakkaista ihmisistä, mutta ikävää en osaa tuntea.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen samanlainen tosin kyllä suren, mutta se suru kestää alle viikon. Sitten jatkan ns elämää. Kuolema on jotenkin niin luonnollista vaikka menettänyt läheisen esimerkiksi im yhteydessä. Jotenkin silloinkin ajattelin että hänen oma valintansa ja näki miten kärsi tässä elämässä.

En ole kyllä lastani menettänyt (ei ole lapsia) tai ketään onnettomuudessa. Ehkä tuolloin suree eri tavoin?

Itselläni kuolemaan suhtautuminen muuttui olennaisesti sen jälkeen, kun näin ensimmäistä kertaa kuolleen ihmisen. Hän oli isäni. Oli sairastanut jo vuosia. Siinä tajusi, kun ruumista katsoi, että ei se ihminen enää ole siinä. Katsoin häntä kolmesti: Kuolemaa seuraavana päivänä terveyskeskuksen kellarissa, sitten seuraavana päivänä terkkarin kappelissa avoimessa arkussa ja vielä viimeisen kerran viikon päästä juuri ennen siunaustilaisuutta. Minulle se oli terapeuttista. Aloin toipumaan nopeammin, kun tajusi niin konkreettisesti, ettei se enää ollut hän. 

Kun äiti kuoli 10 v myöhemmin, oli selvää mennä heti katsomaan myös häntä. Muutoin olisi ollut liian musertavaa lähteä saattohoitoyksiköstä kotiin äidin vaatteet ja kengät isossa muovikassissa, jonka hoitaja antoi. Mukaan katsomaan tuli myös 12-vuotias poikani, joka ensin selvästi järkyttyi kuolleen mummunsa näkemisestä, mutta myöhemmin se auttoi häntäkin ymmärtämään elämän rajallisuuden rauhallisin mielin.

Suomessa kuolee nykyään jo 60 000 ihmistä vuodessa. Nyt kun on saatellut sekä vanhemmat että isovanhemmat hautaan, tajuaa konkreettisesti, että minäkin, ja lapsenikin, olemme vain osa jatkumoa ja olomme ja elomme on todellakin vain väliaikainen.

Eli jatkoit heti omaa tavallista arkeasi. Etkä suonut yhtään ajatusta enempää näille pois nukkuneille?

Vai tarkoitatko ettet vellonnut päättyvän elämän aatoksissa ja itkenyt aamusta iltaan?

Ei ole myöskään yhtä oikeaa tapaa surra ja jatkaa omaa elämää. 

Joskus itku tulee esim. vasta hautajaisissa.

Mutta jos ei itke eikä sure ikinä, niin en tiedä.

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan surrut läheisiä kovinkaan erikoisesti, mutta sen sijaan koiraani suren edelleen. Kuoli kolme vuotta sitten.

Uskon että tämä johtuu traumoista mitkä ihmiset ovat aiheuttaneet elämän mittaan ja en koe tarvetta muuttaa asiaa. Miksi lisätä surua elämäänsä? Muuten elämäni on normaalia ja välitän läheisistä ja rakkaista ihmisistä, mutta ikävää en osaa tuntea.

Kiitos tästä. Hetken jo luulin olevani todella epänormaali mutta nyt tajuan olevani ihan normaali.

Kiitos muillekin kommenteista. En halua avautua asiasta enempää.

ap

Eihän naiset oikeasti sure kenenkään muun kuolemaa kuin joidenkin julkkisten. 

Kyseessä saattaa olla aleksitymia.

Olen samanlainen kuin ap. En tätä myönnä kellekään. Jos läheinen kuolee niin yritän pysytellä omissa oloissani ettei paljastu etten mitenkään sure yms. Onneksi tämä onnistuu aika hyvin kun muutkin viettävät suruaikaa tahoillaan. Käsittämätöntä että pitää piiloutua vain siksi koska ei toimi ja tunne kuten muut!

Pidän itseäni ja kaltaisiani onnekkaina, joillekin suru on niin raskasta että vaikuttaa selvästi elämänlaatuun. 

On hienoa että meitä ihmisiä on erilaisia. Tämän ominaisuuteni vuoksi olen ollut hyvä tuki ja turva niille jotka ovat jonkun menettäneet. Tänä vuonna olin tukena ystävälleni joka menetti läheisensä. En tätä läheistä koskaan ole tuntenut ja oli "sallittua" etten sitä myöten häntä surrut. Ystävälleni olu kullanarvoista ihminen joka ei vellonut surussa hänen kanssaan vaan sai hänet pysymään järjissään kuten hän myöhemmin surusta hieman toivuttuaan totesi.