Oon aina ihmetelly niitä, joilla ei oo mitään ammattia hankittuna ja joiden unelma"ammatti" on kotiäitiys. Nyt yksi mun tuttu sanoi olevansa

Vierailija kirjoitti:

Mitäpä tuo sulle oikeastaan kuuluu?!? Ei luulisi sun takapuolen karvoja kutkuttavan toisten valinnat. Ihan yhtä lailla kaverisi voisi sanoa työstäsi, että ei ymmärrä miten joku voi hukata elämänsä parhaat vuodet ja lastensa lapsuuden tuollaisessa työssä. 



Mukavaa kun Suomessa EI TARVITSE käydä töissä. Mutta muista se, yhteiskunta - ne työsskäyvät ihmiset - veroillaan kustantavat sinun lapsiesi tarhat, koulut, terveysasiat, erikoishoidot jne. Ja sinun itsesi mahdolliset kuntoutukset ja kurssit työintoasia varten. 

Minä taas ihmettelen, miten jotkut näkevät elämän noin mustavalkoisena. 

Itse en näe tuossa mitään ihmeellistä, jos siihen on taloudellisia mahdollisuuksia, päinvastoin elämä voi olla paljon mielenkiintoisempaa ja vahvaa elämistä. 

Suurin osa kun käy töissä pakon edessä, jotta pystyy elättämään itsensä ja perheensä eli rahan takia. Eikä siinä työssä ole mitään mielenkiintoista, anna elämyksiä tai mielihyvää ja pian huomaa elämän olevan eletty. 

Ja ihankuin kotiäidit eläisi jotenkin huonompaa ja kurjempaa elämää, kuin työssä puurtavat äidit, jotka ovat toisten käskytettävissä, työ yksitoikkoista ja mielenkiinnotonta. 

Itse en ole kokenut kotiäitiyttä, mutta mielestäni tein elämän parhaimman päätöksen, kun jäin työstä pois 50v ja sen jälkeen elänyt sijoituksilla, säästöillä.ja vapaaeht. eläkevakuutus odottaa muutaman vuoden päästä ennen eläkeikää. Ja mielestäni tämä on ollut elämäni parasta aikaa ja harrastuksia ja tekemistä on riittänyt, enkä kaipaa työelämään. 

Minun haaveenani oli myös olla kotiäiti ja onneksi sain sitä myös olla vuosikaudet. Ennen lapsia olin yliopistokoulutustani vastaavassa ammatissa. Tavallaan tykkäsin työstä, mutta enemmän viihdyin kotona. Kokeilin työtä myös muutamaan otteeseen lapsia saatuani, mutta koko ajan vain kaipasin kotiin lasten pariin. Tultiin ihan kohtalaisen hyvin toimeen miehen tuloilla, mun säästöillä, kotihoidontuella ja lapsilisillä. Asuttiin isossa vuokra-asunnossa halvalla, muita tukia ei ole koskaan saatu. Nuorimmaisen ollessa pieni aloin tehdä perhepäivähoitajan työtä ja siitä työstä nautin ihan täysillä. Jäin työkyvyttömyyseläkkeelle viime vuonna ja ensi vuonna vanhuuseläkkeelle. Eläke ei ole iso, mutta sain taas työstä hyvin kerättyä säästöjä, joten pärjään nyt eläkkeelläkin. En ole koskaan kaivannut mitään isoja huvituksia enkä matkailua, joten menotkin on aika minimaaliset.

Olen onneksi kasvanut perheessä, jonka molemmat vanhemmat kävivät töissä. Meitä lapsia oli 4, joista 3 tyttöä ja yksi poika. Sukupuoleen katsomatta painotettiin lapsille, että ammatti piti hankkia - ihan sama vaikka myöhemmin jäisi kotirouvaksi/koti-isäksi joksikin aikaa, puolison tienatessa rahat. 

 

Muiden maksamilla rahoilla eläminen, eli tukien varassa, on huono päätös nuorelta ihmiseltä ja huono esimerkki lapsille. Jos puoliso tienaa tuplasti, eikä tukia tarvita, tilanne on ok  - joskin kokonaan kotiin jääneenä minua kyllä hirvittäisi ajatus siitä, miten moni liitto kariutuu. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ne koti-äidit herää siinä nelikymppisenä, että työelämääkin olisi kiva kokea ja ihan itse jotain rahoillaan päästä hankkimaan. Sitten niitä työvoimatoimistojen ja kaikkien kurssituksien voimin tuetaan. Ne tulevat jollain täsmäkoulutuksella työpaikoille täsmäharjoitteluun, saavat valmiit neuvot pitkään työelämässä olleilta. Ja usein suoraan saavat työpaikankin jos siitä innostuvat eivätkä keploittele tilanteesta pois. Ne muut ovat käyneet kouluja, erilaisia työharjoitteluja läpi ja työssä paikoissa vain rahan takia kun kukaan ei elätä. 

Lähihoitajaksi pääsee aina. Monen lapsen kotiäiti on esim. loistava tarhatäti. Kun omat lapset kasvaa, niin jaksaa paremmin olla myös pienten kanssa. 

Minä en päässyt edes lähihoitajaksi. En kuulemma sovellu alalle.

Mitä ihmettä menit sanomaan?! Kirjoitit soveltuvuuskokeessa rääkkääväsi eläimiä?!

Syntyvyys on romahtanut joten kotiäitiidylli on hyvin harvan todellisuutta. Suurin osa lapsiperheistö on 1-2 lapsen perheitä. Pidetään faktat mielessä tässäkin asiassa. Omassa suvussa, tuttavapiirissä ja työkavereissa on muutamilla 3 lasta max, 1-2 lasta joillakin ja lapsettomia melko paljon. 

Kotiäitiys tai -isyys on ihan ok, kunhan ei eron tullen ulista, miten ei saa enää työpaikkaa vanhentuneella koulutuksella ja yhteiskunnan elättinä uhriutuu työttömänä.

Minä taas ihmettelen töissä, kun moni äiti kertoo lepäävänsä töissä ja sillä oikein mässäillään kuinka raskasta ja kauheaa on olla omien lasten kanssa kotona. Myös illan viettoihin lähdetään ajatuksella, että onneksi pääsin kotoa pois ja naureskellaan, kun mamma on vapaalla.

Tämän yleisen ajatusmallin vastakohtana en kehtaa sanoa ääneen, että kaikista mieluiten vietän aikani perheeni kanssa. Ei kukaan tunnu ymmärtävän ikävää lapsia kohtaan. Minä vaan en koe siviilielämääni pakkopulla työleirinä, vaikka monien mielestä pitäisi