Ulkopuolinen olo työyhteisössä

Vierailija kirjoitti:

itsellä oli aikoinaan tilanne, että lounastauoilla istuin ruokalassa yksin. 

Itseäni ei haittaa käydä yksin syömässä. Jos olen porukassa mukana, en kuule paljon mitään keskustelusta, kun ympärillä on hälinää ja astioiden kilkatusta. Oma ulkopuolisuuden tunne liittyy kaikkeen muuhun työyhteisön toimintaan, mutta ei syömässä käymiseen.

Jos lounaalla yksin käyminen ahdistaa, nykyään voi onneksi selata kännykkää ja olla olevinaan, että lounastunti on "omaa aikaa".

Olen tässä vuosien mittaan kokenut kummankin puolen. Istunut yksin syömässä ja tuntenut oloni ulkopuoliseksi ja arvottomaksi. Tällä hetkellä olen enemmän pienessä porukassa hihittelijä. Tiedostan, että se on väärin, koska kaikki ei voi mitenkään päästä mukaan juttuihin joista joku taas ymmärtää kaiken pelkällä silmäyksellä. 

Mitä siis haluan sanoa. Ensinnäkin anteeksi. Sinussa ei ole mitään vikaa, vaan vika on meissä. Toinen mitä haluan sanoa on, että roolit voi muuttua ja joku päivä saatat huomata, että sinullakin on "bestis" työpaikalla.

Vierailija kirjoitti:

Työpaikalla ei kaveerata eikä haeta bestiksiä vapaa-ajan viettoon. Sen kun uutena ihmisen muistaa, että on palkattu tekemään työtä helpottaa ulkopuolisuudentunnetta. Jos sieltä joku ihmissuhde ajan kanssa  syventyy, se on silti vain työhön liittyvä ihmissuhde. On kamalaa olla työpaikassa, joss on kaveriklikkejä.

Elämä on liian lyhyt aika olla ystävystymättä myös työkavereiden kanssa. Aikuisena tämä on monille myös harrastusten lisäksi ainoita paikkoja saada uusia frendejä. Ystävyys parantaa elämänlaatua joten todellakin kaveerataan ja haetaan bestiksiä vapaa-ajan viettoon 😊

Se riippuu niin seurasta. Mäkin olen ollut se ulkopuolinen ja joskus taas päässyt mukaan porukkaan ja joskus jopa löytänyt jonkun juttukaverinkin joka on ollut samalla aaltopituudella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työpaikalla ei kaveerata eikä haeta bestiksiä vapaa-ajan viettoon. Sen kun uutena ihmisen muistaa, että on palkattu tekemään työtä helpottaa ulkopuolisuudentunnetta. Jos sieltä joku ihmissuhde ajan kanssa  syventyy, se on silti vain työhön liittyvä ihmissuhde. On kamalaa olla työpaikassa, joss on kaveriklikkejä.

Elämä on liian lyhyt aika olla ystävystymättä myös työkavereiden kanssa. Aikuisena tämä on monille myös harrastusten lisäksi ainoita paikkoja saada uusia frendejä. Ystävyys parantaa elämänlaatua joten todellakin kaveerataan ja haetaan bestiksiä vapaa-ajan viettoon 😊

Itse olen ihan samaa mieltä. Minä olen löytänyt aikuisiän parhaat ystäväni juuri työpaikalta. Olen myös tehnyt sen eteen töitä. Tunnistin, että tarvitsen lisää ystäviä kotivuosien jälkeen ja kun töissä jonkun kanssa synkkaa olen jatkanut yhteydenpitoa, vaikka työtehtävät on muuttunut. Koen olevani onnekas, kun minulla on hyviä ystäviä töissä. Meillä on töissä myös paljon pariskuntia, jotka nimenomaan ovat tavanneet töissä. Kyseessä iso työpaikka, jossa yli 1000 työntekijää. 

Mulla ollut tuo aina, varmaan syystä että olen ainoa nainen yleensä tiimeissä, miesvaltaisella alalla. Ei ne miehet oikein osaa jutella tai olla mun kanssa, joten välttelevät. Nuorempana se kirpaisi, nyt nelikymppisenä mietin että hyvä vaan, saapahan olla rauhassa. Tosin nykyään teenkin lähes 100% etätyötä, joten ei enää mitään väliä mitä ne jätkät tekee, jos nyt siellä toimistolla enää edes oikein kukaan käy.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ollut tuo aina, varmaan syystä että olen ainoa nainen yleensä tiimeissä, miesvaltaisella alalla. Ei ne miehet oikein osaa jutella tai olla mun kanssa, joten välttelevät. Nuorempana se kirpaisi, nyt nelikymppisenä mietin että hyvä vaan, saapahan olla rauhassa. Tosin nykyään teenkin lähes 100% etätyötä, joten ei enää mitään väliä mitä ne jätkät tekee, jos nyt siellä toimistolla enää edes oikein kukaan käy.

Kumma juttu, itse en oikeastaan koskaan ole kokenut tuota kuvailemaasi tilannetta vaikka olen myös yli 20v ollut lähestulkoon se ainoa nainen työpaikalla/tiimissä. Ei minua myöskään juurikaan ole koskaan tytötelty tai vähätelty saati sitten mitenkään ahdisteltu. Miesten kanssa on niin paljon helpompaa kuin naisten, ei tule mitään ihmeellisiä kuppikuntia tai syrjintää. Miehet kyllä juoruavat yllättävän paljon :)

Minä olen kyllä aina kelvannut isoon porukkaan, mutta ei minusta kukaan koskaan ole löytänyt työystävää enkä ole päässyt sisään pienempiin porukoihin. Tätä olen aina ihmetellyt, että miten muut löytää töistä niin helposti sen, jonka kanssa natsaa tai sen oman pienemmän porukan? Miksi monet ovat tosi suosittuja ja pidettyjä? Tulee joku uusi tyyppi ja ei mene kauan, kun se on jo löytänyt työpaikalta sielunkumppanin ja josta yleisesti pidetään ja ollaan kiinnostuneita. 

Itse olen vähän kai sellainen hajuton muille tai sitten jotkut kokee minut jopa ärsyttävänä. En oikein tiedä miksi. Olen peruspositiivinen, ystävällinen ja huumorintajuinen, mutta en kuitenkaan mikään "ällöpositiivinen maailmanrakastaja". Huonot päivät on minullakin, mutta en pura sitä muihin, vaan olen vain silloin hiljaisempi ja vetäytyneempi.

Olen kiinnostunut muista ja omalta puoleltani olisin kaikkien kanssa toimeen tuleva. Suhtaudun lähtökohtaisesti ihmisiin positiivisesti. En puhu pahaa muista ja jos kuulen jonkun jutun, en levittele sitä. Olen helposti jutussa mukana, kun aletaan isommassa porukassa heittää ns. läppää ja osaan heittää sinne väliin kommenttia. Ylipäätään ajattelen, että osaan keskustella monipuolisesti, mutta myös olla kiinnostuneena kuuntelijana, jos aihe ei ole itselleni tuttu. 

Työhön suhtaudun vakavuudella (ei tarkoita pingottamista) ja pyrin hoitamaan osuuteni hyvin. Joustan ja autan mielelläni muita, mutta en jyrää. Ärsyynnyn ja arvostelen kyllä herkästi, jos on jotain jatkuvasti toistuvia epäkohtia työssä, mutta se ei henkilöidy kehenkään työkaveriin, enkä mielestäni jatkuvasti valita. Ja muut marmattaa samoista asioista.

Joku kuitenkin mättää, koska olen se ihan jees, mutta en se joka pyydetään kahden keskeiselle tai pienen porukan lounaalle tai töiden jälkeen lenkille. Tai ylipäätään mihinkään töiden ulkopuolella. En myöskään ole saanut muita innostumaan, jos olen itse ehdottanut jotain. Joskus joku juttu on lähtenyt vähän alulle, mutta sitten on alettu perua. 

Ja sitten se, että miksi jotkut kokee minut ärsyttävänä? Tämä tulee esiin niin, että sanomisiani vähätellään, mitätöidään, kommentoidaan jotain pisteliästä, ingnoorataan jos yritän ottaa osaa keskusteluun. Jos yritän kysellä, että mistäs nyt puhutaan, mitä on tapahtunut tms. niin tähän tulee sellainen välttelevä ei tässä mitään... Itse kun aina avaan keskustelun myöhemmin paikalle tulevalle. Ollaan epäystävällisiä syystä jota en ymmärrä. Suljetaan keskustelusta ulkopuolelle puhumalla jotain sisäpiirin juttua. Tai sitten juttu katkeaa kuin veitsellä leikaten, kun tulen paikalle, ja tätä seuraa pitkä painostava hiljaisuus, kunnes joku aloittaa jotain on ilmojakin pidellyt -tyylistä. Itselleni tulee silloin todella vaivaantunut olo ja pyrin vain nopeasti poistumaan tauolta. 

Kun luin nyt tämän, niin täytyy lisätä, että on ja aina on ollut niitäkin työkavereita joiden kanssa on kiva olla ja jotka ovat ystävällisiä kaikille, kuten itsekin olen, mutta ihan poikkeuksetta heilläkin on siellä työyhteisössä se bestis, jota itse en ole kenellekään. Työkaverina ja työntekijänä minulla on kuitenkin päällimmäisenä arvostettu olo, mutta olen juuri se, jonka työpaikan vaihto ei ketään hetkauta ja jota tuskin sen kummemmin muistetaan. 

Ehkä oletkin ap johtaja-ainesta? Useimmiten hyvät johtajat eivät ole niitä klikkejä suosivia ja/tai  juoruavia "sosiaalisia" tyyppejä. Osaat pitää tiettyä etäisyyttä. T. Toimarimies

Vierailija kirjoitti:

Onpa kurja tilanne monella. Itse olen kokenut monesti ulkopuolisuutta, joten tiedän, mitä se on. Nykytyössäni olen kuitenkin osa tällaista työystäväpiiriä ja voin sanoa, että meillä ei ainakaan ole mitään esteitä sille, että porukkaan tulisi enemmän väkeä. Jos haluat mukaan, voit tulla ihan reippaasti vaikka kahvilla sanomaan, että hei teillä näyttää olevan hyvä meininki, voitaisko tutustua. Tai jos olet ujompi, niin ei tarvitse sanoa sitäkään, vaan tule useamman kerran samaan kahvipöytään. Kyllä se siitä sitten lähtee. Yksinäisenä monet asiat tuntuvat vaikeilta, vaikkeivät sitä olekaan.

Helppo sanoa sieltä porukan sisäpuolelta, että turha tehdä asioista vaikeita. Mitä jos itse joskus pyytäisit yksinäistä työkaveria samaan pöytään?

Annatko itsestäsi kuvan, että haluat vetäytyä tai jutteletko itse muille ? 

Meidän työpaikalla on eräs todella vetäytyvä ihminen. Hän ei tervehdi tai juttele oma-aloitteisesti muille.

Kun häntä yrittää jututtaa,niin hädin tuskin saa sanaa suustaan. Tulee itselle todella kiusaantunut olo ja olenkin päättänyt, etten väkisin yritä.

Vierailija kirjoitti:

Annatko itsestäsi kuvan, että haluat vetäytyä tai jutteletko itse muille ? 

Meidän työpaikalla on eräs todella vetäytyvä ihminen. Hän ei tervehdi tai juttele oma-aloitteisesti muille.

Kun häntä yrittää jututtaa,niin hädin tuskin saa sanaa suustaan. Tulee itselle todella kiusaantunut olo ja olenkin päättänyt, etten väkisin yritä.

Oletko katsonut peiliin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Annatko itsestäsi kuvan, että haluat vetäytyä tai jutteletko itse muille ? 

Meidän työpaikalla on eräs todella vetäytyvä ihminen. Hän ei tervehdi tai juttele oma-aloitteisesti muille.

Kun häntä yrittää jututtaa,niin hädin tuskin saa sanaa suustaan. Tulee itselle todella kiusaantunut olo ja olenkin päättänyt, etten väkisin yritä.

 

 

Oletko katsonut peiliin?

 

 

 

 

 

 

Ei kai tuossa mitää peiliin katsomista ole. Onhan heitä, jotka haluaa olla omissa oloissaan. Tuo ihminen on kuitenkin yrittänyt huomioida ja jututtaa ja jos toinen ei yhtään lämpene, niin aika selvä viesti se on halusta olla rauhassa. Ihan superujotkin kyllä aina jotain sanoo, eivätkä näytä siltä, että anna mun olla. Ja vähintään hymyilevät tavatessa. 

Jotkut jopa syövät samalta lautaselta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa kurja tilanne monella. Itse olen kokenut monesti ulkopuolisuutta, joten tiedän, mitä se on. Nykytyössäni olen kuitenkin osa tällaista työystäväpiiriä ja voin sanoa, että meillä ei ainakaan ole mitään esteitä sille, että porukkaan tulisi enemmän väkeä. Jos haluat mukaan, voit tulla ihan reippaasti vaikka kahvilla sanomaan, että hei teillä näyttää olevan hyvä meininki, voitaisko tutustua. Tai jos olet ujompi, niin ei tarvitse sanoa sitäkään, vaan tule useamman kerran samaan kahvipöytään. Kyllä se siitä sitten lähtee. Yksinäisenä monet asiat tuntuvat vaikeilta, vaikkeivät sitä olekaan.

Helppo sanoa sieltä porukan sisäpuolelta, että turha tehdä asioista vaikeita. Mitä jos itse joskus pyytäisit yksinäistä työkaveria samaan pöytään?

Voi kuule, ollaan tehty myös näin. 

Vähän sama tilanne. Pidän työstäni paljon, työ vastaa osaamista ja kehitysmahdollisuuksia myös on. Tuntuu kuitenkin välillä etten kuulu porukkaan. Välillä huomannut että minulle tullaan juttelemaan kahden kesken, mutta heti kun joku toinen tulee ohitetaan. Tauoilla muut keskustelee keskenään, mutta minulle ei puhuta. Olen ujo, hiljainen alussa ja tutustun hitaammin uusiin ihmisiin. Paremmin tutustuessa olen rennompi ja osaan jutella vaikka mistä. Olen yrittänyt kuunnella ja päästä muiden juttuihin mukaan, mutta jään jotenkin jalkoihin. Olen kaikkia kohtaan ystävällinen, tervehdin ja hoidan työn hyvin. Miettinyt, voisiko ujous olla yksi syy miksi jään ulkopuolelle? Annanko itsestäni jotenkin kylmän kuvan? Toisaalta ympärillä on muitakin ujoja ja hiljaisempia mutta heille puhutaan ja otetaan sisään porukkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tunteen. Olen se jonka änkyttää, jonka puhe puuroutuu jännityksestä, joka ei osaa kevyttä small talkia, joka tekee työt ylitunnollisesti, joka vapaa-ajallakin miettii töitä ja sitä miten huonon kuvan antaa itsestään oman sosiaalisen kömpelyyden vuoksi.

Harmi kun meitä samankaltaisia ei tule työelämässä vastaan. Helpottaisi kun tietää että ei ole ainut paikassa.

Itseäni on aina ärsyttänyt nämä lounaskutsut tai after workit..  Ei mitään kiinnostusta seurustella työkavereiden kanssa. Pieni small talk käy, mutta ei syvemmin kiitos. Pari ystävää on vanhasta työpaikasta. Ystävyyssuhteet muotoitui vasta siellä lopetettuani. 

Näin me olemme erilaisia. 

Olen tuollainen ulkopuolinen, ja välillä se vähän ahdistaa, mutta olen myös todella introvertti ja viihdyn rauhallisessa ympäristössä, joten siksi monesti ei edes haittaa vaikka lounastaisin yksin. Että vähän kaksipiippuinen juttu. Varmaan näin on lopulta ihan hyvä, kun tällainen nyt vaan olen.

Juu tunnen hyvin tuon tilanteen ja itse ollut nykisessä paikassa pisimpään mutta ilmapiiri on vaihtunut hyvästä ja mukavasta aivan teiniripuliin. Paikkaan on tullut uusia nuoria juorutyyppejä ja kaikki vanhat fiksummat mukavat tyypit lähteneet pois paitsi minä. Itsekkin odotan että löydän toisen työn ja nostan kytkintä. Muut jauhaa keskenään ja mulle ei puhuta edes silloin kun koitan itse keskustella.  Itse koittanut pitää hyvää henkeä yllä mutta silmiä pyöritellään vaan. Todella lapsellista eristämistä aikuiset ihmiset