Koulumatkat sisaruksen kanssa - oliko teillä muilla tämmöistä?

Tuli tuosta toisesta ketjusta mieleen, että miten te muut, jotka jouduitte kulkemaan samaa matkaa kouluun tai päiväkotiin sisarustenne kanssa, niin miten teillä sujuivat ne reissut? Onko tällä palstalla sattumoisin muita, joilla oli elämää hankalampi pikkusisarus ja siihen päälle vanhempi joka vastuutti varsinkin isomman pikkusiskon käytöksestä?

Itselleni on jäänyt mieleen, miten buumervanhempieni järki oli täysin kateissa mitä tuli pikkusiskooni. Pelkäsin koulumatkoja ihan hirveästi koulukiusaamisen takia, joten hakeuduin pikkusiskoni ja hänen kaverinsa seuraan kouluaamuisin. Siskoni jaksoi käyttäytyä alkusyksyn, kunnes yhtenä aamuna se järjetön riidanhaastaminen, tappelu ja simputus alkoi keskellä katua kuin salama kirkkaalta taivaalta ja muistan miten ihmiset katsoivat mikä ihme siihen iski. Ajoimme pyörällä ja olimme kotipihalta ehtineet puoleen väliin, kun siskollani jäi levy päälle. Yritin aluksi ohittaa sen hokemisen toivoen, että se idiootti älyäisi lopettaa ajoissa, mutta se ei rauhottunut millään. "Emme luvanneet mennä ton kanssa, emme luvanneet mennä ton kanssa!" Lopulta siskoni kaveri meni tyrmityksekseni mukaan tuohon, ja pysähtyi kadunpätkälle odottamaan jospa menisinkin edeltä. Olin niin typertynyt ja vihainen tuosta, että jättäydyin pois matkasta. 

Seuraavina aamuina vain tiukasti päätin, että pysyn matkassa vaikka sisko huutaisi mitä. Se oli kaikesta huolimatta pienempi paha kuin tulla potkituksi yläastelaisten toimesta, joten valitsin sen aina mieluummin. En nähnyt mitään järkeä siinä, että kävelisin yksin kun kumminkin kouluun oli vain yksi tie ja meillä oli sama matka, mutta siskoni ei antanut periksi millään. Sitä huutoa kesti. Joka jumalan aamu koko matkan siskoni huusi kuin palosireeni, miten en saa kävellä heidän kanssaan samaa matkaa kouluun. Siskoni kaverilla ei ollut mitään sitä vastaan, joten esitimme kaksin miten emme kuulleetkaan häntä. Yhtenä aamuna minulla pimeni, ja otin siskoani hiuksista kiinni ja painoin maahan rauhottumaan, koska se itkupotkuraivarointi alkoi mennä liian pitkälle. Jälkikäteen ajateltuna tuo oli kuin jotain uhmaikäisen käytöstä enkä tiedä hakiko hän rajojaan tuolla tavalla, koska vanhemmiltamme niitä ei saanut.  

Kun lopulta aloin löytää kavereita ja aloin kulkemaan heidän kanssaan, niin äitini mukaan minun olisi pitänyt ottaa pikkusisko niihin rientoihin mukaan. 

Kotona tämä kaikki käännettiin minun syykseni. Äiti huusi minulle kuin hyeena, miten metsä vastaa kuin sinne huutaa eli syytteli minua siskoni katuraivareista. Hän oli myöskin sitä mieltä, että koulukiusaaminen oli omaa syytäni, joten siesinkin kävellä yksikseni. Nyt jälkikäteen äitinä on kyllä pakko ihmetellä tuon tason sokeutta, koska siskoni käytös oli ihan silkkaa mustasukkaisuutta mihin olisi pitänyt puuttua paljon jyrkemmin. Kun äitini myöhemmin yritti pakottaa minua siskoni kanssa kauppaan, niin kieltäydyin kohteliaasti kunniasta, koska en halunnut sietää enää hetkeäkään niitä äkkiraivokohtauksia.