Millamarikki ja muut jo adoptiolapsen kanssa jonkin aikaa eläneet

PiiaLiina: Yksi paikka missä käydään ainakin mielestäni vielä avoimempaa ja ainakin tosi asiantuntevaa ja omakohtaista keskustelua adoptioperheiden iloista ja juuri niistä arjen ongelmistakin, ovat esim. maakohtaiset keskustelupalstat. Nämä ovat yleensä osin suljettuja palstoja - joillekin palstoille salasanan saadakseen pitää perustella omat yhteytensä adoptiomaailmaan esim. Palstoilla voi olla myös taustalla eikä välttämättä tarvitse itse kirjoittaa - voi vain hakea tietoakin.

Muistaakseni löysin itse aikanaan maakohtaisille sivuille osin ystävien vinkkien perusteella ja jos en ihan väärin muista niin ampiaisakan www. -sivuilla olisi linkit maakohtaisille sivuille.



Itsekin kirjoitan ja kyselen yksityiskohtaisemmin asioista mieluummin näillä palstoilla. On kiva tietää, että kommentoijat ovat jollain lailla asiaan vihkiytyneitä, koska pakko se on vaan ollut huomata, että adoptiovanhemmuus yhdistää melkoisesti ja ne ongelmat ovat usein samankaltaisia. Kun taas hiekkalaatikko-psykologia saattaa joskus olla kaikkea muuta kuin sopivaa esim. sopeutumista läpikäyvään adoptiolapseen. Ja sitten neuvotkin ovat usein tilanteeseen sopivampia.



Puhumattakaan kannustuksesta mitä sieltä saa kun on sitten niitä ongelmatilanteita adoption toteuduttua. Tyypillisimpiä käsiteltyjä ongelmia ovat kai ne alun sopeutumisvaikeudet, joita ei kaikilla mittavassa määrin ole, mutta suurimmalla osalla kyllä luonnollisesti. Meillä kamppaillaan tällä hetkellä leikki-ikäisenä adoptoidun lapsen alkuvaiheiden haasteiden keskellä ja minustakin kyllä tuntuu, että mitä paremmin on valmistautunut etukäteen niin aina parempi.



Itse kahden adoptiolapsen äitinä kaipaisin kovasti sellaista jälkiapua ja etukäteenkin koulutusta minkä avulla valmistautua vastaanottamaan eri kehitysvaiheessa ja -iässä oleva lapsi. Meillä toisen lapsen kanssa asiat ovat menneet huomattavasti helpommin kuin toisen.



Lasten tultua perheeseen astuu elämään aina tietynlainen huoli ja vastuu ja itsekin koen epävarmuuksia kuten sinäkin - erityisesti siitä pystynkö kasvattamaan lapsistani tasapainoisia, onnellisia aikuisia. Minusta on hienoa, että pohdin kaikkea jo nyt. Minulla niitä huolia oli etukäteen aika vähän ja vielä esikoisen kanssakin kohtuullisemmin, mutta olen kyllä kokenut toistaiseksi leikki-ikäisenä adoptoidun (kuopus) lapsen perusturvan luomisen melkoiseksi haasteeksi. Lapset ovat meillä tarpeissaan toisaalta niin samanlaiset, mutta isompana adoptoidun kohdalla se menneisyys painaa selvästi pidempään.



Kaikkea hyvää ja tutkihan mainitsemiani palstoja - olisin itsekin saanut tutkia niitä jo aikaisemmin.

Adoptioperheet Ry:n sivuilta löydät vielä muutakin kirjallisuusvinkkiä kuin Myllärin kirja tai Miron Gangesin tytär.

Pitäisi olla ehdottoman selvää, mistä maasta tulee adoptoimaan. Ja oma nimi tulee myös julki. Vai enkö vain ole onnistunut löytämään oikeanlaisia keskustelupalstoja?

Adolaiset on kaikille adoptiosta kiinnostuneille tarkoitettu suljettu keskustelupalsta. Palstalla kirjoitellaan omalla nimellä, mutta kaikilla palstalaisilla on vaitiolovelvollisuus. Mukaan vain!



Ryhmän osoitteen löydät ampparin sivuilta tai vaikka googlella.

En tiedä mitä ihmettä tein, mutta harmittaa ihan vietävästi. Yritän siis kirjoittaa lyhennelmän uudestaan...



Sanoit että täällä voi kirjoittaa nimettömänä, mutta itse en koe asiaa niin, koska nimimerkkini varmasti hyvin tietää ja tuntee vaikka kuinka moni. Koen kuitenkin meidän ongelmien olleen hyvin tavallisia, joten voin niistä kertoa kyllä.



Lapsemme oli tullessaan vähän yli 3 vuotias, joten hän osasi jo äidinkieltään ja oli tottunut siihen että kommunikointi sujui hyvin. Niinpä hyvin suurelta ongelmalta tuntui meistä se, että emme ymmärtäneet toisiamme. Se turhautti meitä kaikkia ja vaikeutti esim. leikkimistä ym. koska kolmevuotiaan leikit jo kovasti perustuvat puheeseen. Lapsen omaa kieltä emme olleet voineet opiskella, koska emme tienneet edes etukäteen mikä se tulee olemaan. Muuten olisimme ehdottomasti 3v kohdalla sen tehneet. Onneksi hän osasi kuitenkin englantia jonkin verran.



Lapsemme reagoi elämän suuriin muutoksiin saamalla raivareita - puri, potki, löi ja raapi minkä ehti. Itsellämme ei ole aiempia lapsia, joten olimme aika ihmeissämme siitä mitä meidän pitäisi tehdä näissä tilanteissa. Puhuminen ei auttanut kun kieltä ei ollut ja taustalla mietitytti se että mitä jos aiheutamme lapsellemme lisää traumoja toimimalla väärin.



Poika myös ripustautui isään Suomeen tultuamme ja se oli minulle hyvin raskasta. Nioin kauan olimme odottaneet ja nyt en kelvannut edes pipoa päähän laittamaan kun aina piti olla isi. Otin tilanteen henkilökohtaisena loukkauksena vaikka kuinka järjellä tajusin ja tiesin että lapset voivat näin tehdä, eivät he aina pysty hyväksymään montaa uutta ihmistä yhtäaikaa. Silti tunnetasolla tilannetta oli vaikea kestää ja monet itkut pirautin vessassa " salaa" , tuntien samalla huonoa omatuntoa siitä että käyttäydyin lapsellisesti enkä ollenkaan niinkuin äidin olisi pitänyt. Itselläni oli suuret vaatimukset sen suhteen miten hyvä äiti minusta tulee ja maan pinnalle tipahtaminen ja sen huomaaminen ettei aina osannut ja pystynyt, oli kova kolaus. Monet asiat varmastikin tuntuivat vaikeammilta kuin olivatkaan ihan siksi että en osannut ottaa rennosti ja antaa meille kaikille aikaa sopeutua. Halusin että kaikki olisi täydellistä ja heti:)



Luultavasti ainakin osittain hankalan alun vuoksi, meillä kesti lapsen kanssa toisiimme tykästyminen ja rakastuminen hyvin pitkään. Vasta n. puolen vuoden kuluttua tunsin että suhteemme on sellainen kuin äidillä ja lapsella pitäisi olla ja toki sen jälkeenkin kehitystä on tullut sen suhteen. Poikamme on nyt ollut kotona vajaan vuoden, vasta viime kuukausina olemme tulleet hänelle tasavertaisiksi vanhemmiksi ja äiti on nyt yhtä suosittu kuin isäkin. Oli alkuun raskasta hoitaa lasta, jonka koki itselleen ihan vieraaksi ja johon ei ollut vielä tunnesidettä. Etenkin kun lapsi torjui lähestymisyritykset ja käyttäytyi välillä aika haasteellisesti niin toisinaan kävi mielessä että miksi ihmeessä vaihdoimme helpon elämämme kaksin tähän nykyiseen paljon hankalampaan! Mutta nyt emme tietenkään antaisi kullannuppuamme pois mistään hinnasta, hän on meidän oma ja rakas.



Monilla lapsillahan on vaikeuksia myös nukkumisen ja syömisen kanssa, meillä ne onneksi sujuivat ihan hyvin ja siitä olin todella kiitollinen. Huono nukkuminen vetää hermot vielä paljon kireämmälle ja se olisi tehnyt tilanteesta huomattavasti vaikeamman.



Itse uskoisin että biologisesta vanhemmuudesta on paljon hyötyä adoptiolapsenkin kanssa. Erilaisia toimintamalleja on jo mielessä eri tilanteisiin ja äidin tai isän rooli jo asennettuna valmiiksi:) Itse ainakin koen seuraavan kerran olevan väkisinkin helpompaa ellei lapsella sitten ole oikeasti vaikeita ongelmia. Nyt kuitenkin nämä asiat on kertaalleen koettu ja seuraavalla kerralla on paljon helpompi antaa asioille aikaa ja ottaa vähän rennommin.

Piialiina:

Pitäisi olla ehdottoman selvää, mistä maasta tulee adoptoimaan. Ja oma nimi tulee myös julki. Vai enkö vain ole onnistunut löytämään oikeanlaisia keskustelupalstoja?

Minäkin pääsin mukaan erääseen adoptioaiheiseen keskusteluryhmään. Ja minulla on adoptioasiat vasta suunnittelu-vaiheessa. Tiedän vaan, että seuraava lapsi tulee adoptoimalla ja kohdemaa on alustavasti tiedossa. Tiedä sitten, mitä maita on tarjolla kun olen vuosien päästä maavalintavaiheessa.

Pisti oikein mietityttämään esim. se kielen opiskelu. Jos suinkin maavalinta täsmentyy ajoissa, alamme opiskella lapsen kieltä. Vaikka lapsi olisi pienikin, uskon, että tutun kielen kuuleminen olisi hyväksi. Vaikka edes tärkeimmät sanat ja sanonnat.



Erityisesti pisti silmääni, kun kirjoitit, että kesti kauan, jopa puoli vuotta, ennenkuin suhteenne oli sellainen kuin äidillä ja lapsella pitää olla. En missään tapauksessa halua väheksyä, tilanne oli varmasti vaikea, mutta minua jopa hiukan hymyilytti. Itselläni kesti HUOMATTAVASTI kauemmin rakastua omiin biologisiin lapsiini. Sitä oli kai odottanut jotain ihme tuntemuksia, kun saa rääpäleen ensimmäistä kertaa syliinsä. Mutta ei, ei mitään. Vauva on joku aivan ventovieras, jota en tunne vielä yhtään! Vasta n. vuoden vanhana, kun lapsella on oma persoona ja ihmismäisiä tapoja (eikä vain itke, makaa ja möllötä), siihen saa jotain otetta. Ja alkaa ihan oikeasti tuntua siltä, että tuntee lapsen ja sitä rakastaa. Toisen lapsen kohdalla oli aluksi huono omatunto, koska en pitänyt hänestä yhtään niin paljon kuin esikoisesta! Tilanne luonnollisestikin muuttui, mutta aikaa siihenkin meni se vuosi. Huolehtiminen, ihailu ja läheisyydentarve tulivat tietenkin aikaisemmin, mutta ne syvimmät tunteet antoivat odottaa.



Taidan nyt etsiytyä sinne varsinaisille adoptiokeskustelupalstoille!

Sun pitkässä viestissä kuvailtiin aika pitkälti meidänkin arkea kuopuksen kanssa, joka on tullut perheeseen leikki-ikäisenä. Meillä poika hyväksyy molemmat vanhemmat, mutta muuten suurin osa alkutaipaleestanne on kuin meidän tämänhetkinen arkemme. Meillä on niitä univaikeuksia myös ja väsyneenä on tosi vaikea olla tai ainakaan kokea olevansa kunnollinen äiti. Tuntuu lohdulliselta, että tämän hetkinen tunnetilamme ei todennäköisesti ole pysyvä vaan turhautuminen vaihtuu onnentunteeseen kuten kävi jo ensimmäisenä päivänä esikoisen kohdalla, joka tuli perheeseemme vauvaikäisenä.

Kiitos sulle kirjoituksestasi.

Itsekin olen päättänyt, että kirjoitan yksityiskohtaisemmin mieluummin maakohtaisilla palstoilla ja kerron kyllä kasvotusten rehellisesti kuulumisiamme, mutta kertoa arvaamattoman isolle joukolle omien lasten yksityisasioita määräänsä enempää - ei kiitos! Ollaan kyllä muuten oltu hyvin avomielisiä kun tapaamamme ihmiset ovat tiedustelleet. SAmoin taisit ajatella sinäkin kun alussa sanoit että palstalla ei ihan anonyyminä koe olevansa kuitenkaan.

Teki mulle hyvää lukea kokemanne siitä kuinka lapseen ei heti tykästykään ja silti palaset ajan kanssa loksahtavat kohdalleen ja rakkaus löytyy.



Meillä esikoinen sai hulvahtamaan heti pintaan mielettömän rakkaudentunteen (oli erittäin vuorovaikutusta hakeva, läheisyyttä vastaanottava vauva) emmekä olleet ollenkaan henkisesti varautuneet tähän kuopuksen aiheuttamaan tunnetilaan. Meillä ei ole vielä häneen sellaista rakastavaa suhdetta (huolehtiva hoivasuhde enemmänkin) ja olemme molemmat siinä suhteessä tosi pettyneitä itseemme.



Onneksi miehellä ja mulla on samantahtiset ja -kaltaiset tunteet eli tsemppaamme toisiamme ja odotamme voimakkaampia tunteita tulevaksi. Haluaisimme rakastaa lapsiamme tasavertaisesti, mutta tällä hetkellä on valvomista ja niitä sopeutumisvaikeuksia lapsella niin paljon, että monta asiaa ajattelee esikoisensa kautta ja tuntuu tosiaan, että olimme onnellisempia 3 henkisenä perheenä. Yhteistä taivalta ei ole paljoa vielä takana 4 henkisenä perheenä eli haluan kovasti uskoa että tämä muuttuu ja pojasta tulee meille rakas ja vierauden tunne häviäisi. Nyt tuntuu vielä että nukkuisi ventovieraan vieressä kun kuopus on pidettävä öisin välissä nukkumassa. Toivon kovasti myös, että kuopus ei vaistoa tunnetilaamme. Joskus tuntuu, että teoilla yritän korvata puuttuvat tunteet ja panostan kuopukseen sitten liikaa esikoisen kustannuksella ja siitähän sitten syyllistyn myös.

Varmaan on aika tavallista biologisen lapsenkin kohdalla se, että rakkaus tulee hiljalleen kun tutustutaan. Siitä vain harvoin kukaan mitään kertoo pelätessään että häntä pidetään vain huonona isänä tai äitinä. Myös adoptiolasten kohdalla kertomukset ovat yleensä sitä luokkaa että lapsi oli heti oma kun sen syliinsä sai ja useimmat ovat rakastuneet lapsiinsa jo ennen sitä pelkän kuvan perusteella. Itsekin kun pitkään odotti niin toki ajatteli että meidän olisi pitänyt tykätä toisistamme heti kun kerran muutkin. Sitten kun huomasikin miettivänsä että mitäpä ellen koskaan opi tykkäämään tästä lapsesta niin tunsi olevansa ihan hirviöäiti.



MYY, uskoisin että teilläkin se läheisyys ja rakkaus vielä tulee ajan kanssa. Pitää vain olla kärsivällinen (siihen tämä adoptioprosessin pituus muuten ainakin kovasti valmistelee;)) Paljonko teidän lapsilla muuten on ikäeroa? Tuntuuko isompi kärsivän tilanteesta? Meilläkin on uusi prosessi aluillaan ja mietityttää miten lapset sitten joskus toisiinsa sopeutuvat, se tuo kyllä lisähaastetta tilanteeseen. Esikoiselle olisi varmaan alku paljon helpompaa jos kuopus olisi mahdollisimman pieni, joka ei vielä kävele sotkemaan kaikkia elämän osa-alueita vaan häneen voi ensin totutella vähän kauempaa. Meillä on kuitenkin ajatuksena alle 4v seuraavalla kerralla joten hän tulee sotkemaan isoveljen asiat varmaan totaalisesti. Toivottavasti kuitenkin pienemmästä ikäerosta on myöhemmin iloa molemmille vaikka heti ei siltä tuntuisi.



Hiukan isomman lapsen kanssa on muuten sitten aikanaan sitäkin palkitsevampaa kun vihdoin pääsee siihen tilanteeseen että ollaan oikea perhe ja yhdessä on mukavaa;) Kun sitä varten on nähnyt vaivaa niin palkkio tuntuu upealta. Elämäni parhaita hetkiä oli kun poikamme muutama kuukausi sitten sanoi että " Mä tykkään äidistä, rakastan!"



Leikki-ikäisen kanssa on ollut myös tosi mielenkiintoista seurata kielen oppimista ja tuntui aika kivalta että pystyimme hyvin pian hakumatkan jälkeen jo keskustelemaan adoptiosta, hakumatkasta ym. Huomaa kyllä adoptiolapsen eron biologiseen siinäkin että muutamaan otteeseen poika on sanonut että ei niin haittaa jos hän lähtee jonnekin ilman meitä yksin, sittenhän tulee vain taas uusi äiti ja isä. Ihan kuin meitä vanhempia kaupan hyllyiltä tipahtelisi tarpeen mukaan:) Onneksi kuitenkin useimmiten on sanonut ettei meitä halua vaihtaa. Mutta kyllä se aina pysähdyttää miettimään kun kuulee lapsen sanovan että ei ole väliä ketkä äiti ja isä häntä hoitavat. Mietityttää olemmeko sittenkään vielä hänelle ihan niin tärkeät kuin ajattelemme. Uskoisin kyllä että meidän tapauksessa kyse on vain lapsen logiikasta eikä sen syvällisemmistä ajatuksista.